Pornopariskunta

Näen keikkapaikan ensimmäistä kertaa sisältäkin. Se on pienehkö nuorisoklubi, jossa on ihan oikea soittopaikka äänentoistoineen ja valoineen. Tämähän vaikuttaa lupaavalta.

Teemme soundcheckin paikan oman äänimiehen kanssa. Hän on vanhempi herrasmies, joka osaa asiansa. Ainakin lavasoundi on hyvä. Täällä kelpaa soittaa. Keikan järkkäämisessä avustanut nuori kaveri on yleisönä souncheckin ajan. Hän kertoo olevansa lähdössä matkoille aikaisin aamulla eikä siksi pääse varsinaiselle keikalle, mutta haluaa kuulla meidän soittavan livenä edes soundcheckissä. Soitamme muutaman kappaleen äänimiehen väännellessä soundeja kohdilleen. Yleisön edustaja vaikuttaa tyytyväiseltä. Hän toivottaa bändimme tervetulleeksi ensi kerralla omalle klubilleen, joka on avoinna vain viikonloppuisin.

Soundcheckin jälkeen paikalliset kutsuvat meidät aterioimaan keikkapaikan takapihalle. Siellä on grilli kuumana ja kaljat kylminä. Paikalliset ovat mukavaa porukkaa ja me viihdymme. Käymme läpi edellispäiväistä seikkailua Puolan halki. Bändin pojat ovat sitä mieltä, että seuraavalle reissulle minun täytyisi hommata ihan kunnon keikkabussi vanin sijasta. Se olisi paljon tilavampi ja mukavampi matkustaa. Lauttaliput tulisivat kyllä vähän kalliimmiksi, mutta olisi se ehdottomasti sen arvoista.

Saatana.

Me saamme tästä keikasta 50 euroa.

Sen lisäksi keikkapromoottorille piti tuoda välityspalkkioksi pari pulloa vodkaa, jotka tosin katosivat matkalla parempiin suihin. Toistaiseksi valopäät saavat tyytyä vaimon vanin kyytiin. Katsellaan sitä luksusbussia sitten kun keikkapalkkiot ovat edes kolminumeroisia.

Keikalla ei ole yleisöä tungokseksi asti. Salin puolelle keikkaa on saapunut katsomaan vajaat kymmenen ihmistä, loput käyvät kurkkimassa varovasti ovelta. Keikan puolivälissä keikka saa piristystä parista paikallisesta hönöveikosta, jotka vaappuvat paikalle ja intoutuvat tanssimaan. Hyppään alas lavalta ja liityn heidän seuraansa.

Meininki paranee laakista. Hönöveikkoihin voi aina luottaa. Soundit ovat hyvät ja valot näyttävät komeilta. Hiki kimaltelee lavan valoissa hienon näköisesti. Bändillä on tekemisen meininki. Saksa on lopultakin korkattu. Keikka on hyvä, mutta tiedän, että pystymme parempaankin.

Keikan jälkeen hölmöilemme hetken keikkapaikan baarissa. On tylsää. Paikallisia kiinnostaa kickerin pelaaminen enemmän kuin meidän seuramme. Pari kaveria käy sentään kehumassa keikkaa vuolaasti.

Lämmittää.

Lähdemme jatkamaan iltaa motellille. Lähtiessä ihmiset tulevat kyselemään, että miksi lähdemme jo nyt. Iltahan on vasta nuori. Niinpä. Pitkästyisimme varmasti kuoliaiksi, jos tämä ilta tästä enää yhtään pitenisi.

Motellia pitää noin viisikymppinen pariskunta. Komeita ihmisiä. Naisella on suuret rinnat, joita hän kantaa ylväästi. Hänen katseessaan ei ole pilkettä. Siinä on pelkkää pornoa, joka saa pallit pusertumaan rusinoiksi. Naisen mies on lihaksikas ja karvainen karju. Olemme täysin varmoja, että he ovat viettäneet 80- ja 90-luvut panemalla pornofilmeissä. Heidän makuuhuoneensa, jonka ikkuna punaisine verhoineen avautuu huoneitamme kohti, on varmasti syntinen panoluola.

