Kylmää kyytiä

Papandreun puheesta ei paljoa käteen jää, mutta tunnelmassa ei ole valittamista. Yleisön meteli on valtaisa, lippumeri hulmuaa huikeana puheenjohtajan paasatessa.

Ihmekö tuo, kun kerta täysillä lämmiteltiin.

Puolueaktiivit saavat päähänsä, että paluumatkalla on kierrettävä kaikki rannikon pikkukaupungit ja kylät. Sillä on kuulemma suuri vaikutus äänestystulokseen.

Kierros kestää ja kestää. Pick-upin lavalla tulee kylmä ja mikä pahinta, juomahuolto kusee tyystin. Seuranamme lavalla oleva kaveri on istunut hiljaa koko kierroksen ajan.

Eipä tuo laulata enää meitäkään.

Lopulta pääsemme takaisin omaan kylään. Puolueen asuntovaunulla käteen isketään oitis mukillinen viskiä. Usko aatteeseen palautuu.

Eräs puolueen paikallisista pomohahmoista tulee kysymään, että haluaisimmeko lähteä käymään lähikylissä kierroksella. Hänen poikansa olisi kuskina ja juomahuoltokin pelaisi taas.

”Perhana, mikä ettei!”

”Hienoa! Poika käy ensin heittämässä lenkin ystäviensä kanssa ja tulee hakemaan sitten teidät kyytiin. Juokaa vaikka olutta odotellessa!”

”Pasok!”

Odottelemme kaksi tuntia eikä kyytiä vain kuulu. Pelkäämme, että jotain on sattunut.

Nuoret puoluetoverit palaavat autolla, joka on saanut kunnolla siipeensä. He ovat törmänneet matkalla Uusi demokratia -puolueen vastaavaan lähetystöön. Kilpailijapuolueen edustajat ovat yrittäneet suistaa nuorukaiset rotkoon vuoristotiellä.

Auton kylki on rutussa ja bensatankki vuotaa. Auton omistaja tulee pahoittelemaan meille, että reissumme jää nyt tekemättä. Autolla on aivan liian vaarallista ajaa.

Emme ole kovinkaan pahoillamme. Lähdemme hotelliin.

Seuraava päivä on vaalipäivä. Alkoholin myynti on kielletty koko maassa. Onnistumme kuitenkin ostamaan olutta tiskin alta ja vietämme illan rannalla paikallisten nuorten kanssa jutellen rokista ja naisista.

Kaverien seksielämä menee kuulemma turistisesonkien mukaan. Milloin tyttöystävinä on saksalaisia, milloin skandinaaveja. He tietävät melko tarkkaan milloin tulee ketäkin paikalle. Juuri nyt ovat ruotsalaismorsiamet vaihtumassa suomalaisiin.

Aamulla saamme kuulla hävinneemme vaalit. Uusi demokratia on pyyhkinyt Pasokilla lattiaa. Hotellin väki on alla päin ja koetamme sympata heitä parhaamme mukaan.

Kaikkemme yritettiin.

Ajattelen Riivatun kanssa, ettei tuolla kait meidän elämäämme ole isommin vaikutusta.

Ihmisten käytös on kuitenkin muuttunut täysin. Vastustajapuolueen kaverit vittuilevat avoimesti. Paikallisen biljardisalin parvekkeelta meille huudellaan herjauksia ja nauretaan paskaista.

Entiset puoluekaverit eivät ole tuntevinaan. Ravintoloiden tarjoilijat, jotka ovat vielä pari päivää aiemmin juoneet viskiä kanssamme puoluelauluja laulaen, nostavat ruokalistoja naamansa peitoksi kun kuljemme ohi.

Kaiken kruunaa suomalaisturisti, joka tulee irvailemaan kulkiessamme koiralauman kanssa rantakadulla:

”Pojat ovat löytäneet kaltaistaan seuraa.”

Koirat sentään ovat pysyneet uskollisina, muuten täällä vittuilevat kaikki. Parempi kerätä kamppeensa.

