Konsulaattiin, kotiin ja lemmenlomalle

Soitan konsulaattiin heti herättyäni. Puheluun vastaa sama nainen, jonka kanssa selvitin asiaa pari päivää aiemmin.

”No, mitenkäs on? Onko kaikki kunnossa?”, kysyn, kun olen ensin esitellyt itseni.

”Miten niin kunnossa? Oletko käynyt tekemässä rikosilmoituksen, niin kuin puhe oli?”

”En. Olikos meillä puhetta?”

”Herrajestas! Oli! Minähän selitin tämän kaiken sinulle puhelimessa. Kuulepas nyt, me emme tee mitään ennen kuin olet tehnyt rikosilmoituksen. Vasta sitten tilaamme passikopion faksina Suomen poliisilta. Sinun on tultava tänne tunnistettavaksi. Sen jälkeen kirjoitamme todistuksen, että sinä olet todella sinä. Ja sitä todistusta voit sitten käyttää Suomeen palatessasi.”

”Aha.”

”Me suljemme neljältä.”

Konsulaatti on kolmensadan kilometrin päässä Hampurissa. Miten minulla on mennyt kaikki tuo informaatio ohi? Kyllähän minä muistan, että minulle selitettiin kaikenlaista kun soitin konsulaattiin ensimmäistä kertaa. Silloin informaatiotulva oli minulle liikaa. Tuntuu, että kuulen asiat nyt ensimmäistä kertaa.

Nyt tuli kiire.

Riennän tekemään rikosilmoitusta Finsterwalden poliisiasemalle. Odotan hetken aikaa käytävällä kunnes minut johdatetaan kuulusteluhuoneeseen.

”Miksi tulet tekemään rikosilmoitusta vasta nyt? Passisi varastettiin satojen kilometrien päässä Hampurissa ja siitä on jo monta päivää”, poliisi tivaa.

”Tässä on nyt ollut vähän kiireitä”, vastaan.

”Ja minkälaisia kiireitä? Mitä teet Finsterwaldessa?”

”Soittoreissulla.”

”Soittoreissulla? Täällä? Missä te olette muka soittaneet? Eihän tässä koko kaupungissa ole ollut mitään konsertteja!”, poliisi kiinnostuu.

Mietin, että on parempi olla suu supussa koko keikasta. Yritän kierrellä ja kaarrella, mutta poliisi jatkaa tenttaamistaan.

”Soittohommilla ei ole nyt tämän asian suhteen mitään merkitystä. Tässä alkaisi olla jo kiire Hampuriin ja Suomen konsulaattiin, joten voitaisko keskittyä olennaiseen”, sanon lopulta tuskastuneena.

Poliisi katsoo hetken tiukasti turvonneisiin silmiini ja lähtee tulostamaan papereita. Hän antaa kopion rikosilmoituksesta kouraani ja toivottaa tervemenoa.

Soitan konsulaattiin ja ilmoitan, että rikosilmoitus on nyt kirjoissa ja kansissa. Nyt pitää vielä päästä Hampuriin tunnistettavaksi. Hyppään Peten kyytiin. Mukaan lähtevät myös Anna, Kata ja Ukkos-Jussi, joilla on liput samalle lennolle.

Kiidämme autobahnia pitkin kohti Hampuria. Tiukille menee. Soitan konsulaattiin ja kerron, että saatan myöhästyä hiukan.

”Odotan hetken sulkemisajan jälkeen, mutta pidä kuitenkin kiirettä”, linjan toisesta päästä evästetään.

Saavun konsulaattiin viisitoista minuuttia sulkemisajan jälkeen. Paikalla on pukumiehiä pitämässä palaveria. Asiaani selvittänyt virkailija purskahtaa nauruun heti minut nähdessään.

”Tämän kuvan perusteellako sinut pitäisi muka tunnistaa?”, hän ihmettelee, kun vertaa naamaani Suomesta faksattuun passikopioon.

