Silvo oli ensimmäisiä ystäviäni. Hän oli minua parikymmentä vuotta vanhempi, mutta ajatteli kuin lapsi. Hän osallistui meidän toisten kakaroiden lailla hiihtokilpailuihin, joita järjestimme Lehmon pelloilla. Perustin hänen kanssaan puuautotehtaan, kun olin viisivuotias. Välillä yhtiökumppanusten välillä kuohahti niin, että Silvo juoksi kielimään isälleni miten Pasi kiusaa.

Sunnuntaiaamuisin Silvo kiersi reittiä talosta taloon, ja kertoi matkalla kuulemansa uutiset kylältä. Jutut saattoivat värittyä matkalla, mutta aina oli jotain kerrottavaa. Me kakarat kutsuimme juttujen lähdettä Silvon tietotoimistoksi.

Välillä Silvo teki myös aikuisten juttuja, vahvasti omalla tyylillään. Mieleltään ikuisesti nuoren kaverin mielikuvitus oli vilkasta. Muistan hänen maanneen mummolani pihamaalla hiekkakasassa sammuneena sen jälkeen kun oli juonut vissyä viskinä. Seuraavan päivän krapula tuntui luissa ja ytimissä. Ja tottahan Silvo kunnostautui myös naisrintamalla. Hänellä oli suojatyöpaikassaan Marjatta-niminen tyttöystävä, jolle Silvo soitti ja kysyi kuulumisia. Kun kaverini ei itse osannut pyörittää lankapuhelimesta numeroa, joku meistä teki sen hänen puolestaan. Kun linjan toisessa päässä vastattiin, avasi Silvo soittamansa puhelun aina samalla tavalla.

”Puhelimessa”, hän sanoi luuriin silmät innostuksesta välkehtien, suu leveässä hymyssä ja jatkoi:

”Onko siulla pitkät housut vai hame päällä?”

Jouluisin Silvon lahjalistalla oli vuodesta toiseen humppakasetti. Muutamana vuonna olin kuskina naapurin Keijolle, joka teki joulupukkikeikkaa. Kierros aloitettiin aina Silvon luota, jonne pukilla oli viedä ostamani humppakasetti. Eräänä jouluna Silvo oli ovella vastassa innostuneena.

”Jo toinen pukki!”

Silvon naapuri oli ehtinyt käydä samalla asialla hetkeä meitä aikaisemmin.

Minulle tuli ikää, Silvo säilyi lapsena. Ajokortin saatuani aloitin viikonloppujakajana postilla. Toimitin lauantaiaamuisin sanomalehdet haja-asutusalueelle. Kävin lajittelemassa lehdet Lehmon postikonttorilla ja kurvasin hakemaan Silvon kyytiin. Silvo istui arvokkaasti nahkatakkisen pitkätukan ohjaaman Saabin etupenkille rinnassaan hänelle tuunaamani Postin rintamerkki, jossa luki ”Silvo, Postimestari”. Lehdenjaon lomassa kävimme juomassa Uuron huoltoasemalla kahvit ja ostamassa Silvolle humppakasetin.

Silvon jutuista vastuu siirtyi monesti kuulijalle. Erään kerran postireissulle mukaan lähti myös bändini kitaristi Tipe. Lehdenjakelun päätteksi kurvasimme kaupunkiin, koska minun piti käydä ostamassa itselleni rumpukapuloita. Silvo ja Tipe odottivat autossa sen aikaa. Kun olimme heittäneet Silvon kotiinsa, Tipe kertoi minulle, miten he olivat keskustelleet.

”Sehän on ihan huipputyyppi! Juteltiin pitkät ajat ja ihan järkevää juttua! Tosi mukavaa, se on oikeesti fiksu tyyppi!”, Tipe selitti innoissaan.

Seuraavana päivänä Silvo tuli käymään kylässä enkä malttanut olla kysymättä lisää juttutuokiosta.

”Tipe kertoi, että olitte jutelleet sillä välin kun kävin kapulakaupassa”, kysyin.

”Niin juteltiin”, Silvo vastasi kirkkain silmin.

”No, mitäpä juttelitte?”

”Niinhän tuo kertoi, että on pässi panemaan!”

Silvo on poissa. Syöpä vei miehen ennätysnopeasti. Samoihin aikoihin muutin itse Pirkanmaalle enkä ehtinyt käydä katsomassa häntä edes sairaalassa. Asia, joka on nyt jälkeenpäin harmittanut. Muistot kuitenkin elävät ja ihmisistä parhaimmat eivät unohdu koskaan.

– Julkaistu osittain Puulaakirokkitähden Facebook-sivulla 13.5.2015