Interraillippujen mukana on tullut kortsuja, joille löytyy lopultakin käyttöä. Sidomme niillä Pasok-liput kuljetuskuntoon ja poistumme maasta.

afrodite

Mainokset

Papandreua lämppäämässä

Omaksumme uudet rutiinit nopeasti. Päivisin lojumme rannalla kittaamassa kaljaa, illan tullessa lähdemme puoluehommiin liput heiluen. Puolueen asuntovaunulla meille tarjotaan juotavaa, opetetaan kannatuslauluja ja annetaan vaalikrääsää. Baskereita, muovisia knalleja, lippuja. Kaikki valkovihreissä Pasokin väreissä.

Puolueväki kertoo, että Uusi demokratia -puolue on pahin vastustajamme. Kerromme huomanneemme, että ne ovat täysiä mulkkuja koko porukka.

Aamuyöstä lampsimme hotellille koiralauman seuratessa. Koirat norkoilevat aina jossain lähistöllä. Emme anna niille edes mitään syötävää, karvaturrit tykkäävät hengailla mukanamme muuten vaan. Hotellin yöportieeri on helisemässä kun koirat pyrkivät sisälle samalla ovenavauksella. Joku piskeistä käy pulahtamassa uima-altaassakin.

Levittelemme käsiämme, minkäs teet.

Parin päivän päästä puolueen perustaja ja pomo Andreas Papandreu puhuu reilun kahdenkymmenen kilometrin päässä Ateenassa. Koko kylän sosialistit ovat lähdössä kuuntelemaan ukon puhetta. He haluaisivat meidät mukaansa, jos meitä vain kiinnostaa.

Totta helvetissä.

Päivää ennen Papandreun puhetta on pahimman vihollisemme kokoontuminen Thessalonikissa. Katsomme hotellissa tv-uutisia ja mietimme, että tulikohan liityttyä väärään puolueeseen. Kaupungin kadut kylpevät sinivalkoisissa väreissä. Paikalla on satojatuhansia ihmisiä.

Mitäs jos tämä meidän puolueemme onkin vain pieni haastaja ja vastustajat lynkkaavat koko sakin kun lähdemme kylille?

Hotellin henkilökunta on puolueemme kannattajia ja vakuuttaa suureen ääneen, että Pasokin tapahtuma tulee olemaan vähintäänkin yhtä iso. Kilpailu noiden kahden puolueen välillä on todella tiukka.

Varkizan pasokilaisten on määrä lähteä Ateenan yhtenä autokulkueena. Kokoontumispaikkana on kylän tori. Paikallinen puoluepamppu tahtoo meidän laulattavan ihmisiä ennen lähtöä. Tunnelma pitäisi saada kohotettua huippuunsa.

Jumaliste, keikka!

Nousemme japanilaisen pick-upin lavalle liput tanassa. Kysyntä kohtaa lahjat ennen näkemättömällä tavalla.

Nyt lävähtää!

”Let’s go all crazy! Pasok, irini, dimokratia!”

”Pasok!”

”Everybody, c’mon! Louder! Pasok, irini, dimokratia!”

”Pasok, Pasok!”

Heilutamme pitkiä hiuksiamme ja moshaamme pitkin auton lavaa. Uhoaminen on hurjaa. Minä meuhkaan keskellä heiluttaen vaaleita hiuksiani, Riivattu sinkoilee ympäriinsä ruskeat kiharat hulmuten.

Yleisö alkaa lämmetä. Ihmiset laulavat mukana. Heitämme lisää löylyä. Meillä ei ole hajuakaan mitä oppimamme kreikankieliset iskulauseet tarkoittavat, mutta porukkaan ne uppoavat. Kohta koko tori on yhtä mölyävää laumaa.

”Are you still alive out there?”

”Yeah!”

”I can’t fuckin’ hear you!”

”YEAH!”

”Pasok, Pasok, deksa prosmo me! Pasok, Pasok, deksa prosmo me!”

”PASOK! PASOK!”

Porukka on hurmoksessa. Riekumme ja villitsemme. Paikallispuoluepamput myhäilevät tyytyväisinä.

On aika lähteä Ateenaan.

