Ilosaarirockia pelastamassa

Melko pian reissun jälkeen saan kutsun Joensuun Popmuusikoiden toimistolle, jossa kerrotaan takaamani vekselin olevan lankeamassa. Varma ja riskitön asia on lauennut käsiin. Vekselin maksu on jäänyt tyystin hoitamatta.

Yhdistyksen talous on kuralla muutenkin ja koko festivaali on kaatumassa velkoihin. Apua ei ole tulossa mistään, Joensuun kaupunkikin pesee kätensä.

Yhdistyksellä ei ole muuta keinoa kuin ottaa pankista lainaa, jolla vekseli saadaan kuitattua ja velat maksettua. Lampsin seitsemän muun takaajan kanssa pankkiin laittamaan nimiä papereihin.

Festivaalin jatko on turvattu toistaiseksi.

Isäni mielestä minä olen hullu, kun olen mennyt pistämään nimeni lainapapereihin. Samaa mieltä ovat monet kaveritkin.

Minkäs teet.

Ristin käteni kyynärpäitä myöten ja toivon parasta.

En juuri osallistu Joensuun Popmuusikoiden toimintaan. Pyöritän roudausporukkaa, joka hoitaa kaupunkiin tulevien bändien kamat keikkapaikalle ja keikkapaikalta pois. Vuokraan myös omia soittovehkeitäni tapahtumiin muodollista korvausta vastaan.

Muun touhuamisen jätän fiksummille ja jatkan omia rokkihommiani.

Parhaimmillaan viikonloppuna on roudauskeikat sekä Urheilutalolla että Karjalantalolla. Lainaan soittokamojani Urheilutalolle, roudaan pääbändin kamat sisälle, soitan pari lämmittelykeikkaa ja roudaan yöllä kamat pois. Seuraavana päivänä sama homma Karjalantalolla, tosin sillä erotuksella, että käyn välillä vielä omalla keikalla Viinijärvellä ennen Karjalantalon rokkijuhlan purkamista aamuyöstä.

Siistiä!

Parin vuoden löysässä hirressä killumisen jälkeen takaajien hikoilu päättyy ilmoitukseen, että Joensuun Popmuusikoiden talous on saatu tolpilleen ja laina on maksettu pankille takaisin viimeistä penniä myöten.

Ilosaarirock on pelastettu.

Ja etenkin oma perse.

Soittohommat jatkuvat tiukalla tahdilla. Bändejä ja niiden treenejä riittää lähes joka illaksi. Sunnuntaisin ensimmäiset treenit alkavat aamukymmeneltä ja niitä jatkuu pitkin päivää aina iltakymmeneen saakka. Bändit, soittajat, soittimet ja treenikämpät vaihtuvat.

Työskentelen postissa osa-aikaisena lajittelijana tehden samalla myös kantajan sijaisuuksia. Rahaa ei tule paljoa, mutta toisaalta työt eivät häiritse tärkeämpiin asioihin keskittymistä.

Soittamisen lomassa notkun kavereiden kanssa Joensuun baareissa. Kantapaikkojamme ovat Punatulkku, Lyyra ja Kerubi.

Punatulkku toimii päivisin ruokapaikkana, mutta viikonloppuiltaisin vaellamme sinne juomaan kaljaa ja kuuntelemaan musiikkia omilta c-kaseteiltamme. Irwin ja pikametalli raikuvat kaiuttimista sulassa sovussa.

Lyyra on savuinen opiskelijapaikka, jossa rokkaritkin viihtyvät. Sieltä löytyy juopotteluseuraa myös arki-iltaisin vaikka paikka menee kiinni jo iltakymmeneltä. Kannamme tuoppeja pöytään tarjottimilla valomerkin lähestyessä.

Kerubi syrjäyttää avautuessaan nuo molemmat. Siitä tulee kaupungin paras ja kuumin rokkiklubi. Pieni, hämärä ja hikinen. Kerubissa on keikkoja harva se ilta, soitan siellä usein itsekin. Muut ajat notkun baarissa, kittaan halpaa kaljaa ja syön Kerubin pitaa.

Eräänä iltana seison Kerubin vessan kusilaarilla komeassa humalassa ja kiinnitän huomiota vieressä lorottavaan tyyppiin.