Virkailija on kirjoittanut valmiiksi saksankielisen paperin, jossa todetaan, että Suomen konsulaatti Hampurissa on tunnistanut minut minuksi. Hän kuitenkin huomauttaa, että lentoyhtiön ei ole mikään pakko huolia paperia viralliseksi henkilötodistukseksi, mutta se on parasta mitä he voivat tällä aikataululla tehdä.

”Tervetuloa Hampuriin uudestaankin!”, avulias virkailija huikkaa, kun poistun konsulaatista nöyrästi kiitellen.

Lentokentällä kaikki sujuu ongelmitta ja pääsemme koneeseen. Saavumme Helsinkiin pari tuntia myöhemmin. Ukkos-Jussi jatkaa matkaansa keskustaan, minä jään solistien kanssa odottamaan Tampereelle menevää bussia. Anna ja Kata jättävät minulle matkatavaransa säilytettäviksi ja lähtevät tupakalle. Minä otan kassit mukaani ja lähden vessaan. Siellä on käymässä myös kaksi rajavartijaa. He vilkaisevat toisiaan merkitsevästi ja jäävät odottamaan oven ulkopuolelle. Kiroan mielessäni, että tässä tulee vielä ylimääräinen mutka matkaan. Kun saavun tarpeiltani, vartijat saartavat minut väliinsä.

”May I see your passport?”, toinen rajavartijoista kysyy englanniksi.

”Joo, mielellänihän minä, mutta kun pöllivät sen Hampurissa”, vastaan suomeksi.

Ojennan vartijoille konsulaatista saamani paperin, jota he vilkaisevat nopeasti.

”Joo, tämä on selvä homma. Parempaa onnea jatkossa.”

Hyppään huojentuneena Tampereelle menevään bussiin. Teija on jo nukkumassa kun saavun kotiin Siuroon. Pyydän, ettei hän sytyttäisi valoja.

”En haluaisi, että säikähdät.”

Vaimo kuitenkin sytyttää valot. Hän ei säikähdä, vaan tutkii hellästi vauriot.

Silmät kostuvat. On kiva olla kotona.

Minulla on Teijalle yllätys. Tulevana viikonloppuna on kymmenvuotishääpäivämme ja sen kunniaksi olen varannut meille romanttisen viikonloppumatkan Maarianhaminaan. Olen sopinut Ranen kanssa, että hän tulee meille koiravahdiksi, jahka kotiutuu Saksasta. Kaikki on hoidettu valmiiksi jo hyvissä ajoin, mutta viimeaikaiset tapahtumat uhkaavat nyt sotkea kaiken.

Laivayhtiön sivulla on maininta, että matkalla on oltava henkilöllisyystodistus. Minulla ei ole edelleenkään muuta henkilöllisyystodistusta kuin konsulaatin kirjoittama saksankielinen paperilipare. Epäilen, ettei se käy henkilöllisyystodistukseksi sen enempää laivayhtiölle kuin hotellillekaan.

Lopulta lakkaamme murehtimasta ja luotamme, ettei papereita kysytä missään vaiheessa. Jos kysytään, niin tarjoan nähtäväksi konsulaatin todistusta. Teija meikkaa pahimmat mustelmani piiloon ennen satamaan lähtöä.

Kukaan ei onneksi kysele henkilöllisyyteni perään ja meikkivoiteen ansiosta ukkokin näyttää lähes ihmismäiseltä. Elämä alkaa taas maistua, vaikka suuteleminenkin sattuu. Juhlistamme hääpäivää Maarianhaminan satamassa sijaitsevassa hotellihuoneessamme varovaisella seksillä.

”Rakas, olethan hellä”, pyydän kuiskaten, kun sukellamme rakkauden mereen ruotsinlaivojen todistaessa tapahtumaa laituripaikoilta.

Lemmenlomalla

Mainokset

Paluu autotalliin

Aamulla käymme palaveria keikkajärjestäjän kanssa Paukun johtaessa puhetta. Matkakuluiksi vaatimiemme rahojen lisäksi on vääntöä myös laitevuokrista. Olemme sopineet ennen keikkaa, että festivaalin muutkin bändit saavat käyttää kamojamme, kunhan vain järjestäjät pitävät niistä huolen.

