Jekyllinä Tampereella, Hydenä Turussa

Pian ensimmäisten Bulldoserin treenien jälkeen vaihdan autoa. Minulla on ollut muutaman vuoden ajan Volkswagen Jetta, joka on harsittu kasaan kahdesta eri autosta. Sen luotettavuudessa on toivomisen varaa. Siinä ei toimi vilkut eikä pissapoika, äänimerkki huutaa omia aikojaan, osia irtoaa kesken ajon ja syttyypä se kerran tuleenkin. Lieskat lyövät konehuoneesta metrin korkeuteen.

Minulla ja Teijalla on tiukat kriteerit auton suhteen, kun kierrämme tamperelaisia autojobbareita:

– Sen täytyy olla 90-luvun malli.

– Sillä ei saa olla ajettu yli 200 000 kilometriä.

– Sen täytyy maksaa alle 20 000 markkaa.

– Ja näistä ei tingitä.

Päädymme 19 900 markkaa maksavaan Renault 19:ään, jolla on ajettu 199 000 kilometriä ja jonka rekisteröimispäivä on 2.1.1990. Kriteerit täyttyvät komeasti.

Minä en tajua autoista mitään, mutta jotain on sentään jäänyt mieleen kun olen nuorempana seurannut isompien poikien autokauppoja.

”Mites tässä on tämä pohja? Onko kunnossa?”

”Näissähän on siis pohja tosi hyvä!”, vastaa jobbari vakuuttavasti.

”Ok, tehdään kaupat.”

Katsastuksessa selviää, että pohjassakin olisi toivomisen varaa.

”Täällä ei ole mitään muuta kovaa kuin vetokoukku.”

Autoa hitsataan kuusi tuntia, jotta leima heltiää.

Uudelle autolle tulee käyttöä, kun Bulldoserin uusi kokoonpano soittaa ensimmäiset keikkansa pari kuukautta myöhemmin. Keikat järjestyvät peräkkäisille päiville. Soitamme perjantaina Tampereella vallatussa puutalossa, jonne on vedetty sähköt jostain naapurustosta. Talo on täynnä punkkareita ja meininki leppoisaa.

Aikojen muuttuminen ihmetyttää. The L:ltä irtoaa nappi housuista juuri ennen keikkaa. Koko talosta ei löydy ensimmäistäkään hakaneulaa vaikka paikalla on kymmeniä punkkeja. Hämmentävää. Lopulta keikka saa lisäväriä The L:n soittaessa viimeiset kappaleet housut kintuissa.

Soitan keikan rauhallisesti ja suhteellisen eleettömästi ilman isompia maneereita. Tyydyn tarkkailemaan taustalta ja hoidan vain oman hommani. Keikka on hyvä ja porukkakin tuntuu tykkäävän. Paikalla kuvataan myös dokumenttielokuvaa, jota näytetään puolenkymmentä vuotta myöhemmin tamperelaisella lyhytelokuvafestivaalilla. Kelpo aloitus.

Seuraavana päivänä starttaamme Renaultin kohti Turkua. Illalla on keikka TVO:lla. Viemme soittokamat keikkapaikalle ja lähdemme odotellessa saunomaan Rogerin luokse. Tuttu ja hyväksi havaittu kuvio. Napsautan saunajuoman auki ja alan rentoutua. Pari tuntia myöhemmin soitan keikkapaikalle, että emme tee soundcheckiä ollenkaan. Suotta sinne on kesken iltaa raahautua.

”Ollaan tässä kuitenkin kokeneita tyyppejä. Kyllä ne äänet saadaan kohdilleen pikaisella tsekillä ennen keikkaa. Muuten mennään samoilla säädöillä mitä muutkin.”

Heitämme lisää löylyä.

Vaapun lopulta keikkapaikalle kännissä kuin ankka. Huomaan ilokseni, että paikalle on saapunut yllättävän paljon kavereita. Shiistiä!

Tekniset ongelmat kuitenkin uhkaavat kaataa koko homman. Keikan pitäisi alkaa, mutta kitarani on mykistynyt. En saa kuulumaan pihaustakaan. Muu bändi odottaa tuskastuneena. Lopulta päätän heittää kitarastani piuhan pois kokonaan.