Matkustamme samaisen pick-upin lavalla. Meidän on heilutettava lippuja ja laulatettava ihmisiä aina kun auto pysähtyy. Vihjaamme, että laulaminen kuivaa kurkkua.

”Älkää huolehtiko, olutta piisaa kyllä”, kuljettajaksemme esittäytyvä mies lupailee.

”Pasok, Pasok!”

Letkassa on kymmeniä autoja ja me olemme paraatipaikalla johtamassa kulkuetta. Mukanamme auton lavalle on kavunnut hiljainen nuori kaveri. Hänen tehtävänään on huolehtia, että kestämme mukana kyydissä. Tuore lavamanagerimme ei vaikuta kovin innostuneelta. Hän istuutuu lavan nurkkaan eikä osallistu koko touhuun millään tavalla.

Kuljettajallamme sitä vastoin riittää virtaa. Hän hyppää ulos joka kerta kun tulee pienikin pysähdys ja tulee huitomaan eteemme kuin kapellimestari.

”Pasok, irini, dimokratia!”

Kaupunkia lähestyessämme liikenne ruuhkautuu. Kuskimme kipaisee tien varressa olevalla kioskilla. Hän ojentaa meille viisi oluttölkkiä viittoen samalla, että nyt laulua ja lujaa. Ihmiset ovat nousseet ulos autoistaan. Napsautamme kaljat auki ja pistämme parastamme.

”Do you want some more? I said, do you want some more? Pasok, Pasok, deksa prosmo me!”

”PASOK, PASOK!”

Saavumme lähelle Akropolis-kukkulaa. Papandreun on määrä puhua siellä parin tunnin päästä. Pistämme auton parkkiin.

Väkeä on valtavasti. Liput liehuvat ja kannatuslaulut raikuvat. Jatkamme yleisön lämmittämistä samalla kun kävelemme kohti Akropolista. Kuljettajamme kiertää keräämässä kolehtia, jotta voi ostaa meille lisää juotavaa. Ihmiset kyselevät naureskellen, että olemmeko Jugoslaviasta, koska aksenttimme kuulostaa samanlaiselta. Äidit ja isoäidit hymyilevät, lapset antavat meille kukkia ja kirjekuoria.

Lähetän yhden kuorista äidilleni. Kirjoitan siihen terveisiä Kreikasta:

”Vaihdettiin puoluetta.”

Kotona äiti ihmettelee kirjekuorta, joka on täynnä Papandreun kuvia.

pasok

Koiralaumasta sosialistipuolueeseen

Seuraavana talvena keksin Riivatun kanssa lisää kahden miehen yhtyeitä. Kun Tatum Brosissa soitimme vuorotellen rumpuja ja kitaraa, jätämme Buliwuli Brothersissa rummut syrjään tyystin. Soitamme molemmat kitaroita ja otamme rytmiosastoksi siskoni vanhojen sähköurkujen rytmikoneen. Nimeämme laitteen Rytmijumalaksi.

Kontiolahden Vapaa-aikatalon keikalla sössimme biisilistat. Minä soitan avauskappaleeksi Anthraxia, Riivattu S.O.D.:tä. Emme älyä tapahtunutta itsekään ennen kuin katsomme keikan videolta.

Eipä tunnu haittaavan. Yleisöä on paikalla runsaasti, innokkaimmat sukeltelevat lavalta.

Hevimedal Bros vie ideaa vielä pidemmälle. Jätämme kitaratkin syrjään. Annamme Rytmijumalan paahtaa taustalla ja möykkäämme päälle omia lyhyitä kappaleitamme, joita syntyy vaikka bussimatkalla:

”Aja, sika!
Kusettaa!
Aja, sika!
Kusettaa!
Nautasikajauheliha, nautasikajauheliha.”

Yleisö jatkaa stagedaivailemistaan.

Olemme maailman kovimpia. Niin kovia, että päädymme meuhkaamaan kreikkalaisen sosialistipuolueen riveihin.

Kesäkuussa 1989 pitkästymme kreikkalaisen hotellin aulabaarissa. Varkizan kylässä ei tapahdu yhtään mitään. Kaljanjuomisestakin alkaa kadota hohto.