Onpas tutun näköinen kaveri.

Tiirailtuani miestä hetken aikaa yhdellä silmällä luulen tunnistavani hänet. Siinähän on samaan aikaan armeijassa ollut upseerikokelas, joka jäi sinne vielä kun minut kotiutettiin.

Aloitan vittuilun välittömästi.

”Ovat sitten laskeneet sinutkin pois!”

Kanssalorottaja katsoo minua hölmistyneenä, mutta jatkan kuittailuani.

”Ńo, kannattiko jäädä sinne ryytymään, aamukasa?”

Vieruskaverin ilme muuttuu yhä hölmistyneemmäksi. Alan epäillä, että olen sittenkin erehtynyt henkilöstä.

”Etkös sinä ollut armeijassa upseerikokelaana?”, päätän varmistaa.

Oletettu armeijakaveri vetäisee sepaluksen kiinni ja lähtee vessasta ovet paukkuen.

”Ikinä en oo intissä ollut enkä mene!”

Samassa pyttypuolen ovi avautuu. Tarpeillaan ollut kaveri katsoo minua monttu auki.

”Mitä ihmettä sinä oikein Ismo Alangolle selitit?”

Mainokset

Man Yellow

Analle selviää vasta Madridissa, että hän on telonut silmäkulmansa junavaunun roskakoriin ihan itsekseen. Hän on luullut koko matkan, että minä ja Rane olemme pistäneet häntä kimpassa turpaan.

Ilmanko kaveri on välillä vähän murjottanut.

Suuntaamme kohti Portugalin Lagosia. Rantaloma Algarvessa, Atlantin aalloissa pulikoiden, ei tekisi yhtään pahaa. Lissabonissa Ana ostaa itselleen pullollisen viiniä terästämään ainaista kaljanhörppimistä. Hän kutsuu sitä action-pulloksi.

Kuulostaa pahaenteiseltä.

Edellinen ruotsinlaivalta ostettu action-pullo vei miehen sairaalaan tikattavaksi.

Alkumatka Lissabonista kohti Lagosia sujuu leppoisasti. Illan hämärtyessä Ana kaivaa viinipullonsa esille ja älyää, ettei hänellä ole korkkiruuvia matkassa. Yritämme miehissä saada korkkia auki. Meillä ei ole muita työkaluja kuin mustekynä ja nippu avaimia.

Touhu on humalaisten nyhräämistä. Lopulta en kestä enää jännitystä vaan otan pienet unet.

Herättyäni on jo täysin pimeää. Pojat jatkavat edelleen korkin aukaisemista. Homma ei ole juuri edennyt. Käytävän toisella puolella istuu perhe, joka katsoo taistelua huvittuneena. Ehdin juuri vaihtaa heidän kanssaan muutaman sanan ja hymyn, kun Rane tekee läpimurron.

Korkki tipahtaa pullon sisään.

Rane ojentaa pullon Analle, joka ei tietenkään älyä tapahtunutta vaan jatkaa pullon avaamista mustekynällä. Hän iskee napakan iskun kohti korkkia, jota ei enää ole, ja kynä lipsahtaa sisälle pulloon.

Ana ei kynän katoamista edes huomaa.

Riemastunut sankari vie pullon huulilleen ja kaataa viiniä suuhunsa sillä seurauksella, että pulloon pudonnut mustekynä menee kurkkuun. Viini tekee äkkikäännöksen ja tulee saman tien ulos muun mahalaukun sisällön mukana.

Oksennuksen haju on tyrmäävä.

Keskustelu vieressä istuneen lapsiperheen kanssa tyrehtyy kuin seinään. Hymyilen heille ääliömäisesti samalla kun Ana köhii vieressäni viimeisiä oksennuksen rippeitä. Kanssamatkustajat eivät hymyile takaisin vaan vaihtavat paikkaa. Saman tekevät kaikki muutkin.

En ole koskaan nähnyt täyden junanvaunun tyhjenevän niin nopeasti. Vaunuun ei jää ketään muita kuin me.