Katselemme kaihoisasti hiljalleen heiluvia ikkunaverhoja. Mielikuvitus laukkaa villisti.

Vittu, että siellä pannaan. Verhot lepattavat ilmavirrasta kun mäntä pumppaa sylinterissä. Uima-altaasta kuuluva solina peittää taakseen pariskunnan mylvimisen ja kiimaiset karjahtelut.

Meitä ei käydä hakemassa mukaan vaikka tyrkyllä sopivasti olemmekin. Ketään ei kaapata mukaan pariskunnan villeihin leikkeihin, joissa olisi taatusti tosi kyseessä ja sydänkohtaus lähellä. Päinvastoin. Rouva on tiukka täti pitämään järjestystä. Hän ei vaivaudu sanomaan meille mitään itse, vaan välittää terveiset miehensä kautta. Emäntämme tyytyy vain mulkoilemaan meitä julkealla pornokatseellaan, jos hänellä on jotain huomauttamista, ja antaa sitten ukon kuulla kunniansa. Hänen miehensä välittää viestit hienotunteisesti.

”Voisitteko pojat olla hiljempaa? Voisitteko ottaa nuo pyyhkeet pois ovien päältä kuivumasta? Voisitteko siirtyä vaikka tuonne takapihalle?”

Meillä on mukavaa. Tykkäämme olostamme. Istumme takapihan patiolla aamuyöhön asti juomassa ja juttelemassa. Juttujen taso hipoo taivaita.

”Meillä on hyvä bändi. Meillä on hyviä biisejä ja hyviä trippejä. Eiku treffejä.”

”Tarkoitatko riffejä?”

”Just niitä!”

pornomotelli

pornomotelli2

Mainokset

Kroisokset Saksassa

Aamupesu onnistuu rekkaparkin huoltoasemalla. Yritän samalla nostaa rahaa pankkiautomaatista, mutta sepä ei sitten onnistukaan. Kone ilmoittaa, ettei kortilla ole katetta. Visan luottoraja on mennyt tappiin. Olen katsonut saldon väärin reissuun lähtiessä. Olen ajatellut, että nostan loppumatkan käyttörahat luottotililtä, etteivät ne vain katoa matkalla. Mukaani varaamat käteiset on tuhlattu jo Baltiassa.

Tämähän jatkuu mahtavasti.

Kävelen takaisin vanille, jonka viereen on aamupesuni aikana ilmestynyt poliisiauto. Kaksi uteliasta poliisia hyörii vanin ympärillä kurkkien sisälle ikkunoista.

”No, mikäs teillä on hukassa?”, kysyn konstaapeleilta.

”Onko tämä teidän autonne?”

”Joo. Tai itse asiassa vaimon auto, mutta paperit ovat kyllä kunnossa.”

”Mitä porukkaa olette, mistä tulette ja millä asioilla liikutte?”

”Turistihommissa tässä enempi ollaan, mutta meinattiin tuota rokkiakin soitella.”

Poliisit pyytävät avaamaan takakontin ja katselevat meidän soittovehkeitämme.

”Jaaha, jaaha. Onkos teillä rahaa miten paljon mukana? Jos on yli kymmenentuhatta euroa, niin siitä pitää tehdä ilmoitus.”

Alkaa naurattaa. Kaivelen taskustani viimeiset kolikot. Eurojen ja senttien lisäksi mukana on muutama latvialainen ja liettualainen kolikko. Kansainvälinen valuuttakeisari.

”Ei näistä taida ihan niin paljoa kertyä.”

Poliisit naurahtavat ja jättävät ratsaamiset siihen. He jatkavat matkaansa päitään pyöritellen.

