Pietarissa sataa räntää. Kurvaamme suorilta ensimmäiselle keikkapaikalle, joka on nimeltään Deepsound. Hämyisestä ja sokkeloisesta klubista löytyy pieni ja intiimi soittotila.

Keikka on vasta yöllä, joten tapamme aikaa juomalla olutta. Saattaa mennä vähän vodkaakin. Jossain vaiheessa huomaan, että olen hukannut takkini. Samalla ovat kadonneet kaikki paperini, jotka olivat takin taskuissa. Panikoin ympäriinsä. Olen varma, että olen menettänyt takkini lopullisesti passeineen päivineen, kunnes Wilson löytää sen takahuoneen nurkasta. Samasta kohtaa, jossa istuin huomattuani sen kadonneeksi.

Helpotus on suuri, vaikkakin oma kunto vähän huolestuttaa. Nyt pitää skarpata, ensimmäinen keikka Venäjällä täytyy hoitaa tyylillä.

Lisädraamaa on kuitenkin luvassa heti perään. Yksi matkustajista on jemmannut rajalla pussillisen kannabista autoon luullen, että sama bussi on käytössämme koko viikonlopun. Bussi on ajettu varikolle ja paluumatkalle saamme bussiyhtiöltä vastaavan auton, mutta emme välttämättä samaa.

Minun pitäisi nyt lähteä etsimään bussia ja pussukkaa varikolta, koska olen kuulemma yksi matkanjohtajista.

Just. Sanon kaverille, että hän voi hoitaa asiansa ihan itse. Minä hoidan kyllä oman bändini viisumit, mutta siihen saa johtajuudet jäädä. Minä en lähde juuri ennen keikkaani seikkailemaan ties missä sijaitsevalle pietarilaiselle bussivarikolle etsimään huumeita, joiden salakuljettaminen Venäjälle ei muutenkaan kuulosta järin fiksulta puuhalta.

Seuraa pientä riitaa ja yleistä suukopua. Asiaan löytyy mielipiteitä kaikilta muillakin, vaikka osa ei tunnu edes tietävän mistä riidellään.

Lopulta kukaan ei lähde varikolle. On soundcheckin aika.

Teemme soundcheckin muutaman yleisön edustajan seuratessa paikalla. Soitamme ensimmäisen kappaleen vähän sinne päin ja ihmettelemme, kun yleisö taputtaa kappaleiden välissä.

”Malttakaahan vielä hetki. Tässä vasta säädetään”, kommentoin mikkiin.

Soitamme muutaman kappaleen rähmien läpi ja säädämme soundeja. Lopulta toteamme, että saa luvan välttää ja poistumme takahuoneeseen odottamaan keikan alkua. Soundcheckiä seurannut yleisö antaa vaisut aplodit.

”Odottakaahan, ei tämä tässä vielä ollut!”, huikkaan takahuoneen ovelta.

Hetkeä myöhemmin olemme valmiina nousemaan lavalle, kun Need For Treatment kiilaa edellemme.

”Me soitetaan ihan pikaisesti vaan!”

Sama kait tuo. Menkööt, kun kerta noin polttelee. Jatkamme odottelua. Lopulta Need For Treatment lopettaa oman settinsä. Olemme valmiina räjäyttämään. Seisomme kitarat tanassa lavan sisäänkäynnin suulla.

Nyt jyrähtää!

Emme ehdi oviaukkoa pidemmälle.

”Ei nyt enää. Tämän illan keikat on soitettu, paikka menee kiinni. Ja tehän sitä paitsi soititte jo”, lavalla piuhoja irrotteleva äänimies kertoo.

Kukaan ei muistanut kertoa meille, että soundcheck olikin keikka. Ilmanko taputtivat.

Baari menee kiinni ja meidän on selvitettävä yöpaikan kohtalo. Vladimir on edelleen aivan kuutamolla eikä osaa auttaa asiassa yhtään. Meille on kuulemma varattu hostelli, mutta siinä kaikki mitä miehestä saadaan irti. Pienen hiillostamisen jälkeen hän osaa sentään kehottaa meitä kääntymään Arsin puoleen. Velipoika onkin skarpimmassa kunnossa ja etsii käsiinsä tyypin, joka lähtee opastamaan meitä hostelliin.

Oppaamme on puolitoistametrinen hevimies, jonka hiukset ulottuvat puoleen perseeseen. Olemuksen kruunaa parta ja pirunsarvet, joita hän esittää sormillan toistuvasti. Hevikääpiöksi ristimämme opas johdattaa meitä pitkin öisen Pietarin katuja ja puhuu taukoamatta.

Hostelli sijaitsee kaupungin toisella laidalla ja joudumme käyttämään metroa. Metroasema on valtava.

”Rane, ota kuvia! Nyt ollaan suuressa maailmassa!”, hihkun innoissani.

”Kuule, räpsi kuvasi ihan itse!”, hengästynyt Rane tokaisee. Hän raahaa mukanaan matkalaukkua, joka on pakattu täyteen paitoja ja krääsää.

Matka hostellille ei tunnu loppuvan koskaan. Tavarat painavat käsissä, on nälkä, jano, väsyttää ja laskuhumala painaa päälle. Oppaallamme riittää virtaa.

”Yeah, hey yeah!”, hän karjahtelee kävellessään ja näyttää pirunsarvia.

Lopulta saavumme paremmat päivänsä nähneen kerrostalon eteen. Hevikääpiö avaa pellillä verhoillun oven rappukäytävään ja johdattaa meidät viidennessä kerroksessa sijaitsevaan hostelliin. Nyt kun saisi vielä pari olutta. Hostellin lähistöllä on kioski. Sovin Rogerin kanssa, että lähdemme olutostoksille heti kun olemme saaneet tavaramme huoneeseen.

Meitä ei kuitenkaan lasketa ulos hostellista. Henkilökunta kertoo, että nationalistit ovat potkineet edellisyönä kaksi punkkaria hengiltä rakennuksen takapihalla. Meidän on kuulemma aivan liian vaarallista liikkua ulkona. Olemme liian isoja, provosoimme pelkällä koollamme.

Seurueen mukana paikkaan on majoittautunut myös kaksi nuorta naista, jotka toki pääsisivät ulos. Pienikokoisilla naisilla ei kuulemma ole mitään ongelmia, vaan he voivat kuulemma liikkua aivan rauhassa. Melko erikoista. Tytöt suostuvat kauppareissuun ja kantavat meille olutta selät väärinä. Annamme kiitollisina bändin logolla varustetut alushousut palkaksi vaivannäöstä.

Myöhemmin luen soundcheck-keikan arvostelun netistä:

”Todellista alkopunkkia. Pelotti, että se iso basisti hajottaa vielä rummut kaatumalla niiden päälle eikä se muukaan bändi paljon paremmassa kunnossa ollut.”

Vahva avaus Venäjän markkinoille.