Joskus aiemmin kerroinkin, että olin kavereideni kanssa roudausapuna Joensuussa käyneille bändeille. Yksi niistä bändeistä oli Flashbackslidersiksi nimetty yhtye, joka soitti uusia versioita Hurriganesin kappaleista. Yhtye koostui prätkäyhtye Backslidersista, jota oli vahvistettu Albert Järvisellä.

Keikkapaikkana oli Ilosaaressa sijaitseva Karjalantalo, jonka yläkerrassa olevaan saliin kannoimme bändin rojut keikkabussin tavaratilasta. Yleensä bändien soundcheckit eivät kiinnostaneet, mutta tämä kerta oli poikkeus. Kitarassa oli kuitenkin yksi suomalaisen rockin legendoista.

Odottelimme soundcheckin alkamista salissa olleen pöydän ääressä ja viereisessä pöydässä bändin laulaja-basisti viritti bassoaan. Miehellä oli imagonmukaiset vermeet päällä jo soundcheckissä, päässä oli huivi ja silmillä aurinkolasit. Kesken virittämisen paikalle asteli valomies, joka räppäsi salista valot pois ja aloitti säätämään lavan valaistusta. Yritimme pitää pokkaa, kun vieressä oleva rokkari tuijotti sitkeästi viritysmittaria pimeässä salissa, aurinkolasit päässä ja yritti saada soitintaan vireeseen.

”Voisiko joku vittu pistää ne valot takaisin päälle!”, oli artistin lopulta pakko parkaista. Purin huulta etten olisi nauranut itseäni tärviölle.

Soundcheckissä ihmettelin Järvisen kitarasoundia, joka kuulosti kummalliselta. Itse olin innostunut kovasta särökitarameiningistä, jota bändin kaksi muuta kitaristia tarjoilivatkin runsaasti, mutta Albertin Fendereistään tuuttaama soundi oli melkein puhdas. Soundin nerokkuus paljastui minulle vasta kun koko bändi alkoi soittaa. Järvisen kitara huusi selkeänä ja kirkkaana muun bändin tuottaman särömaton päällä.

Ennen keikan alkua yksi bändin roudareista tuli kertomaan, että he tarvitsisivat apua myös keikan aikana. Aiemmilla oli ollut niin kova meno, että PA-tornit olivat olleet vaarassa kaatua. Yleisö oli mennyt järjestään sekaisin Hurriganes-hiteistä ja edellisellä keikalla oli vahinko ollut jo lähellä. Minua ja kaveriani pyyydettiin suojaamaan laitteita molemmin puolin lavaa. Liian lähelle yrittävät tyypit täytyi pitää loitomalla. Asetuin keikan ajaksi lavalta katsoen oikealle puolelle, suoraan PA-tornin eteen.

Voi vittu, että tuli lujaa!

Eihän minulla ollut mitään korvatulppia ja kuulosuojaimia. Albertin kirkas soundi tuli kiduttavan tutuksi. Keikka oli kova, mutta päällimmäisenä muistona siitä jäi vain kipu. Kestin kuitenkin koko keikan läpi ja sain homman hoidettua.

Keikan jälkeen kannoimme rojut takaisin bussiin ja heitin kaverit kämpille. Tarjolla olisi ollut jatkot kaverin luona, mutta korvissa soi liikaa ja pitkäksi venynyt ilta väsytti.

Normaalisti en ole kertonut tarinoita, joissa en ole ollut itse mukana, mutta tehdään nyt tällä kertaa poikkeus ja kerrotaan pieni anekdootti. Viisi minuuttia sen jälkeen, kun olin kurvannut kohti kotiani, oli kaverin luokse paukahtanut silloinen Joensuun popmuusikoiden puheenjohtaja Juha Leinonen ja ilmoittanut kavereilleni, että nyt lähdetään moikkaamaan Albert Järvistä Kimmeliin. No, kavereillehan tämä oli käynyt ja niin sitä oli painettu hotellille keskellä yötä.

Hotellissa oli kerrottu, että Albert oli jo lähtenyt omiin oloihinsa, mutta muu bändi jatkoi juhlia. Kaverini lyöttäytyivät seuraan. Meininki oli ollut aika rauhallista ja leppoisaa hönöttelyä siihen saakka, kunnes aina sanavalmista ja mitään pelkäämätöntä kaveriani Mikkoa oli alkanut ihmetyttää nojatuolissa retkottavan laulaja-basistin olemus. Rokkarilla kun oli ollut edelleenkin päässään aurinkolasit ja pöydälle nostetuissa jaloissaan bootsit.

”Eikö tuo oo vähän epämukavaa olla täällä sisällä bootsit jalassa? Eikö se ois mukavampaa ottaa vähän rennommin?”, oli Mikko kysäissyt.

Basisti oli katsonut hetken Mikkoa ja napannut sitten pöydältä sinappituubin.

”Kuvitellaan, että sä oot tää tuubi tässä. Ja jos vielä jatkat vittuilua, niin sulle käy näin”, hän oli sanonut ja turistanut tuubista sinapit pöydälle.

Kaverini olivat tuumanneet, että ehkä tästä joutaa jo kotiin nukkumaan ja lähteneet ulos hotellihuoneesta. Käytävällä heidät oli juossut kiinni bändin kiertuemanageri, joka oli vannottanut, että basisti on oikeasti oikein kiltti ihminen ja häntä kaduttaa aamulla tosi paljon, kun oli sanonut noin pahasti.

Minä en ota kenenkään kiltteyteen kantaa. Enhän ollut edes paikalla. Minä olin kotonani ja yritin saada kiinni unen päästä, vaikka Albert Järvinen jatkoi tuuttaamista korvissani.

Se soolo kesti kolme vuorokautta.