Herään aamuyöstä, kun on vielä pimeää. Illasta ei ole muistikuvia. Pähkäilen, kuinka pitkälle olemme ehtineet ajaa ennen yötaukoa. Olen laskeskellut ennen reissua, että aikatauluun sopiva yöpaikka olisi tässä välissä suurin piirtein Varsovan kohdilla.

Rane herää ja kertoo, että rajalle on matkaa parikymmentä kilometriä.

”Oho, aika hyvin. Siis Saksan rajalle?”, kysyn yllättyneenä.

”Ei, vaan Puolan.”

Iskee paniikki. Meillä on matkaa illan keikkapaikalle Chemnitziin vielä toistatuhatta kilometriä.

Olemme lähteneet kiertämään Itämerta. Keikat ovat startanneet Nokialta ja jatkuneet Latviassa ja Liettuassa. Baltian osuus on hoidettu kunnialla alta pois toissailtana. Olemme viettäneet välipäivää Jurmalassa ennen siirtymistämme jatkamaan keikkailua Saksaan. Rantakaupungissa fiilistellessä on päässyt unohtumaan, että seuraavalle keikkapaikalle on matkaa 1300 kilometriä. Olemme onnistuneet matkaamaan koko edellispäivän aikana vain parisataa kilometriä.

Nyt tuli kiire. Porukka hereille ja kartta esille.

Kaverit kömpivät ulos kahden hengen teltasta. Kolmella miehellä on ollut siellä niin ahdasta, että Rogerin jalka on tullut telttakankaasta läpi. Alamme selvittää, missä olemme.

Vilkaisu karttaan kertoo, että olemme kusessa. Keikkapaikalle on matkaa. Päätämme silti yrittää ja lähdemme paahtamaan halki Puolan.

Heti rajan jälkeen pysähdymme aamiaiselle paikalliseen kahvilaan. Paikalla on rekkakuski, joka tietää kertoa uudesta moottoritiestä, jota ei ole merkitty karttaamme. Tie on avattu liikenteelle vasta äskettäin. Pääsisimme Saksaan nopeimmin sitä pitkin. Tie ei ole täysin valmis ja lähtee tässä vaiheessa Varsovan eteläpuolelta. Lähdemme ajamaan kohti moottoritien oletettua alkamispaikkaa.

Liikenne on tuskallisen hidasta. Joudumme toistuvasti keskelle tietöitä ja kunnossa olevat osuudetkin mutkittelevat läpi taajamien. Matkaa moottoritien alkuun on vielä kosolti.

Yritämme jättää pysähdykset minimiin ja irrotamme vanista kattoluukun kokonaan niin, että voimme tupakoida yläruumiit auton ulkopuolella. Teija on kieltänyt polttamasta sisällä. Rogerin auto on tehnyt rouvaan niin suuren vaikutuksen, että meille on ollut pakko hommata samanlainen. Vanissa kulkevat mukavasti niin koirat kuin rokkaritkin.

Tupakointi kattoluukusta on melko turhaa, koska pakokaasua tulee sisälle paljon. Sen haju tarttuu verhoiluihin vähintään yhtä tehokkaasti kuin tupakanhajukin. Autosta on katkennut pakoputki jo Pärnussa. Se on mennyt poikki loppupäästä äänenvaimentimen jälkeen, joten äänet eivät ole entisestään koventuneet. Olemme havahtuneet etsimään korjaamoa liian myöhään välipäivän iltana. Haahuiltuamme muutaman kiinni menneen pajan pihassa olemme päättäneet korjauttaa pakoputken vasta Saksassa. Pakokaasun sisälle tunkeminen on jäänyt ottamatta huomioon.

Pysähdymme ostamaan polttoainetta ja evästä huoltoasemalta. Ostan jäätelötötterön. Ruoka ei oikein maistu. Tauon jälkeen minä siirryn kuljettajaksi. Ranen on saatava levätä välillä. Ehdin ajaa vain puolisen tuntia, kun huomaan, että auto käyttäytyy omituisesti. Yksi renkaista on tyhjentynyt melkein kokonaan.

Nyt koettelee.

Soitan saksalaiselle managerille, joka on antanut minulle konsultointia ja käännösapua keikkoja buukatessani. Hän lupaa ottaa yhteyttä keikkapaikkaan ja kertoa, että tulemme myöhässä.

Tyhjenneessä renkaassa on naula, todennäköisesti peräisin edellisen huoltoaseman pihasta. Vararengas ei sekään ole parhaimmasta päästä, mutta toivomme sen kestävän Saksaan asti. Hyppäämme takaisin autoon ja suuntaamme kohti moottoritietä, joka alkaakin vain muutaman kilometrin päästä. Kun moottoritie avautuu silmiemme edessä tuntuu, että nyt homma alkaa lopultakin sujua.

Isken kaasun pohjaan. Kiidämme pitkää nousua hyvää vauhtia. Viisi minuuttia myöhemmin auton moottori keittää.

Ei tunnu enää missään. Ilmoitan uudesta vastoinkäymisestä saksalaismanagerille samalla, kun Roger käy moottoriin vettä levähdysalueen vessasta.

”Missä päin Saksaa olette menossa?”, hän kysyy.

”Jossain päin Puolaa. Ei tarkempaa hajua.”

Manageri sanoo palaavansa asiaan.

Jatkamme matkaa hiljaisuuden vallitessa. Kaikki ovat väsyneitä, pakokaasut tulevat autoon sisälle ja auton sisälämpömittari näyttää 43 astetta. Helleaalto tästä vielä puuttuikin. Päätä särkee ja heikottaa. Pakokaasu pyörii auton ympärillä niin, että se tulee sisälle avonaisista ikkunoista ja kattoluukusta. Olo tuntuu savustetulta ja marinoituneelta.

Manageri soittaa.

”Olin yhteydessä keikkajärjestäjään. Hän peruu illan keikan. Ette ehdi millään paikalle ennen puoltayötä, hyvä jos sittenkään. Ei kannata edes yrittää.”

Kiire ja paniikki laukeavat. Päätämme jatkaa suoraan Berliiniin.

Lähellä Saksan rajaa tienvarret täyttyvät ilotytöistä. Näky on vähintäänkin absurdi.

”Eihän täällä ole kuin huoria ja puutarhatonttuja!”, Ukkos-Jussi ihmettelee, kun kurvaamme halki pikkuruisen kaupungin.

Kylästä löytyy sentään kauppa, josta saa kylmää kaljaa ja evästä. Pysähdymme pellonlaitaan ottamaan promokuvia auringonlaskussa ja jatkamme Saksaan.

Saksan puolelta ei löydy kohtuuhintaista majapaikkaa kovasta yrityksestä huolimatta. Kaikki paikat ovat joko täynnä tai liian kalliita. Päädymme lopulta rekkaparkkiin. Osa porukasta kömpii telttaan, osa jää vaniin.

Istun apukuskin paikalla makuupussi sylissä 18 tuntia edellisen herätyksen jälkeen ja kuuntelen kavereiden kuorsaamista. Väsyttää, mutta uni ei tule.