Olkoon, keskityn koreografioihin!

Annan palaa täydeltä laidalta muun bändin kompatessa taustalla. Syöksyilen pitkin poikin keikkapaikkaa, vetelen väliin scorpionsmaisia kitaranheilutteluja ja pökin kitaraani rivosti. Kitarasta menee kieliä poikki, mutta en anna sen haitata. Se ei vaikuta soundiin eikä tunnelmaan.

Soitan kitaraa selkäni takaa, haarovälissäni, hampaillani. Heittelen sitä ilmaan ja lattialle, sohin ympäriinsä, tähtään sillä yleisöä ja ammun konekivääritulta samalla kun keikun tuolilla ja toinen jalkani on pöydän päällä kuin kulmamonitorilla.

Yleisö seuraa esitystäni epäuskoisena. Tuttuja kavereita show naurattaa, muita se tuntuu jopa pelottavan.

Kuumaa ja vaarallista rock’n’rollia!

Paikalle saapunut Sue-lehden Ari Väntänen käy kesken keikan takahuoneessa, jossa omaa vuoroaan odottaa tamperelainen punkyhtye Väärät vieraat.

”Olisiko teistä kenelläkään lainata kitaraa tuon bändin kitaristille?”, kysyy Ari varovaisesti.

Kysymystä seuraa syvä hiljaisuus, jonka lopulta rikkoo kuiva toteamus.

”Tuskinpa tuolle haluaa kukaan kitaraansa antaa.”

Show jatkuu kuumana loppuun saakka. Keikan jälkeen Katalta tullaan kysymään:

”Mikä se yksi tyyppi oli? Soittaako se teidän bändissä vai oliko se vain joku ihme tyyppi?”

”Kaipa se soittaa meidän bändissä. Luulen ainakin.”

Aamulla en tiedä sitä itsekään. Mietin, että mitähän sitä tuli tehtyä. Noinkohan saan kenkää heti ensimmäisten keikkojen jälkeen.

Turha huoli. Bändin tyypeillä on kiero huumorintaju. Jatkan yhtyeessä, mutta kitara on saatava kuntoon ensin. Olen jo purkamassa sitä osiin, kun huomaan mikinvalitsimen olevan etuasennossa. Päällä on etumikki, jota en käytä koskaan.

Käännän valitsimen kohdalleen ja kitara toimii ihan normaalisti.

bulldoser

Mainokset

Bulldoser

Olen hukassa rokkihommieni kanssa. Käyn Tampereen Yo-talolla katsastamassa bändin, joka etsii uutta rumpalia. Yhtyeen katurock ei kuitenkaan jaksa oikein innostaa. Jätän pestin väliin.

Kesällä 2001 ystäväni tulevat katsomaan jalkapallo-ottelua Tampereelle. Mukana ovat Rane, Swein ja kanssani Ultimatumia perustamassa ollut Jarzo. Ottelun jälkeen menemme baariin, jonne saapuu myös Sweinin tamperelainen velipuolenpoika Rebel. Rebelillä on rahat vähissä, mutta Jarzo sanoo tarjoavansa hänelle kaljan.

”Käy itelles mitä haluat”, Jarzo sanoo kun ojentaa Rebelille viidenkymmenen markan setelin.

”Mitä? Onko tää kokonaan mulle?”, Rebel haukkoo henkeään ja lähes suutelee seteliä juostessaan pitkin harppauksin kohti baaritiskiä.

Swein kertoo, että hänen sukulaismiehensä on basisti.

Rebel soittaa bassoa Bulldoserissa. Bändi on julkaissut vastikään levyn ja tarvitsisi nyt uutta rumpalia. Kesän aikana tapaan Rebelin pari kertaa Tampereen baareissa. Bulldoserin levy ei täysin vakuuta, mutta lupaan tulla kokeilemaan miltä bändissä soittaminen tuntuisi.

Sitä ennen minulla on kuitenkin kesäloma, jonka vietän pääosin Joensuussa. Pistäydyn loman lopuksi myös Roomassa Teijan kanssa. Siellä saan itselleni mahataudin. Loppuloma menee juostessa Fontana di Treviltä tai Espanjalaisilta portailta lähimpään vessaan.