Pari tuntia myöhemmin saavumme päätepysäkille. Hämmästykseksemme emme olekaan Lagosissa vaan olemme päätyneet toiselle puolelle Algarvea. Olemme San Sebastianissa Espanjan rajalla. Ilmeisesti vaunu ei tyhjentynyt ainoastaan oksennusepisodin vuoksi. Myös meidän olisi pitänyt vaihtaa junaa.

Kyllä menee putkeen.

Vietämme yön San Sebastianin asemalla ja nousemme aamulla ensimmäiseen Lagosiin menevään junaan.

Lagosissa vuokraamme pienen huoneen erään vanhemman naisihmisen pitämästä hostellista. Pienikokoisesta emännästämme lähtee jumalattomasti ääntä. Täti ei vaivaudu lähestymään turhan hienotunteisesti tai opettelemaan asiakkaidensa nimiä vaan kutsuu näitä sukupuolen ja värin mukaan. Kerrosta ylempänä majaileva musta mies on ”Man Black”, minä pitkien vaaleiden hiusteni takia ”Man Yellow”.

Man Blackillä ja emännällämme on jotain kiistaa rahasta. Emäntä huutaa alakerrassa:

”Mään Bläk! Mään Bläk! No pay, no pay! Mään Bläk!”

Man Black juoksee hakemaan rahaa huoneestaan korvat luimussa.

Minä saan itselleni lattiapaikan. Se ei haittaa. En vietä öitä huoneessa muutenkaan. Tutustumme kahteen suomalaiseen tyttöön, joista toisen kanssa minulla on muutaman päivän mittainen lomaromanssi. Vietämme yömme tyttöjen hotellihuoneessa tai kuunvalossa hiekkarannalla.

Romanssi kestää kiihkeänä neljä päivää. Myös toinen tyttö saa itselleen seuraa ja päädymme touhuamaan tyttöjen hotellihuoneeseen nelistään. Vaikka pidämme visusti kiinni omista kumppaneistamme, yltyy meno parisängyssä niin kiihkeäksi, että toinen pari tipahtaa kesken kaiken lattialle.

Kuuluu vain mätkähdys ja kiroilua.

Naurattaa. Onneksi me touhuamme seinän puolella sänkyä.

Pari päivää myöhemmin on hyvästien aika. Tytöt jatkavat matkaansa. Minä pääsen keskittymään taas olennaiseen.

Anan silmäkulmasta pitäisi poistaa tikit. Kaverini ovat käyneet etsimässä lääkäriä tai terveysasemaa, mutta eivät ole löytäneet.

Istumme majapaikkamme oleskelutilassa ja mietimme mitä tehdä. Seuranamme on kaksi muuta asiakasta. Ruotsalainen ja norjalainen ovat syömässä eväitään. Norjalainen ehdottaa, että hänellä olisi tässä hedelmäveitsi.

Päätämme koettaa.

Minä yritän ensin, mutta huomaan heti alkuunsa ettei siitä tule yhtikäs mitään. Käteni tärisevät aivan liikaa.

”Ei saatana, antakaas kun minä näytän!”, uhoaa Rane ja ottaa veitsen itselleen.

Aamun loiventavat näyttävät hieman huojuttavan hoitajaa. Ruotsalainen ja norjalainen toteavat yhteen ääneen:

”Helvete, tästä on saatava kuva!”

Seuraan kauhuissani, miten Rane heiluu hedelmäveitsen kanssa ja yrittää osua tikkeihin. Ana seuraa pupillit laajentuneina sentin päässä silmämunastaan sohivaa hedelmäveistä. Ruotsalainen ja norjalainen hääräävät ympärillä kameroineen.

”Lopettakaa. Tuossa käy vielä huonosti!”, parahdan.

Onneksi muut ovat samaa mieltä. Ana päättää poistattaa tikit vasta Suomessa. Skandinaavit harmittelevat, että parhaat kuvat jäivät saamatta.

Paluumatkalla Lissabonissa huomaamme kaupan mainostavan ikkunassaan edullista giniä ja sijoitamme jäljellä olevat escudot siihen. Hyppäämme Pariisiin menevään junaan.

Menomatkan missattu junanvaihto mielessäni päätän varmistaa perille pääsemisen. Ennen ensimmäisen ginipullon korkkaamista askartelen pahvista kyltin kaulaani.

”PARIS. Wake me up before you go-go!”