Muutkin alkavat heräillä. Saan lainattua rahaa Rogerilta, joka joutuu itsekin turvautumaan luottotiliinsä. Lupaan maksaa takaisin heti Suomeen palattuamme.

Illan keikan piti alun perin olla Berliinin keskustassa, mutta keikkajärjestäjä perui sen surutta hetkeä ennen kuin lähdimme kiertueelle. Siitäkin huolimatta, että sitä oli ehditty mainostaa sekä bändin että järjestäjän itsensä toimesta. Ihmettelinkin koko keikkaa, koska se olisi ollut suurehkossa keskustan yökerhossa. Keikkajärjestäjä lie tullut viime hetkillä järkiinsä. Sain hommattua pikaisesti korvaavan keikan Hohenschönhausenissa sijaitsevalta nuorisoklubilta.

Hohenschönhausen on paikallinen lähiö, puolen tunnin metromatkan päässä Berliinin keskustasta. Ajamme paikalle ja pienen etsimisen jälkeen löydämme keikkapaikan. Se on kerrostalorivistöjen puristuksessa oleva matala rakennus. Yhdessä rakennuksen ovista komeilee mainos illan keikasta. Bändin nimikin on kirjoitettu oikein. Alkaa näyttää taas vähän paremmalta.

Seuraavaksi pitäisi saada auto korjaamolle, rengas korjattavaksi ja pakoputki paikalleen. Ihmettelemme juuri, että mistä ihmeestä löydämme sopuhintaisen korjaamon tähän hätään, kun paikalle ilmestyy nuori naisihminen.

”Moi, ketäs te olette? Kenties illan bändi?”

”Joo, niin ollaan. Oletko sinä joku keikan järjestäjistä?”

”En sentään, olen vain töissä tuossa läheisessä päiväkodissa ja tulin uteliaisuuttani katsomaan, kun työvuorokin päättyi juuri.”

”No, mikä ettei! Hei, sattuisitko tietämään onko lähellä jotain autokorjaamoa?”

”Joo, tiedän. Voin lähteä teille oppaaksi!”

Otamme tarjouksen mielihyvin vastaan. Pakkaudumme vanin kyytiin ja lähdemme etsimään korjaamoa, joka löytyykin parin kilometrin päästä huoltoaseman yhteydestä.

Maleksimme huoltoaseman pihalla sillä aikaa kun korjaaja tekee työtään. Vaikka asiat alkoivat järjestyä paremmin kuin kukaan osasi kuvitellakaan, tuntuu olo levottomalta.

Huoltoaseman sisälle menneet Roger ja Wilson nauravat katketakseen seuratessaan porukan käyttäytymistä. Kukaan ei malta pysyä paikallaan paria sekuntia pidempään vaan tyypit haahuilevat päämäärättömästi ympäri tankkauspihaa. Pysähdys, huokaus, täyskäännös ja laahustaen toiseen suuntaan.

Auto saadaan kuntoon nopeasti eikä se maksakaan paljoa. Korjaaja osaa hommansa. Seuraavaksi pitäisi löytää majapaikka. Illalla on keikka, mutta sitten on taas välipäivä. Fiksuinta olisi löytää jostain tukikohta pariksi päivää. Oppaamme tarjoutuu auttamaan senkin etsimisessä. Hän soittaa työpaikalleen ja kysyy iltapäivän vapaaksi. Hänellä on illalla tapaaminen poikaystävänsä kanssa, mutta siihen asti hänellä on aikaa auttaa meitä. Hän soittaa pari puhelua lisää ja lähdemme ajamaan parin kilometrin päässä sijaitsevaan motelliin.

Motellissa on menossa laajennustyöt. Ei haittaa. Otamme kaksi kohtuuhintaista huonetta uima-altaan vierestä. Lähdemme kaupungille syömään heti kun olemme testanneet uima-altaan. Vesi on ihan hemmetin kylmää, mutta se ei saa häiritä hetken glamouria. Muutaman uimahypyn ja olutpulloja mallaavan uimapatjan testaamisen jälkeen lähdemme kaupungille syömään. Oppaamme täytyy lähteä omille teilleen. Tarjoamme hänelle ensin ruoat, annamme bändipaidan ja toivotamme tervetulleeksi keikalle.