Kukaan ei kuitenkaan ole katsonut soittovehkeiden perään. Ne on vain hylätty lavan reunalle. Yleisön pogoamisesta nousseet hiekka ja pöly ovat tunkeutuneet kaikkialle laitteisiin. Rummut ja vahvistimet ovat siivottomassa kunnossa.

Keikkajärjestäjä suostuu maksamaan puhdistamisesta aiheutuvat kulut. Onneksi kaikki vehkeet tuntuvat muuten toimivan. Sovimme asian ja lähdemme matkaan kohti kiertueen viimeistä keikkapaikkaa, joka on parinsadan kilometrin päässä Finsterwaldessa, entisen Itä-Saksan puolella.

Nukun suurimman osan matkaa. En osannut aavistaakaan ennen reissua, että tämä Saksan valloittaminen on näinkin rankkaa puuhaa. Kotiinpaluun järjestyminen painaa mieltä, mutta luotan konsulaatin apuun. Päätän soittaa sinne heti seuraavana aamuna ja varmistaa, että kaikki asiat ovat kunnossa.

Saavumme piskuiseen Finsterwaldeen. Pienen harhailun jälkeen löydämme tiemme keikkapaikalle, joka osoittautuu omakotitalon autotalliksi.

Paluu vahvalle osaamisalueelle. Autotallien valloitus on opittu jo Baltiassa. Rasvamonttua ei onneksi tällä kertaa löydy.

Paikalla on myös kolmas bändi. Se on amerikkalainen Death Like Dallas, joka on parin kuukauden mittaisella kiertueella Euroopassa. Yhdysvaltalaispunkkarit ovat olleet tien päällä jo useamman viikon, mutta näyttävät freesimmiltä mitä me olimme ennen kuin lähdimme koko matkalle.

”Mitenkäs pitkään te olette olleet kiertueella?”, suihkunraikkaat amerikkalaiset kyselevät minua katsellessaan.

”Viikon päivät. Tämä taitaa olla seitsemäs keikka”, vastaan naama turvonneena ja nuhjuisissa vaatteissani.

Amerikkalaiset katsovat olemustani epäuskoisina. Minkäs teet. Toiset nyt vain rispaantuvat reissussa enemmän.

Soitan pukeutuneena urheilupaitaan ja -shortseihin, joita käytän pelatessani sulkapalloa Teijan kanssa. Vaatteet ovat piraattitavaraa Tallinnasta, mutta samaa luokkaa ovat sulkapallotaitonikin. Hikinauha koristaa umpiturvonnutta naamaani. Habitukseni on enemmänkin rivo kuin sporttinen.

Pistän kaiken peliin. Soittohommat hoidetaan kunnialla kotiin niin pitkään kun henki pihisee. Kyseessä on kuitenkin kiertueen viimeinen keikka. Nyt ei himmailla. Räimimme setin läpi raivoisasti, soitto kulkee. Keikka on kiertueen kärkikastia, vaikka yleisöä ei paikalla liiemmin olekaan. Amerikkalaiset katsovat keikan eturivissä ja taputtavat kohteliaasti jokaisen kappaleen jälkeen. Paha sanoa, että tykkäävätkö he keikasta oikeasti vai kuuluuko tämä heidän small talkiinsa.

Kuuntelen Väärien vieraiden keikan lavan takana. Kuulostaa pirun tiukalta. Rumpalin soitto miellyttää keikka keikalta enemmän. Ukkos-Jussin soitossa on messevä draivi ja potku. Mietin, että hänen kanssaan olisi mukava kokeilla joskus kimpassa soittamista.

Väärikset soittavat hyvän keikan. Setin loppupuolella teen vierailun lavalle yhdessä The L:n kanssa, kun käymme mölyämässä taustahuutoja yhteen kappaleeseen.

Ilo on otettava irti sieltä mistä saa, muuten tämä on menetetty peli.

