Mummot kumoon

Jouluna 1980 saan lahjaksi Matchboxin Midnite Dynamos -c-kasetin. Minua kuusi vuotta vanhempi serkkuni Jukka katselee kasettia epäluuloisesti:

”Tuota ei kannata kuunnella. Minulla on parempaa.”

Seuraavan kerran Jukan luona käydessäni hän esittelee minulle suomalaisten bändien levyjä. Eppu Normaali, Sleepy Sleepers, Popeda, Pelle Miljoona.

Olen myyty.

Ostan itselleni bändien kasetteja ja kinuan äidiltä lupaa päästä katsomaan niiden keikkoja. Harmikseni en pääse katsomaan ensimmäistä Tuuliajolla-kiertuetta. Vanhempani ovat lapin- ja asuntovaunuhulluja. Vietämme kesäviikonloput joko Lapissa tai äidin lapsuudenmaisemissa Koitereella. Ei puhettakaan, että hyvää asuntovaunussa istumista vaihdettaisiin pitkätukkien möykkäämiseen. Kostan huudattamalla lempibändieni kasetteja autostereoissa jatkuvalla syötöllä.

Loppuvuodesta 1981 pääsen lopulta käymään keikoilla. Ensiksi käyn katsomassa Tuuliajolla-kiertueella kuvatun Saimaa-ilmiö-elokuvan. Kun Eppu Normaali ilmestyy valkokankaalle, en ole pysyä penkissäni.

Myrkkyä! Siisteintä ikinä!

Elokuvassa soitetaan rokkia, juodaan kaljaa ja kerrotaan tyhmiä juttuja. Tiedän mitä haluan tehdä isona.

Talvella äitini kuskaa kakaroita kuplavolkkarilla Törmän huvikeskukseen. Hän vie meidät alkuillasta keikkapaikalle ja tulee hakemaan pois puoliltaöin. Minä ja kaverini Panu olemme 12-vuotiaita ja siskoni Pia kolme vuotta nuorempi. Kaikki muut yleisöstä ovat vuosia vanhempia, mutta se ei haittaa meitä. Olemme aina eturivissä.

Popedan keikalla juuri bändiin liittynyt Costello polkaisee vahingossa Pian käden päälle. Pia on innoissaan! Hän pyyhkii kotiin palattuamme kätensä talouspaperiin, että muisto tapahtuneesta säilyisi ja asettaa paperin kirjahyllyyn. Äiti heittää aarteen leivinuuniin tietämättömyyttään.

Itse käyn pari viikkoa saunassa käsivarsi muovikelmuun käärittynä, koska siinä on nimikirjoitukset Sleepy Sleepersiltä.

Bändikärpänen puraisee tehokkaasti. Alan rustata omia punk-sanoituksia, joita nauhoitetaan kaamealla möykällä c-kasetille Pian ja naapurin kakaroiden kanssa. Kukaan ei osaa soittaa mitään, mutta asenne on kova. Minä rummutan pöytää ja laulan, pikkusisko rääkkää urkuja.

Mekkala ja meininki ovat niin rajuja, että jauhopaketit tippuvat hyllyiltä alakerran myymälässä.

Sessioissa syntynyt Elukat-yhtyeen c-kasetti annetaan mummolle joululahjaksi.

Se ei päädy tehosoittoon.

Muutamaa kuukautta myöhemmin äitini sanoo itsensä irti Oma-avusta, jota ollaan muuttamassa uuden konseptin mukaan Siwaksi. Työkaverillensa ei ole enää paikkaa uudessa kaupassa, joten äitini sanoo itsensä irti solidaarisuudesta. Samalla asumisoikeus kaupan yhteydessä olevassa asunnossa loppuu. Vanhempani rakennuttavat meille talon mummolan viereen.