Olen sopinut Bulldoserin kanssa, että menen kokeilemaan bändin treeneihin heti reissusta kotiuduttuani. Bändillä on sovittuna pari keikkaakin vielä loppukesäksi. Suunnitelmat kuitenkin hieman muuttuvat, koska Roomassa saatu mahatauti ei hellitä kotiin palattuakaan. Istun pöntöllä viikon. Bulldoser kiinnittää väliaikaisen rumpalin tuuraajaksi keikoille.

Lopulta olen taas täydessä iskussa. Käyn ostamassa itselleni rumpukapulat ja ilmestyn nekalalaisessa väestönsuojassa sijaitsevalle imelän savuiselle treenikämpälle valmiina lyömään rytmiä tulisesti.

Treenikämpällä saan heti alkajaisiksi kuulla, että rumpalinpaikka on jo täytetty.

Väliaikaiseksi tuuraajaksi keikoille on otettu bändiläisten vanha kaveri Reiska, jonka kanssa hommat ovat sujuneet niin hyvin, että hänet on nyt kiinnitetty bändiin pysyvästi.

Tämäpä oli sitten turha reissu. Suotta ostin rumpukapulatkin.

”Etkös sinä osaa soittaa kitaraakin?”, Rebel huomauttaa kun mietin jo lähtöä.

Yhtyeen kitaristi The L on lähtökuopissa ja uudelle kitaristille olisi tarvista. Kämpän nurkasta löytyy kälyinen Les Paul -kopio, jolla voin kokeilla soittamista bändin kanssa.

Räimimme muutaman kappaleen ja homma toimii. Liityn Bulldoseriin kitaristiksi.

The L unohtaa lähtöaikeensa ja jatkaa yhtyeessä. Liittymiseni bändiin antaa uutta virtaa hänellekin. Meillä kahdella on täysin erilaiset tyylit soittaa kitaraa, mutta ne tukevat toisiaan hienosti. Bändi soittaa rouheasti ja röyhkeästi niin kuin rokkia pitää soittaa. Keulakuvana toimii rastatukkainen Kata, jolla riittää energiaa ja asennetta. Muutkaan tyypit eivät ole hissukoita.

Ilmassa on vaaran tuntua.

Muutto Siuroon

Kun olemme asuneet Nokialla kuukauden, käy tuskallisen selväksi, että kerrostaloasuminen ei sovi meille ollenkaan. Koirat pitävät mekkalaa keskenään ollessaan ja se häiritsee samassa talossa asuvia vuorotyöläisiä. Talonmies ja taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja käyvät vuoron perään tuomassa terveisiä naapureilta. Päätämme ostaa omakotitalon, jos vain saamme lainaa.

Sopiva talo löytyy Siurosta.

Olemme olleet vahvasti sitä mieltä, että Nokiaa kauemmas Tampereesta emme muuta. Onhan Siurokin Nokiaa, mutta keskustasta kymmenen kilometriä väärään suuntaan. Mietimme matkaa vielä asuntoesittelyyn ajaessamme.

”Aikamoinen talo saa olla ennen kuin tänne korpeen muutetaan.”

Talohan on aikamoinen. Se lumoaa meidät oitis. Ja kylä itsessään vaikuttaa viehättävältä. Teemme tarjouksen. Laina-asiat järjestyvät huolimatta siitä, että molemmilla on vielä menossa koeaika työpaikoissamme. Muutamme Siuroon syyskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2000. Työtkin jatkuvat molemmilla vielä koeajan jälkeen. Elämä sujuu.

Bändihommat sen sijaan laahaavat. KaMu ry tekee syksyllä toisen täyspitkän cd-r:n. Rumpali on vaihtunut Peten muutettua töiden perässä Helsinkiin. Ennen omaa muuttoani soitin rumpuja kun treenasimme uusia kappaleita, mutta nyt pojat ovat pestanneet bändin oikean rumpalin. Levy purkitetaan yhden viikonlopun aikana. Uusi rumpali Arwin ei ehdi opetella kaikkia kappaleita ennen studioon menoa, joten pääsen soittamaan rumpujakin.