Death Like Dallasin musiikki on möykkää ja mekkalaa. Jotain uushardcorea vai mitä lie. Amerikkalaiset osaavat soittaa ja bändi kuulostaa tiukalta, mutta musiikki jättää minut kylmäksi. En vain pääse siihen sisälle. Tosin en ole vastaanottavaisimmillani muutenkaan.

Olutkaan ei enää maistu vaikka sitä on raahattu takahuoneeseen koritolkulla. Kone yskähtelee pahasti.

Keikkojen jälkeen istumme takahuoneessa juttelemassa. Amerikkalaiset kertovat omasta punk-scenestään. Bändin nokkamies selittää, että paikallisissa piireissä on ihmisiä laidasta laitaan. Hän osoittelee huoneessa istuvia ihmisiä sormellaan.

”There are people who look like you and people who look like you and people who look like you…”

”And people who look like me?”, kysyn kainosti sivusta.

”GOD, NO!”, amerikkalainen parkaisee säpsähtäen.

Yö menee pyöriessä sängyn virkaa ajavassa nojatuolissa. En saa unta. Sattuu, koskee, ahdistaa, tapahtuneet painavat mieltä, nojatuoli on huono sänky, kannabiksen käry yrjöttää ja muutenkin kaikki on perseestä.

Kunhan vain pääsisi pian kotiin Teijan kainaloon.

Koulutyttö helvetistä

Festivaalin pitopaikkana toimii UJZ-Peine, joka sijaitsee muutama kymmenen kilometriä Hannoverista itään. Joku tietää kertoa, että paikka on toiminut aikoinaan Hitler Jugendin leirikeskuksena.

Sopiva paikka punkkijuhlille. Asian ironisuus naurattaisi, jos nauraminen ei sattuisi niin paljoa. Pääni paisuu entisestään.

Pysähdymme tankkaamaan. Saan luvan käydä hakemassa itselleni juotavaa keikka-auton tavaratilasta, jossa kaverit säilyttävät ostamiaan tuliaisoluita. Näytän kuulemma olevani sen tarpeessa. Itselläni ei ole enää rahaa eikä kortteja, joilla ostaa juotavaa tai evästä. Kaikki menivät lompakon mukana.

Kävelen ulos, avaan takaovet ja tunkeudun sisälle takaboksiin. Takaosasto on sullottu niin täyteen soittokamoja, makuupusseja ja muuta sekalaista sälää, että ottaa aikansa ennen kuin löydän oikeat kaljakorit. Otan sieltä pari pulloa lääkkeeksi pahimpaan kipuun ja elämäntuskaan.

Olen juuri saanut napattua putelit käsiini ja poistumassa autosta, kun se nytkähtääkin liikkeelle. Kukaan ei ole muistanut kertoa kuskille, että olen auton takaosassa.

Lennän laajassa kaaressa rähmälleni tankkauspihaan niin että tömähtää. Telemarkit jäävät tekemättä. Teen tyylipuhtaan mahalaskun polvet ja kyynärpäät edellä.

Mieleni ei tee nousta ylös. Haukon hetken henkeäni tankkauspihalla kaikessa rauhassa. Eipä tässä ole kiire minnekään. Tämä homma tuntuu nyt vähän nykivän. Pitää välillä puhallella.

Jospa tämä tästä vielä iloksi muuttuu, vaikka nyt itkettää.

Festivaalialueelle päästyämme soitan Hampurissa asuvalle naiselle, joka tuntee ihmisiä edellisöisestä baarista. Kyselen, onko passiani ja lompakkoani näkynyt. Eipä ole. Nainen kertoo kuulleensa, että ovisuussa oli maleksinut pari algerialaista miestä, jotka olivat tarkkailleet minua jo pidemmän aikaa. Kumpaakaan ei ollut enää näkynyt humalaisen interventioni ja sitä seuranneen turpasaunan jälkeen.

Saan myös kuulla, että moukarinyrkeillään minua mätkinyt tyyppi oli paikan portsari, joka oli viettämässä iltaa tyttöystävänsä kanssa. Ilmeisesti tulkitsin tökkimiset hönöpäissäni väärin.

