Ilosaarirockia pelastamassa

Melko pian reissun jälkeen saan kutsun Joensuun Popmuusikoiden toimistolle, jossa kerrotaan takaamani vekselin olevan lankeamassa. Varma ja riskitön asia on lauennut käsiin. Vekselin maksu on jäänyt tyystin hoitamatta.

Yhdistyksen talous on kuralla muutenkin ja koko festivaali on kaatumassa velkoihin. Apua ei ole tulossa mistään, Joensuun kaupunkikin pesee kätensä.

Yhdistyksellä ei ole muuta keinoa kuin ottaa pankista lainaa, jolla vekseli saadaan kuitattua ja velat maksettua. Lampsin seitsemän muun takaajan kanssa pankkiin laittamaan nimiä papereihin.

Festivaalin jatko on turvattu toistaiseksi.

Isäni mielestä minä olen hullu, kun olen mennyt pistämään nimeni lainapapereihin. Samaa mieltä ovat monet kaveritkin.

Minkäs teet.

Ristin käteni kyynärpäitä myöten ja toivon parasta.

En juuri osallistu Joensuun Popmuusikoiden toimintaan. Pyöritän roudausporukkaa, joka hoitaa kaupunkiin tulevien bändien kamat keikkapaikalle ja keikkapaikalta pois. Vuokraan myös omia soittovehkeitäni tapahtumiin muodollista korvausta vastaan.

Muun touhuamisen jätän fiksummille ja jatkan omia rokkihommiani.

Parhaimmillaan viikonloppuna on roudauskeikat sekä Urheilutalolla että Karjalantalolla. Lainaan soittokamojani Urheilutalolle, roudaan pääbändin kamat sisälle, soitan pari lämmittelykeikkaa ja roudaan yöllä kamat pois. Seuraavana päivänä sama homma Karjalantalolla, tosin sillä erotuksella, että käyn välillä vielä omalla keikalla Viinijärvellä ennen Karjalantalon rokkijuhlan purkamista aamuyöstä.

Siistiä!

Parin vuoden löysässä hirressä killumisen jälkeen takaajien hikoilu päättyy ilmoitukseen, että Joensuun Popmuusikoiden talous on saatu tolpilleen ja laina on maksettu pankille takaisin viimeistä penniä myöten.

Ilosaarirock on pelastettu.

Ja etenkin oma perse.

Soittohommat jatkuvat tiukalla tahdilla. Bändejä ja niiden treenejä riittää lähes joka illaksi. Sunnuntaisin ensimmäiset treenit alkavat aamukymmeneltä ja niitä jatkuu pitkin päivää aina iltakymmeneen saakka. Bändit, soittajat, soittimet ja treenikämpät vaihtuvat.

Työskentelen postissa osa-aikaisena lajittelijana tehden samalla myös kantajan sijaisuuksia. Rahaa ei tule paljoa, mutta toisaalta työt eivät häiritse tärkeämpiin asioihin keskittymistä.

Soittamisen lomassa notkun kavereiden kanssa Joensuun baareissa. Kantapaikkojamme ovat Punatulkku, Lyyra ja Kerubi.

Punatulkku toimii päivisin ruokapaikkana, mutta viikonloppuiltaisin vaellamme sinne juomaan kaljaa ja kuuntelemaan musiikkia omilta c-kaseteiltamme. Irwin ja pikametalli raikuvat kaiuttimista sulassa sovussa.

Lyyra on savuinen opiskelijapaikka, jossa rokkaritkin viihtyvät. Sieltä löytyy juopotteluseuraa myös arki-iltaisin vaikka paikka menee kiinni jo iltakymmeneltä. Kannamme tuoppeja pöytään tarjottimilla valomerkin lähestyessä.

Kerubi syrjäyttää avautuessaan nuo molemmat. Siitä tulee kaupungin paras ja kuumin rokkiklubi. Pieni, hämärä ja hikinen. Kerubissa on keikkoja harva se ilta, soitan siellä usein itsekin. Muut ajat notkun baarissa, kittaan halpaa kaljaa ja syön Kerubin pitaa.

Eräänä iltana seison Kerubin vessan kusilaarilla komeassa humalassa ja kiinnitän huomiota vieressä lorottavaan tyyppiin.

Onpas tutun näköinen kaveri.

Tiirailtuani miestä hetken aikaa yhdellä silmällä luulen tunnistavani hänet. Siinähän on samaan aikaan armeijassa ollut upseerikokelas, joka jäi sinne vielä kun minut kotiutettiin.

Aloitan vittuilun välittömästi.

”Ovat sitten laskeneet sinutkin pois!”

Kanssalorottaja katsoo minua hölmistyneenä, mutta jatkan kuittailuani.

”Ńo, kannattiko jäädä sinne ryytymään, aamukasa?”

Vieruskaverin ilme muuttuu yhä hölmistyneemmäksi. Alan epäillä, että olen sittenkin erehtynyt henkilöstä.

”Etkös sinä ollut armeijassa upseerikokelaana?”, päätän varmistaa.

Oletettu armeijakaveri vetäisee sepaluksen kiinni ja lähtee vessasta ovet paukkuen.

”Ikinä en oo intissä ollut enkä mene!”

Samassa pyttypuolen ovi avautuu. Tarpeillaan ollut kaveri katsoo minua monttu auki.

”Mitä ihmettä sinä oikein Ismo Alangolle selitit?”

Mainokset