Pilatkaa mun kesä

pilatkaamunkesa

Tuosta se lähti. Takana oli taas yhdet lukemattomista bileistä, joiden kulusta oli vain hataria muistikuvia. Yksi päivä oli mennyt jo krapuloidessa ja olo vielä sunnuntaiaamunakin oli niin heikko, että tiesin sen palautuvan normaaliksi vasta alkuviikosta. Vaimoni oli viettänyt taas yhden unettoman yön odotellessaan minua kotiutuvaksi kyliltä.

Siinä aamukahvia juodessa aloin miettiä: Eihän tässä ole mitään järkeä. Miksi kitata kaljaa kaksin käsin vain päästäkseen siihen tilaan, josta ei muista mitään ja kärsiä siitä monta päivää? Ja samalla piinata ihmistä, jota rakastan.

Kohtuukäyttö kuulostaa sanana hienolta, mutta jo jonkin aikaa sekin oli maistunut puulta. Se ilo ja rentous mikä parista kaljasta tulee, kestää vain hetken. Sen jälkeen tulee pöhnä ja kaikki aistit ovat turtuneita. Väsyttää eikä oikein jaksa mitään. Pahimmassa tapauksessa veto on poissa vielä aamullakin.

Eihän se alkoholi ole ollut päivittäinen eikä aina viikoittainenkaan osa elämääni. Enemmän minulle on tuottanut ongelmaa sen mukanaan tuoma riehakkuus. Kyllä minä osaan olla estoton, riehakas, idiootti ja arvaamaton selvinkin päin, mutta kännissä nuo kaikki asiat korostuvat räjähdysmäisesti. Tuntui siltä, että olisi aika viheltää peli poikki, ainakin hetkeksi.

Ilmoitin vaimolle, että olisikohan nyt aika kokeilla tosissaan ja kysäisin häneltä mielipidettä Facebook-päivitykseen. Olisin niin monta päivää tyystin ilman alkoholia, mitä status saisi tykkäyksiä. Vaimoni varmisti minulta, että olisinko aivan varma siitä, mihin olin ryhtymässä.

Harkitsin hetken. Toisenkin. Kävin mielessäni läpi kaikki tulevat pippalot. Jokaisen kohdalla minulle valkeni se, että voisin nauttia niistä selvänäkin. Se ei tuottaisi minulle mitään ongelmaa. Ties vaikka juhlahumusta muistaisi jotain vielä aamullakin.

Kirjoitin päivityksen. Hetken mietittyäni muokkasin sitä lisäämällä siihen kuivaa huumoria sisältävän rivin: ”Pilatkaa mun kesä.”

Ja niitä tykkäyksiä alkoi tulla. Päivitys herätti toki ihmettelyä, ihailua ja jopa ivaakin. Ihmekö tuo. Olinhan minä profiloitunut kovaksi kaljoittelijaksi ja juhlien riehakkaaksi ryyppymieheksi. Jotkut jakoivatkin päivitystä varmistaakseen, että tykkäyksiä tulisi varmasti paljon.

Ja tulihan niitä. Pitkälti yli neljäsataa kappaletta. Alkoholi ei siis tulisi sotkemaan elimistöäni ja ajatuksiani yli vuoteen. Tunteeni olivat hieman ristiriitaisia. Yli vuosi on pitkä aika ja arvattavasti houkutuksia tulisi. Toisaalta tunsin oloni helpottuneeksi. Olinpahan saanut projektille hyvää tukea. Tiesin pystyväni siihen, ei se lopulta tuottaisi mitään ongelmaa.

Kaikkien muiden luonteenpiirteideni lisäksi olen jääräpää. Kun päätän jotain, niin sen teen. Siksikin asioiden aloittaminen ja lopettaminen on minulle suhteellisen helppoa. Minun ei tarvitse vältellä tilanteita, joissa houkutus olisi suurin. Tiedän, että jos ja kun selviän niistä, on jatko aina vain helpompaa.

Päätökseni tuntui aiheuttavan päänvaivaa enemmän muille kuin itselleni. Heti alkuun sain vakuutella ystävilleni, että kyllä minulle saa laittaa kutsuja bileisiin jatkossakin. Tulen mielelläni mukaan, jos vain pääsen, eikä minun seurassani tarvitse kenenkään muun skarppailla.

Seuraavaksi minut yllättivät vanhempani, jotka odottivat koko illan, että menisin nukkumaan ennen kuin uskalsivat ottaa saunakaljat. Ihan vain siksi, ettei minulla alkaisi tehdä mieli. Kauniisti ajateltu, mutta samalla ärsyttävää. Noinko heikkona minua pidetään?

Tämä jatkui. Ensimmäisissä bileissä sain kuulla loputtomia tsemppitoivotuksia, avautumisia, kehuja, hyväntahtoisia kuittailuja ja huolta, että onko minulla kaikki varmasti hyvin.

Minua kiukutti. Toki tuo tapa, miten asiasta ilmoitin julkisesti, oli huomionhakuinen, mutta silti. Ei tämän pitäisi olla niin suuri numero. Miksi ihmisen ryyppäämättömyys nostaa niin paljon kysymyksiä ja huolta? Miksi nyt ihmetellään kun käyn hakemassa kolmannen kahvikupilliseni, kun aiemmin kukaan ei ihmetellyt sitä, kun kävin tiskiltä illan kymmenennen tuoppini?

Loppuillasta jokainen asiaan liittyvä kommentti sai minut kihisemään raivosta. Jos luulin ja tiesin, että voin pitää hauskaa juomattakin, muiden ihmisten suhtautuminen teki siitä haasteellista.

Hetken aikaa mietittyäni se kuitenkin tuntui luonnolliselta. Olinhan itse luonut oman maineeni. Ihmisten suhtautuminen oli täysin inhimillistä. Siinä oli mukana hämmennyksen lisäksi aitoa huolta. Ja nyt olin tehnyt asiasta numeron ihan itse.

Ajan myötä asia varmasti unohtuu ja asia normalisoituu. Ihan itse kullekin.

Nyt takana on jo reilut pari kuukautta. Kesästä tuntuu tulevan aika mukava. Rakkauden kesä, joka ei mennytkään pilalle. Maltan tuskin odottaa, että pääsen koluamaan tapahtumia, terasseja sekä festareita ja tapaamaan kavereita. Ja tällä kertaa muistankin ketä kaikkia olen tavannut.

Hyvää kesää! Kylillä tavataan! Ja olkaa huoletta – ei tämä tartu. Ehkä.

Mainokset