Hävettää ihan helvetisti.

”Kyllä minä sen lompakon pöllimisen ymmärrän, mutta mitähän ne luulevat siitä passista hyötyvänsä?”, ihmettelen kavereilleni, kun istumme autossa odottamassa keikan alkua.

”Passithan ovat kovaa valuuttaa pimeillä markkinoilla. Niitähän voidaan kaupata vaikka minne, kuten laittomille maahanmuuttajille ja rikollisille. Ties vaikka terroristeillekin”, kaverit spekuloivat.

Voi itku. Missähän sekin vielä putkahtaa esiin?

”Nyt se Sorjonen temput teki. Pamautti jumbojetillä päin Pentagonia!”

Ahdistaa. Päätän pukea keikkakuteet päälle. Ties se vaikka vähän piristäisi. Soitan tämänpäiväisen keikan koulutytöksi pukeutuneena. Sonnustaudun kauluspaitaan, solmioon, minihameeseen ja valkoisiin polvisukkiin.

Näytän entistäkin karummalta.

Nappaan naamastani kuvan ja lähetän sen työkavereille Suomeen varustettuna tekstillä:

”No nyt lähti kulkemaan!”

Huumori auttaa, olo alkaa hieman koheta.

Soundcheckissä huomaan, etteivät muutkaan bändistä ole skarpeimmasta päästä. Ikänsä bändeissä soittaneet ukot haahuavat lavalla tyystin hukassa. Kädetöntä touhua. Väärät vieraat auttaa parhaan teränsä kadottanutta Bulldoseria kamojen virittelemisessä.

Keikka on iltapäivästä. Kirmailen yleisön joukossa koulutyttönä helvetistä. Yleisö ei oikein tiedä miten suhtautua. Joitakin huvittaa, toisia kauhistuttaa, osaa näyttää hieman vaivaannuttavan. Keikka ei kummoisia tarjoa. Puurramme setin läpi ja poistumme takavasemmalle.

Festivaalin backstage-tiloissa törmään kohtalotoveriin. Hänkin on saanut vastoittain turpaansa. Olemme kuin kaksi marjaa, minä ehkä hivenen karvaampi. Taputtelemme toisiamme olalle.

”Kyllä se siitä.”

Joskus yöllä kävelen festivaalialueella, kun joku nuori mies pysäyttää minut. Hän katsoo kasvojani leveästi hymyillen.

”Tuo on siis oikeasti sinun naamasi? Luulin, että soitit keikalla naamari päässä!”, tyyppi ilakoi.

On aika lordimainen olo. Toivon, että tässäkin monsterissa on lopulta ihminen sisällä.

peine

Patapata

Brasilialaiset johdattavat minut pienehköön alakulttuurikapakkaan St Paulin toiselle laidalle. Baarissa on meininki kohdallaan. Olut on halpaa ja musiikki soi lujaa. Eiköhän täällä viihtyne. Seurustelen jonkin aikaa uusien tuttavuuksieni kanssa, mutta nämä häipyvät vähitellen jonnekin omille teilleen.

Puoli tuntia saapumiseni jälkeen istun pöydässäni yksin. Olen päissäni kuin ankka.

Ihmettelen, että olikohan tässä koko siirrossa mitään järkeä. Kylläpä kannatti tulla istumaan hirveässä hönössä baariin, jossa ei ole yhtään tuttua.

Samassa huomaan viereisessä pöydässä toisen minut mukaan houkutelleista tytöistä. Hän istuu jonkun korston kanssa, joka tökkii tyttöä sormilla naamaan. Ei lujaa, mutta tyttö ei ilmeistä päätellen näytä tykkäävän. Olen huomaavinani kyyneleenkin silmäkulmassa.

Johan on perkele! Päätän, että jos tuo tyyppi tökkää vielä kerrankin, niin minä menen ja tökkään takaisin. Ja eikös se perhana teekin niin. Niinpä minä känni-idiootti menen voimani tunnossa pöytään ja tökkään vuorostani kaveria.

Nyrkillä.