Junamatkasta tulee yksi miellyttävimmistä koskaan. Kyltti herättää huomiota ja junan täyttäneet reilaajat ottavat sen hyvällä huumorilla. Hyväntuulisia kavereita ja juttuseuraa riittää vaeltaessani junaa päästä päähän. Poikkeuksen tekee tietysti ainoa junaan eksynyt nuori purjehduskenkäinen suomalaismies, joka tuntuu olevan suorastaan närkästynyt.

”Ei pitäis lähteä koko reissuun, jos ei osaa jäädä edes junasta pois. Mahtaa nämä ulkomaalaisetkin ajatella. Minä kyllä voin kertoa teille milloin ollaan Pariisissa.”

Hieno homma.

Jätän tyypin puhisemaan Suomi-kuvaa keskenään ja jatkan sukkulointiani.

lissabon

madrid

Huumeita ja huolimattomia naisia

Matkamme jatkuu kohti Kööpenhaminaa. Juuri ennen saapumistamme Helsingborgin satamaan vodkapullon imaissut Ana onnistuu tipahtamaan istuimeltaan pöydän alle ja iskee siellä silmäkulmansa roskakoriin.

Verta tulee hillittömästi.

Vuotoa yritetään hillitä paperipyyhkeillä. Talutamme vertavuotavaa hönöveikkoa kohti Tanskaan menevää lauttaa. Mies kävelee päin seiniä. Ennätämme juuri ja juuri nousta lauttaan ennen kuin se lähtee liikkeelle.

Verenvuoto ei lakkaa Kööpenhaminassakaan. Ei muuta kuin taksi alle ja sankari sairaalaan tikattavaksi.

Anan silmä on muurautunut umpeen. Herttainen ilmestys.

Palattuamme takaisin asemalle törmäämme siellä Tipeen, joka on lähtenyt reilaamaan yhdessä tyttöystävänsä kanssa. He kuuntelevat hetken kertomustamme reissun tähänastisista vaiheista ja poistuvat takavasemmalle.

Kontrastihenkilöiden seura ei viehätä.

Me hyppäämme junaan ja suuntaamme kohti Amsterdamia.

Seuraavan päivän iltana törmään pari vuotta nuorempaan suomalaismieheen savuisen kuppilan baaritiskillä. Hän on juuri ostamassa itselleen ja kaverilleen marihuanasätkää. Jutellessamme käy ilmi, että olen tutustunut hänen isoveljeensä pari vuotta aikaisemmin Münchenissä, kun olin Anan kanssa Oktoberfesteillä. Nyt pikkuveli on kavereineen reilaamassa kuten mekin.

Vittulainen, että maailma osaa olla pieni!

Tällaisen tapaamisen mahdollisuus on yksi miljoonasta. Ja kun siinä jutellessa huumesätkää tarjotaan, niin minä päätän, että mikäpä ettei.

Nyt on atmosfääri kohdillaan!

Jos joskus jossain täytyy kokeilla niin juuri nyt ja tässä paikassa.

Otan sätkän ja vetäisen savut vuorollani.

Yleensähän rehvastellaan, ettei tuntunut missään. Ei tälläkään kertaa, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. En älyä pidättää savua keuhkoissani. Polttelen jointista parit savut aivan samalla tavalla kuin normaalitupakasta. Tämä maistuu vain pahemmalta. En ole perso makealle.

Vaan tulipahan kokeiltua.

Nousen pöydästä ja haen tiskiltä lisää olutta. Juttelemme vielä hetken kunnes lähdemme ulos baarista ja hyvästelemme kaverit. Ana ja Rane lähtevät hostelliin nukkumaan.

Minä lähden naisiin.

Kävelen parin minuutin matkan punaisten lyhtyjen alueelle. Jo aiemmin päivällä livahdin erään kymmenisen vuotta itseäni vanhemman kultahampaisen mustan naisen luokse sillä aikaa kun matkakumppanit tutustuivat paikalliseen kirkkoon.

Säkenöivähymyinen kaunotar taputteli mahaani.

”You must be a big boss in Finland.”

Totta turisi.

Harrastelijamuusikko ja osa-aikainen postimies.

