Dawn Patrolin kissapedot

Lähivuosina meno vain yltyy. Kitaristeja tulee ja menee, mutta rytmiryhmä pitää yhtä. Make keksii bändille uuden nimen: Damage. Hän maalaa sen omatekoisen piuhalaatikon kanteen.

Hitto, että on komeaa touhua!

Riemua riittää siihen asti kun kuulemme, että sen niminen bändihän on ollut olemassa jo iät ajat.

Onneksi olemme neroja. Pistämme bändin nimen eteen artikkelin.

The Damage.

Treenaamme Jakokosken koulun puukäsityöluokan lautavarastossa. Komeasta piuhalaatikosta huolimatta bändin nimi muuttuu pian Dawn Patroliksi. Bongaan sen Ohukaisesta ja Paksukaisesta. Tätini tekee hienon taustalakanan, jossa on bändin nimi. Kilpailevaan bändiin loikannut Kusela käy töhrimässä sen spraymaalilla Dawn Pätroliksi.

Kusela on päässyt eroon potkupallojalkojensa tärinästä, hänen itseluottamuksensa on kasvanut sfääreihin. Ex-kitaristi käy kusemassa lautavaraston nurkassa olevalle liitutaululle samaan aikaan kun me treenaamme.

”Onpa liitu tiukassa”, hän hämmästelee samalla kun lorottaa.

Olemme tempusta liian tyrmistyneitä saadaksemme sanaa suustamme.

Saati antaaksemme selkään.

Dawn Patrolin jätkät alkavat näyttää rokkareilta. Pukeudumme niittivöihin ja tupeeraamme tukkamme pystyyn. Tätini ompelee minulle paidan leopardikuvioisesta kankaasta. Kontiolahdessa puhaltavat Los Angelesin tuulet.

Paikallislehti innostuu kirjoittamaan keikoistamme ja toimittaja käy jopa treenikämpillä kirjoittamassa ihan oikean lehtijutun. Elämme kontiolahtelaista rock’n’roll-unelmaa.

Lopulta iso pyörä pyörähtää niin, että saamme ulkoilmakeikan Joensuusta. Olen onneni kukkuloilla. Nyt näytetään joensuulaisille, mistä naapurikunnan kukot kusevat.

Turha luulo.

Rankkasade sotkee valloitussuunnitelmat. Värjötän sateessa rumpukapulat kourassa viimeiseen saakka. Lopulta koko keikka perutaan.

”Vittu, minua ei pieni tihkusade haittaa!”, uhoan vitutuksessani äänentoistofirman tyypeille.

”Ei varmaan niin, mutta meitä haittaa. Tulee niitä muitakin keikkoja, mene nyt vaan kotiisi!”, äänimiehet kuittaavat rokkikukon parkumisen.

Kuukautta myöhemmin onnistuu paremmin. Soitamme Joensuun Normaalikoulun salissa, jonne on kasattu isot PA:t ja valot. Rumpupenkkini alle isketään savukone. Yleisön joukossa on tuttuja naamoja joensuulaista bändeistä, joiden keikkoja olemme käyneet kateellisina ihmettelemässä.

Vittu, nyt näytetään!

Arto soittaa ilman paitaa. Randyn tupeeratut hiukset pölisevät, kun hän pyörittää kitaraa kaulansa ympäri tuulimyllynä. Make on krepannut oman vetyperoksiditukkansa. Hänellä tiikerikuvioinen paita, minä sähisen leopardina.

Olemme eläimiä.

Kissapetoja.

rockrumpali

EDIT 31.10.2015: Leopardipaidan ompeli minulle tätini eikä mummoni, kuten alunperin muistelin. Muistikuviani sotki varmaankin se, että mummollani oli mekko samasta kankaaasta.

Mainokset