Kaveri pomppaa ylös pöydän äärestä ja tökkää takaisin.

Paljon lujempaa.

Ja monta kertaa.

Pataan tulee huolella. Tyypin nyrkit ovat kuin pajavasarat. Ne mätkivät minua kuin vierasmaalaista sikaa, joka tietysti olenkin. Tipahdan maahan ja korsto viimeistelee hommansa vielä muutamalla iskulla. Jotain muutakin porukkaa käy luonani, kun makaan maassa piestynä. Umpeen muurautuvasta silmäkulmastani näen miten Hampurin Tyson häipyy tyttönsä kanssa paikalta kipeitä rystysiään pidellen.

Mutta loppuipa jätkältä tökkimiset!

Baarin väki on suunniltaan. Tunteet käyvät kuumina kun horjun baarista ulos. Pihalla huomaan, että povitaskustani on kadonnut niin passi kuin lompakkokin. Menen takaisin sisälle, jossa saan kuulla olevani lievästi sanottuna ei toivottu persoona. Kantaporukka nimittää minua sylki lentäen arschlochiksi.

”Scheisse sentään! Nyt pihalle!”

Vastaan, että en lähde minnekään ennen kuin tavarani löytyvät. Etsin niitä lattialta ja huonekalujen alta, mutta eihän niitä tietenkään löydy. Lopulta on parempi niellä tappionsa ja poistua paikalta.

Lähden vaeltamaan takaisin keikkapaikalle. Aamu sarastaa. Minulla ei ole varmaa tietoa, että minne pitäisi mennä, mutta edellispäiväisen kävelyn perusteella tiedän, että jos löydän tieni Reeperbahnille, osaan kyllä kävellä sieltä perille. Yritän hahmottaa oikeaa suuntaa parhaani mukaan ja lähden kävelemään hiljalleen kohti kerrostalojen välistä pilkottavia satamanostureita, joiden päättelen olevan Reeperbahnin kupeessa Elben rannalla.

Matkalla minut yllättää kakkahätä. Ei auta mikään. Ei tästä konkurssista puuttuisikaan enää kuin sonnat housussa. Painun tarpeilleni pyörätien vieressä olevan nurmikkokaistaleen reunalle, jossa pikkuruinen pensas antaa näkösuojaa. Paperia ei ole, mutta paikalla kasvaa valkoapilaa runsaasti.

Kun kiskon housujani takaisin ylös huomaan keski-ikäisen saksalaisrouvan muutaman metrin päässä. Rouvalla on mukanaan puudeli, joka on samoissa puuhissa kuin minäkin.

Helvetti, nyt pitää kysyä reittiä. Pomppaan puskasta rouvan silmien eteen.

”Wo ist Reeperbahn?”, saan älähdettyä.

Nainen ei sano mitään, mutta osoittaa suunnan kädellään. Kiitän tyrmistynyttä rouvaa avusta ja lähden suunnistamaan hänen osoittamaansa suuntaan. Reeperbahn löytyy muutaman minuutin kävelyn jälkeen ja samassa löydän oikean reitin keikkapaikallekin.

Ennen keikkapaikkaa huomaan kadunvarressa Vastavirran auton. Paukku on tullut sinne nukkumaan. Saan hänet hereille ja pääsen kyytiin. Kuulen ensimmäiset ripitykset. Arvattavasti tulen kuulemaan niitä lähipäivinä kosolti lisää.

Haukon hetken aikaa henkeä bussin lattialla ja mietin mitä tehdä. Pitäisi varmaan selvittää ainakin passiasiat. Autolla matkatessa papereita tuskin kysytään, mutta olen palaamassa Suomeen lentäen. Pitää saada kiinni joku, joka voisi selvittää minulle Suomen konsulaatin yhteystiedot.