Siinä taputellessaan hän veloitti minua palveluksista, jotka olivat niin sujuvia, etten kerennyt niitä huomatakaan

Kirkkokierros olisi tullut halvemmaksi. Komeita kultauksia olisi varmasti ollut ihasteltavaksi sielläkin.

Nyt toljotan ikkunoissaan patsastelevia naisia Amsterdamin yössä suu auki. Parikymppisestä maalaispojasta näkymä tuntuu syntisen houkuttelevalta.

Panettaa.

Viereisissä ikkunoissa seisoskelee kaksi vaaleaa naista, joista toinen on pukeutunut jakkupukuun ja korkokenkiin. Toisella on päällään vaaleanpunaiset bikinit. Jälkimmäinen viittoilee luokseen. Menen jutuille ja bikinibeibe avaa minulle oven.

Astun sisälle käytävään, jonka pienessä syvennyksessä on vuode. Sanon naiselle, että eipä tästä taida tulla nyt mitään. Minulla ei nimittäin ole yhtään guldeneita. Taskussa ei ole kuin muutama kolikko paikallista valuuttaa. Pengon taskuni ja näytän rahani. Kaikki jäljellä olevat setelirahat ovat Saksan markkoina.

”Eipä hätäillä. Selvitellään asiaa.”

Nainen astuu kolme metriä taaksepäin käytävällä sijaitsevan oven luo, koputtaa oveen ja hämmästyksekseni se avautuu. Kuulen tiivistä keskustelua naisen ja oven avanneen miehen välillä.

Ei helvetti.

Parempi olisi poistua. Olen jo tekemässä lähtöä, kun nainen saapuu takaisin, katsoo silmiini ja pyytää näyttämään rahani uudestaan. Saksan markat käyvät kuulemma maksuksi siinä missä guldenitkin. Yhden suhde yhteen.

Rypistyneistä seteleistä löytyy sopiva summa ja ennen kuin huomaankaan, istun kapealla sängyllä riisuttavana.

Toimituksesta ei meinaa tulla mitään.

Päässä pyörii mielikuva kaapissa kyttäävästä puukenkäveijarista, joka seuraa touhuamistamme parin metrin päässä vähintäänkin silmä kovana. Tästä se on eroottisuus aika hemmetin kaukana. Ihan kuin tuota en olisi aavistanut muutenkin.

Lopulta otan mielikuvituksen käyttöön. Suljen silmäni ja kuvittelen itseni intiimimpään ympäristöön. Eli omaan sänkyyni vetämään käteen.

Tule apuun, Tiina Tiikeri!

Mielikuva toimii.

Tästä se kannatti maksaa.

Hostellissa levitän kaikki jäljellä olevat rahani sängylle. Matka on vasta alussa ja kolmannes rahoista on jo nussittu taivaan tuuliin.

Sai olla saatana viimeinen kerta kun sorrun maksulliseen seksiin.

Sitä ne huumeet teettää.

Herääminen Ilosaarirockista

Vuonna 1991 Joensuun Ilosaarirock täyttää 20 vuotta ja siirtyy Ilosaaresta Laulurinteelle. Minua pyydetään takaamaan vekseliä, jolla maksetaan ulkomaalaisten bändien ennakkomaksut. Hommassa ei olisi pienintäkään riskiä. Vekseli luvataan kuitata pois heti festivaalin jälkeisenä maanantaina.

Mikäpäs siinä, jos se festivaalin onnistuminen on siitä kiinni. Onhan minulla osa-aikatyökin.

Käyn sutaisemassa nimeni paperiin.

Festivaaliviikonloppuna en jaksa miettiä koko asiaa. Hoitakoot pankkiasiansa niin kuin puhe oli. Festaroin täysillä koko viikonlopun ylläni t-paita, jossa mallataan Iltasanomien lööppiä.

”Ilosaarirock, 20 vuotta – eikä suotta”, kirkuu lööppi joka toisen vastaantulijan yllä. Paitoja jaetaan yleisölle aika hövelisti.

Festarit sujuvat osaltani niin railakkaasti, että herään maanantaina aamuyöstä Joensuun raviradan katsomon edestä. Säikähdän pahanpäiväisesti.

Minut on kääritty muoviin.