Soitan ensin kitarat sisään puoliin levyn kappaleista bändin mukana. Sitten soitan loput kappaleista rummuilla. Rumpaloinnin jälkeen soitan loput kitararaidat. Lopuksi laulan omat osuuteni. Tehokas viikonloppu. Etenkin laulujen kanssa on ongelmia, mutta käytettävissä olevaan aikaan nähden ihan kelpo suoritus.

Uusi Karskisti vaan -levy jää edellistä Rosvoja kello kuudessa -pitkäsoittoa pienemmälle huomiolle. Turhauttaa. Lisäksi välimatka saa minut tuntemaan itseni ulkopuoliseksi. Ehdin jo erotakin yhtyeestä, mutta liityn siihen takaisin seuraavana päivänä.

En tiedä miten oikein olisin.

Yritän järjestää treenejä joka kerta kun pistäydyn Joensuussa, mutta kavereilla tuntuu olevan muuta tekemistä. Kamujen into alkaa hiipua.

Esiintymiseni Hurjien Hippien rivissä harvenevat myös. Olen mukana joillakin keikoilla, mutta yhä enemmän vierailevana tähteenä.

Haminan seurahuoneen keikalle ajan omalla autollani. Arskan kanssa keikkavaatteita pukiessa huomaan, että porvarillinen elämä on päässyt pöhöttämään pahasti. Ihmettelemme, miten edelliskeikalla käytetyt housut eivät mahdu jalkaan enää kummallekaan. Ylioppilaspuvusta menee päälle enää takki. Siitäkin jää napit auki.

Hyvinsyöneet hipit.

karskistivaan

Kolmenkympin kriisi

Kolmekymppisenä koen kriisin. On pakko saada vakituinen työpaikka. Hinnalla millä hyvänsä. Olen opiskellut itseni restonomiksi, mutta mietin jo alanvaihtoa. Kävin koulun sitkeästi loppuun, vaikka huomasin jo puolivälissä, etteivät nuo marttaneuvojan ja maatilamatkailuyrittäjän hommat ole minun alaani. Olen kait liian tyhmä ja laiska jättämään asioita kesken.

Koulussa olen kuitenkin kiinnostunut tietotekniikasta. Tietokoneiden kanssa pelaaminen on yllättävän kiinnostavaa puuhaa. Monet soittajakaveritkin ovat päässeet nörttiytymään. Yllätän itseni kiinnostumalla tietokoneista siinä määrin, että haen ja pääsen vuoden mittaiseen ohjelmoijakoulutukseen.

Aika hyvin kaverilta, joka ei paria vuotta aikaisemmin ollut koskaan edes avannut tietokonetta, eikä uskaltanut käydä enää kirjastossakaan, kun kortisto oli siirretty päätteille.

Vuosi aikuiskoulutuksessa hurahtaa nopeasti ja hommassa on tekemisen meininki. Haen töihin joensuulaisiin softafirmoihin laihoin tuloksin. Joensuussa tuntuu olevan koodareiden suhteen jo ylitarjontaa.

Juuri kun olen saanut kuulla vetäneeni jälleen kerran vesiperän yhden hakemani paikan suhteen, huomaan lehdestä, että Nokian verkkoyksikköön Tampereelle haetaan ohjelmistosuunnittelijoita. Nelivärinen ja puoli sivua peittävä lehti-ilmoitus näyttää minusta turhan pramealta. Laitan työpaikkahakemuksen menemään lähinnä vain siksi, että juuri koettu vesiperä vituttaa.

Nokiasta otetaan minuun yhteyttä, he haluaisivat minut haastatteluun. Koska vaimolla sattuu olemaan vapaapäivä ja silloisella lankomiehelläni autokuume päällä, päätämme pistäytyä Tampereella.

Teija pääsee minun siivelläni shoppailemaan, lankomies kiertelemään autoliikkeitä ja työvoimatoimisto maksaa matkat.

Minulla ei ole kuin voitettavaa. Pistän palkkatoiveeseen heti 50 prosenttia lisää verrattuna siihen, mitä olen pyytänyt Joensuussa. Otan haastattelun rennosti.