Soitan pomolleni Suomeen. Tämä katkaisee puhelun ensimmäisellä yrittämällä. Hän tietenkin ajattelee, että soitan ihan vain vittuillessani. Laitan pomolle tekstarin, että nyt on tosi kyseessä. Toiseen puheluun hän lopulta suostuu vastaamaan. Kerron lyhyesti mitä on tapahtunut ja pyydän häntä etsimään Hampurin Suomen konsulaatin puhelinnumeron, että voin hoitaa itselleni uuden passin. Pomo sanoo pistävänsä tiedot tulemaan tekstiviestillä.

Nukahdan.

Herättyäni soitan konsulaattiin ja selitän tilanteen. Minulla on paluulento varattuna kolmen päivän päästä ja tarvitsen passin viimeistään silloin. En oikein ole tajuissani vieläkään enkä ymmärrä kaikkea mitä linjan toisessa päässä oleva nainen selittää. Olen kuitenkin ymmärtävinäni, että he hoitavat asian ja tilaavat kopion passistani Nokian poliisilaitokselta. Homma vaikuttaa selvältä ja asiat alkavat järjestyä kuin itsestään. Sanon soittavani myöhemmin kuullakseni asioiden etenemisestä. Nyt ei ymmärrys riitä.

Palaan Paukun kanssa takaisin keikkapaikalle, jossa näen kauhistuneita ilmeitä. Menen vessaan ja katson itseäni peilistä. Pääni on paisunut kuin rantapallo, toinen silmä on muurautunut umpeen, otsassa mustelmia, huulet turvoksissa.

Kertakaikkisen karu näky.

Päässäni alkaa soida sanoituksenpätkä, jota etsin turhaan Zum Ankerista. Kaivan taskustani kynän ja kirjoitan rivin keikkapaikan vessan seinään.

”Jos ei täällä osaa käyttää käsiään, kohta omakseen ei tunne pläsiään.”

hampuri

Elämää nahkapöksyissä

Saavumme Lobuschstraßelle. Illan keikkapaikka on rakennettu vallattuun kerrostaloon, jossa asuu punkkareita ja muuta vaihtoehtoporukkaa. Alakerrasta löytyy keikkojen pitämiseen tarkoitettu sali lavoineen ja baareineen. Nostamme kamat lavalle ja tutustumme paikallisiin.

Olut maistuu edelleen hyvälle. On maistunut jo Lyypekistä lähtien.

Paikalliset grillaavat takapihalla. Istumme joukon jatkoksi. Minulla on känniääliövaihde päällä. Olen pukeutunut jo valmiiksi illan keikkakuteisiin eli Teijan minulle tekemiin saksalaismallisiin nahkapöksyihin. Tepastelen takapihalla sandaaleissani ja napsauttelen kantapäitä yhteen kun puhun saksaa.

”Jawohl!”

Punkkareiden suut menevät mutruun. Herkimmät kyselevät muilta suomalaisilta selkäni takana:

”Onko tuo tyyppi oikeasti natsi?!”

Korkeajännityssaksalla pääsee näemmä pitkälle. Vaikka natsiksi Saksaan. En jaksa välittää.

Päätämme lähteä käymään Reeperbahnilla, jonne on vain varttitunnin kävelymatka. En ole käynyt kaupungissa yli kymmeneen vuoteen ja fiilikset ovat katossa. Matkalla pistäydymme terassilla, jossa naapuripöydän kaksi saksalaismiestä pyytävät minut seuraksensa ja tarjoavat kaljankin. Ilmeisesti he tykkäävät nahkahousuista ja iloisesta luonteesta.

Ainahan sitä yhden voi juoda, etenkään kun tarjoajat eivät pidä minua natsina vaan harmittomana, joskin suulaana, hönöveikkona.

Jätämme uudet tuttavuudet melko nopeasti terassille ja jatkamme matkaa Reeperbahnille, jossa kierrämme baareja ja kuulemme tarjouksia viidenkympin titfuckeista. Tisseissä ei sikäli ole mitään vikaa, mutta kaupat jäävät tekemättä.