Olen siirtymässä jo yläasteelle ja tarpeeksi vanha kiertämään keikoilla omilla kyydeilläni. Reippaana poikana pääsen jututtamaan rokkareita ja kurkistamaan kulissien taakse. Haukon henkeäni Ilosaarirockin backstagella, kun Tiina Tiikeri suostuu pesemään kätensä vain kivennäisvedellä. Näky piirtyy verkkokalvoihin ja tekee pojasta miehen yhä uudestaan ja uudestaan.

En tarvitse Anttilan postimyyntikuvaston rintaliivikuvia, peitto heiluu komeasti ilmankin.

Jatkan omien kappaleiden tekemistä innokkaana. Keikoilta apinoin lavaliikkeitä ja välispiikkejä. Esiintymishaluja tulee myös verenperintönä. Isäni on intohimoinen tarinankertoja ja showmies. Kun Niilo Yli-Vainio saa mainetta kaatamalla mummoja Jeesuksen nimessä, päättää isäni kokeilla samaa.

Ilman Jeesusta.

Isäni mielestä koko homma perustuu tasapainoaistiin. Kuka tahansa kuulemma horjahtaa kun pyyhkäistään kädellä kohti silmiä sopivassa kulmassa ja ”höpötetään jonninjoutavia”. Isäni uhoaa teoriaansa kaupassa Yli-Vainion nimeen vannoville mummeleille, jotka eivät tietenkään usko hänen kykyihinsä.

”Tulkaahan tuonne taakse, niin kokeillaan!”, isäni ehdottaa epäilijöille.

Mummoja pyllähtelee varaston lattiaan urakalla.

Minua ei mummot kiinnosta. Päätän kaataa nuorempia mimmejä lavalta käsin.

eppu

Mainokset

Koulutie

Koulunkäyntini alkaa Lehmon ala-asteella, joka sijaitsee vajaan puolen kilometrin päässä kotoani. Olen melko suosittu oppilas. Huippuhetket seuraavat toistaan. Toisella luokalla saan hymypoikapatsaan ja viidennellä teen lihapullansyöntiennätyksen. Ennätykseksi kirjataan 52 ja puoli lihapullaa.

Olen sankari.

Koulussa hiihdetään. Ja hiihdetään. Ja hiihdetään. Hopeasompaa viikosta toiseen, ovat kuulemma karsintoja.

Paskapuhetta. En karsiinnu koskaan, vaikka lähden metsään ensimmäisenä ja palaan viimeisenä.

Hiihtämiseen suhtaudutaan miltei fanaattisesti. Kun muljautan nilkkani kipeäksi välitunnilla palloa potkiessa, minun ei tarvitse lähteä hiihtämään metsään. Riittää, että hiihdän koulua ympäri. Onnistun kaatumaan ja rikkomaan sukseni siinäkin. Jalka ei onneksi kipeenny entisestään.

Eikä siihen hiihtämiseen tarvita edes lunta. Eräänä aamuna pakkasta on yli pakkasrajan. Osalla oppilaista on jäänyt sukset kotiin, niin minullakin. Liikuntatunti pidetään sisätiloissa, jossa pakkasrajasta suivaantunut johtajaopettaja pitää meille ensin sulkeiset ja sitten opettelemme toista tuntia hiihtoliikkeitä. Opettaja virtuaalisivakoi juhlasalin näyttämöllä ja kakaralauma tekee liikkeitä perässä.

”Veto, veto! Ja laulua! Jalka potkee, suksi notkee, sujuilevi sukkelaan!”

Kiivas johtajaopettaja on liian pelottava hahmo, että lapset uskaltaisivat edes nauraa hänen rimpuillessaan pää punaisena. Lykin muiden mukana, sukat suhisten salin parketilla.

Vaan eipä ole kehumista musiinkinopetuksessakaan. Opettaja kirjoittaa liitutaululle sanoituksia, joita kopioidaan vihkoon. Tuorein kappale on jostain välirauhan ajalta.

”Kauan on kärsitty vilua ja nälkää Balkanin vuorilla taistellessa.”