Pienen motellikuoleman jälkeen lähdemme ajamaan keikkapaikalle. Pari korttelia ennen paikkaa meitä odottaa kadunkulmassa nuori kaveri polkupyörineen. Meidät huomatessaan hän viittoo seuraamaan perässään ja lähtee polkemaan vimmatusti kohti klubia.

Reitti on meille entuudestaan tuttu, mutta vaihteeksi tuntuu kivalta olla odotettu.

kroisos

paikallisopas

Huoria ja puutarhatonttuja

Herään aamuyöstä, kun on vielä pimeää. Illasta ei ole muistikuvia. Pähkäilen, kuinka pitkälle olemme ehtineet ajaa ennen yötaukoa. Olen laskeskellut ennen reissua, että aikatauluun sopiva yöpaikka olisi tässä välissä suurin piirtein Varsovan kohdilla.

Rane herää ja kertoo, että rajalle on matkaa parikymmentä kilometriä.

”Oho, aika hyvin. Siis Saksan rajalle?”, kysyn yllättyneenä.

”Ei, vaan Puolan.”

Iskee paniikki. Meillä on matkaa illan keikkapaikalle Chemnitziin vielä toistatuhatta kilometriä.

Olemme lähteneet kiertämään Itämerta. Keikat ovat startanneet Nokialta ja jatkuneet Latviassa ja Liettuassa. Baltian osuus on hoidettu kunnialla alta pois toissailtana. Olemme viettäneet välipäivää Jurmalassa ennen siirtymistämme jatkamaan keikkailua Saksaan. Rantakaupungissa fiilistellessä on päässyt unohtumaan, että seuraavalle keikkapaikalle on matkaa 1300 kilometriä. Olemme onnistuneet matkaamaan koko edellispäivän aikana vain parisataa kilometriä.

Nyt tuli kiire. Porukka hereille ja kartta esille.

Kaverit kömpivät ulos kahden hengen teltasta. Kolmella miehellä on ollut siellä niin ahdasta, että Rogerin jalka on tullut telttakankaasta läpi. Alamme selvittää, missä olemme.

Vilkaisu karttaan kertoo, että olemme kusessa. Keikkapaikalle on matkaa. Päätämme silti yrittää ja lähdemme paahtamaan halki Puolan.

Heti rajan jälkeen pysähdymme aamiaiselle paikalliseen kahvilaan. Paikalla on rekkakuski, joka tietää kertoa uudesta moottoritiestä, jota ei ole merkitty karttaamme. Tie on avattu liikenteelle vasta äskettäin. Pääsisimme Saksaan nopeimmin sitä pitkin. Tie ei ole täysin valmis ja lähtee tässä vaiheessa Varsovan eteläpuolelta. Lähdemme ajamaan kohti moottoritien oletettua alkamispaikkaa.

Liikenne on tuskallisen hidasta. Joudumme toistuvasti keskelle tietöitä ja kunnossa olevat osuudetkin mutkittelevat läpi taajamien. Matkaa moottoritien alkuun on vielä kosolti.

Yritämme jättää pysähdykset minimiin ja irrotamme vanista kattoluukun kokonaan niin, että voimme tupakoida yläruumiit auton ulkopuolella. Teija on kieltänyt polttamasta sisällä. Rogerin auto on tehnyt rouvaan niin suuren vaikutuksen, että meille on ollut pakko hommata samanlainen. Vanissa kulkevat mukavasti niin koirat kuin rokkaritkin.

