Jouluna 1980 saan lahjaksi Matchboxin Midnite Dynamos -c-kasetin. Minua kuusi vuotta vanhempi serkkuni Jukka katselee kasettia epäluuloisesti:

”Tuota ei kannata kuunnella. Minulla on parempaa.”

Seuraavan kerran Jukan luona käydessäni hän esittelee minulle suomalaisten bändien levyjä. Eppu Normaali, Sleepy Sleepers, Popeda, Pelle Miljoona.

Olen myyty.

Ostan itselleni bändien kasetteja ja kinuan äidiltä lupaa päästä katsomaan niiden keikkoja. Harmikseni en pääse katsomaan ensimmäistä Tuuliajolla-kiertuetta. Vanhempani ovat lapin- ja asuntovaunuhulluja. Vietämme kesäviikonloput joko Lapissa tai äidin lapsuudenmaisemissa Koitereella. Ei puhettakaan, että hyvää asuntovaunussa istumista vaihdettaisiin pitkätukkien möykkäämiseen. Kostan huudattamalla lempibändieni kasetteja autostereoissa jatkuvalla syötöllä.

Loppuvuodesta 1981 pääsen lopulta käymään keikoilla. Ensiksi käyn katsomassa Tuuliajolla-kiertueella kuvatun Saimaa-ilmiö-elokuvan. Kun Eppu Normaali ilmestyy valkokankaalle, en ole pysyä penkissäni.

Myrkkyä! Siisteintä ikinä!

Elokuvassa soitetaan rokkia, juodaan kaljaa ja kerrotaan tyhmiä juttuja. Tiedän mitä haluan tehdä isona.

Talvella äitini kuskaa kakaroita kuplavolkkarilla Törmän huvikeskukseen. Hän vie meidät alkuillasta keikkapaikalle ja tulee hakemaan pois puoliltaöin. Minä ja kaverini Panu olemme 12-vuotiaita ja siskoni Pia kolme vuotta nuorempi. Kaikki muut yleisöstä ovat vuosia vanhempia, mutta se ei haittaa meitä. Olemme aina eturivissä.

Popedan keikalla juuri bändiin liittynyt Costello polkaisee vahingossa Pian käden päälle. Pia on innoissaan! Hän pyyhkii kotiin palattuamme kätensä talouspaperiin, että muisto tapahtuneesta säilyisi ja asettaa paperin kirjahyllyyn. Äiti heittää aarteen leivinuuniin tietämättömyyttään.

Itse käyn pari viikkoa saunassa käsivarsi muovikelmuun käärittynä, koska siinä on nimikirjoitukset Sleepy Sleepersiltä.

Bändikärpänen puraisee tehokkaasti. Alan rustata omia punk-sanoituksia, joita nauhoitetaan kaamealla möykällä c-kasetille Pian ja naapurin kakaroiden kanssa. Kukaan ei osaa soittaa mitään, mutta asenne on kova. Minä rummutan pöytää ja laulan, pikkusisko rääkkää urkuja.

Mekkala ja meininki ovat niin rajuja, että jauhopaketit tippuvat hyllyiltä alakerran myymälässä.

Sessioissa syntynyt Elukat-yhtyeen c-kasetti annetaan mummolle joululahjaksi.

Se ei päädy tehosoittoon.

Muutamaa kuukautta myöhemmin äitini sanoo itsensä irti Oma-avusta, jota ollaan muuttamassa uuden konseptin mukaan Siwaksi. Työkaverillensa ei ole enää paikkaa uudessa kaupassa, joten äitini sanoo itsensä irti solidaarisuudesta. Samalla asumisoikeus kaupan yhteydessä olevassa asunnossa loppuu. Vanhempani rakennuttavat meille talon mummolan viereen.

Olen siirtymässä jo yläasteelle ja tarpeeksi vanha kiertämään keikoilla omilla kyydeilläni. Reippaana poikana pääsen jututtamaan rokkareita ja kurkistamaan kulissien taakse. Haukon henkeäni Ilosaarirockin backstagella, kun Tiina Tiikeri suostuu pesemään kätensä vain kivennäisvedellä. Näky piirtyy verkkokalvoihin ja tekee pojasta miehen yhä uudestaan ja uudestaan.

En tarvitse Anttilan postimyyntikuvaston rintaliivikuvia, peitto heiluu komeasti ilmankin.

Jatkan omien kappaleiden tekemistä innokkaana. Keikoilta apinoin lavaliikkeitä ja välispiikkejä. Esiintymishaluja tulee myös verenperintönä. Isäni on intohimoinen tarinankertoja ja showmies. Kun Niilo Yli-Vainio saa mainetta kaatamalla mummoja Jeesuksen nimessä, päättää isäni kokeilla samaa.

Ilman Jeesusta.

Isäni mielestä koko homma perustuu tasapainoaistiin. Kuka tahansa kuulemma horjahtaa kun pyyhkäistään kädellä kohti silmiä sopivassa kulmassa ja ”höpötetään jonninjoutavia”. Isäni uhoaa teoriaansa kaupassa Yli-Vainion nimeen vannoville mummeleille, jotka eivät tietenkään usko hänen kykyihinsä.

”Tulkaahan tuonne taakse, niin kokeillaan!”, isäni ehdottaa epäilijöille.

Mummoja pyllähtelee varaston lattiaan urakalla.

Minua ei mummot kiinnosta. Päätän kaataa nuorempia mimmejä lavalta käsin.