Olemme sentään saaneet perustettua uuden bändin. Siinä minä laulan ja Riivattu imitoi sahaa. Yhtyeen nimi on Varjo Vartiainen ja Soiva sahansoittaja. Ohjelmistossa on yksi kappale, Vilho Vartiaisen ”Tanssikaveri”. Esitys on niin jäätävä, ettei muille kappaleille ole tarvetta.

Nyt vain pitäisi keksiä jotain muutakin säpinää.

Reissubudjetti on päässyt kusemaan majoitusten osalta. Luulimme, että Kreikassa tarkenisi nukkua ulkona, mutta öiden kylmyys yllätti shortseihin ja t-paitoihin pukeutuneet reissaajat. Muita vaatteita meillä ei mukanamme juurikaan ole. Matkatavaroinamme on vain pari päällekkäin laitettua Siwan muovikassia, joiden sangat on vahvistettu maalarinteipillä. Kasseihin on pakattu vaihtopaidat ja -kalsarit.

Pientä lämmikettä saimme puistossa majailevilta kulkukoirilta, jotka hyväksyivät meidät laumaansa jo ensimmäisenä yönä. Tykästyivät kai hajuumme. Koiria oli laumassa pitkälti toistakymmentä. Koirien läheisyys lämmitti ja samalla ne pitivät lähelle eksyneet kulkijat poissa ärhäkkäästi haukkuen.

Lopulta meidän oli pakko nöyrtyä. Puistossa oli aivan liian kylmää vaikka miten tunki jalkoja koiran alle.

Kolmannen hytinäyön jälkeen siirryimme hotelliin.

Iltaisin olemme katselleet kateellisina, miten täyteen ahdetut bussit ovat ajaneet kylän halki äänitorvet huutaen. Matkustajat ovat roikkuneet ikkunoista, heiluttaneet sinivalkoisia lippuja ja huutaneet iskulauseita. Meille kerrotaan, että pian on parlamenttivaalit ja busseilla ajelevat tyypit ovat Uusi demokratia -puolueen kannattajia.

Riivattu ehdottaa, että hommaisimme samanlaiset liput. Ties vaikka pääsisimme piireihin.

Pääkadun varrella on vaalikojuja ja asuntovaunuja, joista yksi on koristeltu sinivalkoisilla lipuilla.

Lampsimme paikalle ja ilmoitamme halumme liittyä puolueeseen.

Tarjouksemme ei kiinnosta puolueväkeä pätkän vertaa. Tulemme heitetyiksi surutta ulos.

Vähän matkan päässä on asuntovaunu, jonka liepeillä liehuu valkovihreitä lippua. Vaunussa istuvat ukot kertovat olevansa sosialisteja.

”Pitipäs sattua! Niin mekin! Päästäiskös mukaan?”

Ukoilla on pelisilmää ja tarjouksemme selvästikin huvittaa. Muita reilusti nuorempi palavasilmäinen mies kuitenkin epäilee, että olemmeko oikeasti edes aatteen miehiä. Selitämme pokkana, että olemme aktiivisia sosialisteja jo ties kuinka monennessa polvessa.

Totuus on, että ainoat kosketuksemme koko touhuun ovat keikat Uimaharjun kansantalolla. Sielläkin otimme Lenin-julisteet pois seiniltä ennen kuin aloimme soittaa heviä. Politiikka ei kiinnosta pätkän vertaa, tekee mieli vain rokata ja rällätä.

”We Finnish tovaritchs would like to help our socialists brothers here in Greece!”

Vanhemmilla puoluepampuilla on hauskaa ja nuorukainenkin alkaa vähitellen sulaa. Joku miehistä kaivaa esille kertakäyttömukeja ja viskipullon.

Juomme veljenmaljat.

Nuorukainen kipaisee hakemassa meille kaksi muovista lippua, joissa on puolueen logo. Heilutamme lippuja uusina pasokilaisina ja hoilaamme puolueen kannatuslauluja muiden mukana. Puoluetoverimme hakevat meille olutta läheiseltä kioskilta.

Tämä sosialismihan on mahtavaa touhua!

reissukassi