Kylläpä kiinnostaa. Hurriganesista ei ole tietoakaan. Balkanin taistelut tuntuvat etäisiltä, kyläkaupan kersalle niistä tulee mieleen vain makkara.

Kuorolaulu on muutenkin perseestä. Valmistautuessa viidennen luokan joulujuhlaan johtajaopettaja ehdottaa minulle, etten laulaisi luokan kuoroesityksessä ääneen, vaan olisin vain laulavinani.

”Voit kyllä aukoa suutasi musiikin tahdissa, mutta niin ettei mitään kuulu. Sinulla kun taitaa olla vähän tuota flunssaakin”, hän evästää minua matkalla kenraaliharjoituksiin.

Vedän elämäni ensimmäisen playback-esityksen alahuuli vitutuksesta väpättäen.

Lehmo 1975

Hurriganes iskee viisivuotiaaseen pikkujässikkään kuin panssarinyrkki. Bändin jäsenet näyttävät c-kasettien kansissa maailman siisteimmiltä tyypeiltä. He poseeraavat jalat leveissä haara-asennoissa, kädet nyrkkiin puserrettuina, tai hienon Amerikan-auton takapenkillä ja ovat kuin toisesta maailmasta.

Istun mummolani yläkerrassa kukkaverhoista itselleen hippihousut tehneen tätini ja hänen prätkärotsiin pukeutuvan poikaystävänsä luona. Kuuntelen stereoista miten makeasti rummut jytisevät kaiuttimesta toiseen ”Tallahassee Lassien” alkukompeissa kunnes kitara ja basso junttaavat kappaleen lentoon. Ja miten kitara kuulostaa aivan moottorilta ”Roadrunnerin” alussa. Musiikkia ei kuule vain korvilla. Sen tuntee koko kehossa.

Lastenlaulut saavat jäädä, minä rokkaan.

Perheemme asuu Kontiolahden Lehmossa, Joensuun kupeessa. Äitini toimii myymälänhoitajana Lehmon Oma-avussa, jonka yhteydessä oleva asunto on kotimme. Isäni käy työssä isänsä perustamassa kaupassa neljänkymmenen kilometrin päässä Uimaharjussa.

Lapselle kyläkauppa asiakkaineen on jännittävä ympäristö. Jos kylällä tapahtuu mitä tahansa, niin kaupalla siitä kuulee ensimmäisenä. Usein kauppa on tapahtumien keskipisteenä, koska asiakkaina pörrää monenmoista viheltäjää.

Eräs heistä on kärttyinen vanha äijä, joka löytää valittamista milloin mistäkin. Muuten huonojalkainen mies saa kummasti virtaa ontua kaupalle kun vain keksii jotain valittamisen aihetta.

Ukon legendaarisin valitusreissu lähtee liikkeelle hänen kaupungista vierailulle saapuneen tyttärensä kuukautisista. Vessareissun jälkeen tytär laittaa käytetyn tamponin tyhjään maitotölkkiin. Hänen tarkoituksensa on heittää tölkki tamponeineen uuniin poltettavaksi. Pahimoilleen jokin kuitenkin sotkee tyttären suunnitelmat, ja tölkki jää keittiön pöydälle hänen poistuessaan muualle.

Tyttären poissa ollessa hänen isänsä tulee aamukahville ja kaataa kahviinsa maitoa väärästä tölkistä.

Tamponi nököttää kahvikupissa.

Isäntä tekee omat johtopäätöksensä, vetää kengät jalkaansa ja patikoi pikamarssia kaupalle.

”Te olette myynyt minulle tamponimaitoa!”, hän syyttää äitiäni kiihdyksissä.

Asia selviää tyttärensä kautta, mutta pienellä kylällä jutut liikkuvat nopeasti. Kilpailevan kyläkaupan oveen ilmestyy vielä samana päivänä mainosteksti:

”Meillä ei myydä tamponimaitoa!”