Alkupaniikin jälkeen saan taisteltua itseni vapaaksi. Minulla ei ole hajuakaan miten olen päätynyt muovin sisään eikä nyt ole aikaa sitä selvittää. Minun pitää lähteä kavereiden kanssa reilaamaan. Etsin taksin, jolla hurautan kotiin pakkaamaan.

Pakkaamista ei tosin ole paljoa, koska otan mukaani vain vähän vaihtovaatteita, hammasharjan ja uimahousut. Vahvistan vanhaa Siwa-reilikassiani lisäämällä siihen yhden muovikassikerroksen lisää ja teen ylimääräisen kantohihnan narusta. Kieputan narun ympärille paperia pehmusteeksi ja vedän päälle maalarinteippiä.

Kamat kassiin ja olen valmis.

Reissuseurakseni ovat lähdössä Ana ja Rane.

Ana on tuttu kaveri jo ala-asteen ensimmäiseltä luokalta. Juuri ennen armeijaan menoa teimme reissun Münchenin Oktoberfestille. Hampurissa Ana odotti ulkopuolella, kun minä lampsin tyttöbaariin. Lyhyen jutustelun jälkeen pitkä kaunis musta nainen johdatti minut looshiin ja veti perässämme verhot kiinni. Nainen kaatoi sangossa viilenemässä olleesta kuohuviinipullosta minulle lasillisen, kehotti rentoutumaan ja alkoi ottaa minulta suihin.

Olo oli kuin kokoomusnuorella.

Rentoutumiseen ei mennyt pojanklopilta kummoista aikaa. Koko toimitus oli ohi turhankin ripeästi. Juomaakaan en ehtinyt santsaamaan kuin suullisen.

Tasapeli.

Kävelin ulos looshista, menin baaritiskille ja päädyin juttusille vaalean tytön kanssa, joka oli pukeutunut nahkaremmeihin. Musta nainen saapui hetkeä myöhemmin looshista viereeni baaritiskille.

”Eikö sinulle riitä mikään?”, nainen ihmetteli nauraen.

No ei. Ei ainakaan rahat.

Hetkeä myöhemmin olin pyytämässä ulkona kärvistelleeltä Analta rahaa lainaksi, että pääsisin paikkaan uudestaan. Kaveri ei suostunut lainaamaan vaikka tarjosin isäni ennakkoperintönä antamaa kelloa pantiksi. Tunnelma kiristyi siihen pisteeseen, että aloimme tapella keskellä Reeperbahnia.

Minä mätkin Anaa turpaan samalla kun hän otti kiinni pitkistä hiuksistani ja tarjosi polveaan otsaani. Minuutin tappelun jälkeen älysimme, että ympärillämme oli turisteja ja läheisen baarin ilotyttöjä katsomassa esitystä. Tuumimme, että eiköhän tämä liveshow jo riitä ja lähdimme autoon nukkumaan.

Samoihin aikoihin tutustuin Raneen. Rotevasta roudarista tuli nopeasti hyvä ystäväni ja luottokuskini.

Rane heitti minut ja Anan armeijaankin. Olimme varuskunnan portilla viime hetkillä ja aivan ympäripäissämme. Loppumatka piti kävellä. Paikalla päivystänyt kapiainen katsoi hetken horjumistamme ja sanoi lopulta Ranelle, että hän saa erikoisluvalla heittää tyypit kasarmille asti.

Matkustimme perille rehvakkaasti Saabin konepellillä istuen.

Kasassa on siis hyvä reissuporukka. Ana ilmoittaa olevansa tulossa meille. Soitan odotellessani Ranelle. Minun heräillessäni raviradan portailta Rane on löytänyt itsensä raviradan ja venesataman välisestä pajupusikosta. Hengästyttää kuulemma vieläkin. Sovimme, että tapaamme rautatieasemalla hetkeä ennen junan lähtöä.

Interrailkortit ostettuamme hyppäämme Turun junaan. Samalla junalla matkustavat Turkuun muuttaneet vanhat bändikaverini Jake ja Ema.

”No, oliko mukava herätys?”, Jake virnuilee.

”Kuinka niin?”

”Löysin siut aamuyöstä raviradalta sammuneena. Siinä oli lähellä rakennusmuovia. En voinut mitenkään vastustaa kiusausta!”

paita