Poikkeamme Zum Anker -baarissa, jonka olen bongannut Kivisydän-televisiosarjasta. Markku Veijalaisen romaanin pohjalta tehty sarja perustuu löyhästi Irwin Goodmanin ja Vexi Salmen tarinaan. Vesa Vierikon esittämä hahmo kirjoittaa Zum Ankerin vessan seinään pari riviä tekstiä. Käyn katsomassa vessan seinät läpi, mutta kirjoitusta ei enää löydy. Baarin nykyiset omistajat eivät tiedä tästä 80-luvun puolivälissä kuvatusta suomalaissarjasta mitään.

Palaamme keikkapaikalle, jossa käy ilmi, että Kata ei pysty laulamaan illan keikkaa. Hänen äänensä on mennyt huonoon kuntoon ja puhuminenkin tekee kipeää. Kata päättää lepuuttaa ääntään ja jättää laulamatta tänään. Seuraavalle päivälle on sovittu festivaalikeikka, jolle hän toivoo saavansa äänensä kuntoon. Asialle ei mahda mitään. Nyt täytyy olla luova. Emmehän me nyt peru illan vetoa kokonaan, kun kerran täällä ollaan.

Ilmoitan, että minä voin laulaa.

Kukaan ei vastusta ideaa. Toivottavasti lepo auttaa ja Kata pystyy vetämään täysipainoisen keikan festivaaleilla. Kyseessä on kuitenkin kiertueen selkeästi isoin keikka. Minulle kelpaavat hyvin nämä pienemmätkin. Valmistaudun solistin hommiin ottamalla vähän lisää olutta.

Minulla ei ole mitään hajua sanoista, mutta päätän vetää kertosäkeet suurin piirtein kohdilleen. Säkeistöt vedän sitten tunteella, asenteella ja etenkin pokalla. Varoitan tästä myös bändikavereitani, joita tilanne tuntuu hykerryttävän jo etukäteen.

Pamautamme keikan tulille neljästään, porukkaa on paikalla runsaasti. Soitto toimii kuin kello ja minä karjun mikkiin englannin, saksan ja suomen sekamelskaa.

Se toimii mainiosti, vaikka saksankieliset osuudet ovatkin luokkaa ”Ich möchte ein bier, bitte”, ”Alarm, alarm” ja ”Sollen Wir nach Holmenkollen gehen wollen?” ja suomenkielisiin osuuksiin mahtuu bändiesittelyjä ja ties mitä kalajuttuja. Mitä nyt sattuu tulemaan mieleen siinä saksalaisille punkkareille rokkia ryskytellesä.

Jyräämme setin läpi ja porukka tykkää. Hitto, että on hauskaa! Huomenna olisi toivottavasti vuorossa taas ihan oikeata jytkettä, mutta kyllä tämäkin kelpaa. Kavereiden repeilemistä on lystiä seurata, kun tykittelen sanojen sekamelskaa konekivääritahdilla.

Keikan jälkeen asetun salin ovisuuhun katselemaan Väärien vieraiden keikkaa. Ranekin on kytkenyt vapaavaihteen päälle ja tanssii lavan edessä niin vakuuttavilla koreografioilla, ettei kukaan muu uskalla mennä kolmea metriä lähemmäksi. Kaverin heittäytymistä hemmetin hauska seurata. Nauran kippurassa.

Jossain vaiheessa jostain ilmestyy jotain porukkaa kyselemään minulta, että lähtisinkö jatkoille jonnekin toiseen baariin.

Klassinen ”lukekaa loput Alibista” -asetelma.

Kyselijät eivät tosin vaikuta vaaralliselta seuralta. He ovat nuoria brasilialaisia vaihto-oppilaita kavereineen ja vaikuttavat ihan mukavalta porukalta. Pari tyttöä ja pari poikaa. Fiilikset ovat vieläkin katossa hyvin menneen keikan jälkeen.

Mitäs tässä empimään. Lyöttäydyn brasilialaisten mukaan.

Sanon bändikavereille lähteväni kylille ja lähden taivaltamaan uusien ystävieni kanssa baariin, joka on jossain St. Paulin toisella puolella. Matka tuntuu tässä vaiheessa yötä melko pitkältä, mutta seura on mukavaa.

Huomaan, että alan olla aika kovassa hönössä.