”Mitenkäs sinä purat stressiä?”, kysyy haastattelija.

”Soitan kitaraa ja bylsin”, vastaan.

Paluumatka Tampereelta Joensuuhun menee naureskellessa, että olipahan tuo kokemus. Matkalla pysähdymme Jämsässä, jossa lankomies potkii hetken huoltoaseman pihaan näytille tuodun Toyotan renkaita ja toteaa helmojen kukkivan. Työpaikan suhteen ei ole suurempia odotuksia.

Seuraavana päivänä soi puhelin. Yllätyksekseni nokialaiset haluavat minut töihin koodaamaan älyverkkoja. Palkkatoivekin menee läpi lähes sellaisenaan, joudun tinkimään aloituspalkasta 500 markkaa. Tuuletan yksin samalla kun puhun puhelimessa.

”No, jos se on tosiaan alkupalkka ja se sitten nousee siitä, niin eiköhän se sitten ole ihan ok.”

Vittujee. Ja Joensuussa nikottelivat neljä tonnia pienempää pyyntöä. Täytyy oikeasti miettiä, että muutammeko Tampereelle. Lopulta päätämme pakata tavaramme ja lähteä. Tuskinpa tuolla on
soittohommiinkaan vaikutusta. Tampereelta ajaa Joensuuhun muutamassa tunnissa ja junatkin kulkevat.

Pitäisi vain löytää asunto. Olemme ottaneet vuotta aiemmin yhden koiran lisää. Kolme koiraa eivät helpota vuokra-asunnon löytämistä. Viimein löydämme meille sopivan asunnon Nokialta, Tampereen kupeesta. Pakkaamme tavaramme muuttoautoon. Muuttopäivä osuu helatorstaiksi ja ensimmäinen työpäivä on perjantaina. Ja perjantai-iltana Hurjilla Hipeillä on keikka Turussa. Ensimmäinen työpäiväni saa siis arvoisensa juhlat. Teija jää vielä Joensuuhun muutamaksi viikoksi, mutta saan Ranen mukaani muuttoavuksi.

Ensimmäisenä työpäivänä olen niin pihalla kaikesta uudesta, etten osaa edes poistua rakennuksesta apua kysymättä. Uutta asiaa tulee niin paljon, että päässä suhisee. Mietin, että olikohan tämä sittenkään järkevä liike.

Astun pihalle tuliterän toimistorakennuksen prameasta pääsisäänkäynnistä, ja huomaan samassa Ranen, joka kurvaa pihaan polkupyörällä. Tarakalla on siideripullo. Hyvään nousukiitoon ehtinyt Rane kertoo, että hän on polkenut työpäiväni aikana pyörällä Nokialta Tampereelle ja kerännyt tärkeää tietoa uudesta asuinympäristöstäni.

”Täällä Tampereella on saakelin hyviä baareja!”

Ilmeeni kirkastuu välittömästi.

Ihana mies!

Olo on kuin olisi toimistokompleksin ovesta ulos astuessaan kotiinsa tullut.

Nostamme polkupyörän takakonttiin ja viemme sen Nokialle ennen kuin lähdemme ajamaan Turkuun. Minä toimin kuskina Ranen rentoutuessa vieressä. Kerrankin näin päin.

Turkuun päästyämme painumme Rogerin luokse saunomaan. Minäkin rentoudun ja korkkaan, nyt on hyvä.

Saunassa onkin niin viihtyisää, että älyämme keikan olevan jo alkamassa kun istumme vielä lauteilla. Roger tilaa taksin ja minä vedän keikkakuteet valmiiksi päälle. Hurautamme keikkapaikalle, jossa korstomaiset ystäväni raivaavat tietä yleisön läpi kuin henkivartijat. Minulla on päälläni vanha ylioppilaspuku ja aurinkolasit. Kuljen kohti lavaa kitara tanassa. Minut spiikataan lavalle lennosta ja ehdin juuri kolmannen kappaleen kitarasooloon. Roger antaa tunnustusta keikan jälkeen.

”Sinulla kyllä on kaikki rokkitähden elkeet. Puuttuu vain se tähteys.”