Tupakointi kattoluukusta on melko turhaa, koska pakokaasua tulee sisälle paljon. Sen haju tarttuu verhoiluihin vähintään yhtä tehokkaasti kuin tupakanhajukin. Autosta on katkennut pakoputki jo Pärnussa. Se on mennyt poikki loppupäästä äänenvaimentimen jälkeen, joten äänet eivät ole entisestään koventuneet. Olemme havahtuneet etsimään korjaamoa liian myöhään välipäivän iltana. Haahuiltuamme muutaman kiinni menneen pajan pihassa olemme päättäneet korjauttaa pakoputken vasta Saksassa. Pakokaasun sisälle tunkeminen on jäänyt ottamatta huomioon.

Pysähdymme ostamaan polttoainetta ja evästä huoltoasemalta. Ostan jäätelötötterön. Ruoka ei oikein maistu. Tauon jälkeen minä siirryn kuljettajaksi. Ranen on saatava levätä välillä. Ehdin ajaa vain puolisen tuntia, kun huomaan, että auto käyttäytyy omituisesti. Yksi renkaista on tyhjentynyt melkein kokonaan.

Nyt koettelee.

Soitan saksalaiselle managerille, joka on antanut minulle konsultointia ja käännösapua keikkoja buukatessani. Hän lupaa ottaa yhteyttä keikkapaikkaan ja kertoa, että tulemme myöhässä.

Tyhjenneessä renkaassa on naula, todennäköisesti peräisin edellisen huoltoaseman pihasta. Vararengas ei sekään ole parhaimmasta päästä, mutta toivomme sen kestävän Saksaan asti. Hyppäämme takaisin autoon ja suuntaamme kohti moottoritietä, joka alkaakin vain muutaman kilometrin päästä. Kun moottoritie avautuu silmiemme edessä tuntuu, että nyt homma alkaa lopultakin sujua.

Isken kaasun pohjaan. Kiidämme pitkää nousua hyvää vauhtia. Viisi minuuttia myöhemmin auton moottori keittää.

Ei tunnu enää missään. Ilmoitan uudesta vastoinkäymisestä saksalaismanagerille samalla, kun Roger käy moottoriin vettä levähdysalueen vessasta.

”Missä päin Saksaa olette menossa?”, hän kysyy.

”Jossain päin Puolaa. Ei tarkempaa hajua.”

Manageri sanoo palaavansa asiaan.

Jatkamme matkaa hiljaisuuden vallitessa. Kaikki ovat väsyneitä, pakokaasut tulevat autoon sisälle ja auton sisälämpömittari näyttää 43 astetta. Helleaalto tästä vielä puuttuikin. Päätä särkee ja heikottaa. Pakokaasu pyörii auton ympärillä niin, että se tulee sisälle avonaisista ikkunoista ja kattoluukusta. Olo tuntuu savustetulta ja marinoituneelta.

Manageri soittaa.

”Olin yhteydessä keikkajärjestäjään. Hän peruu illan keikan. Ette ehdi millään paikalle ennen puoltayötä, hyvä jos sittenkään. Ei kannata edes yrittää.”

Kiire ja paniikki laukeavat. Päätämme jatkaa suoraan Berliiniin.

Lähellä Saksan rajaa tienvarret täyttyvät ilotytöistä. Näky on vähintäänkin absurdi.

”Eihän täällä ole kuin huoria ja puutarhatonttuja!”, Ukkos-Jussi ihmettelee, kun kurvaamme halki pikkuruisen kaupungin.

Kylästä löytyy sentään kauppa, josta saa kylmää kaljaa ja evästä. Pysähdymme pellonlaitaan ottamaan promokuvia auringonlaskussa ja jatkamme Saksaan.

Saksan puolelta ei löydy kohtuuhintaista majapaikkaa kovasta yrityksestä huolimatta. Kaikki paikat ovat joko täynnä tai liian kalliita. Päädymme lopulta rekkaparkkiin. Osa porukasta kömpii telttaan, osa jää vaniin.

Istun apukuskin paikalla makuupussi sylissä 18 tuntia edellisen herätyksen jälkeen ja kuuntelen kavereiden kuorsaamista. Väsyttää, mutta uni ei tule.

puola