Kotiinpaluupäivä starttaa hölmöillen. Kuvaamme hostellihuoneessamme videon, jolla Roger vatkaa mahaansa ja me muut hurraamme. Annamme videolle nimeksi ”Naisten sadan metrin aidat”.
Videon kuvaamisen jälkeen pojat painivat sillä seurauksella, että yksi huoneen sängyistä hajoaa ja verhotanko menee poikki. Samassa rytäkässä hajoaa Rogerin selkä. Siihen alkaa muodostua valtava veripatti. Hostellin henkilökunta käy kuumana, vaikka vahinkohan se vain oli. Keikkajärjestäjät selvittävät asiaa samalla, kun passittavat meidät tuttuun hevibaariin odottamaan kyytiä. Bussi tulee hakemaan meitä yhdeltä iltapäivällä.
Ei hassumpi suunnitelma. Siinähän ehtii vielä riipaisemaan vaikka parit oluet ennen kotimatkalle lähtöä.
Ensin on kuitenkin ostettava tuliaisia vaimolle. Käyn läheisessä kaupassa ostamassa karkkia. Kielitaitomme eivät kohtaa, mutta pyydän pakkaamaan hyllyltä elekieltä käyttäen kymmenen pientä karamellipussia vaimolle vietäväksi. Tuliaiset on ostettu eikä tullut kalliiksikaan.
Baariin valuu muutakin väkeä edellisöiseltä keikalta. Kaikilla on jotain Veljekset Perse -logolla varustettua krääsää yllään. Pikainen inventaario osoittaa, että kassaan on tullut rahaa kuitenkin vain yhdestä paidasta. Olemme olleet jossain vaiheessa yötä ilmeisen hövelillä päällä.
Vaan onpahan tuo ainakin komea näky, vaikka tulopuoli kärsii.
Meille ilmoitetaan, että bussin lähtö viivästyy. Se ei lähdekään yhdeltä vaan vasta kahdelta. Puoli kolmelta tulee tieto, ettei bussi lähde ennen neljää. Viiden maissa tiedotetaan, että bussi lähtee matkaan joskus illalla. Koko ajan täytyy kuitenkin olla valmiusasemissa bussin lähdön varalta.
Mikäpäs tässä. Tuttu baari ja halvat hinnat. Maisemat alkavat vain näyttää hieman yksipuolisilta. Nähtävyyksien katselu on jäänyt koko lailla vähiin, vaikka aikaa olisi ollut.
Lopulta tulee tieto, että bussi odottaa meitä lähtövalmiina kaupungin toisella puolella. Sinne on ehdittävä kiireellä. Syöksyn Jonssonin kanssa ulos baarista.
Kitaristikollegani huomaa ulkona, että hänenhän pitää käydä vielä kusella. Hän ei kuitenkaan jaksa enää palata baariin vaan päättää mennä kuselle läheisen kivitalon edessä olevan kioskikopin juurelle.
Jonsson jättää kitaralaukkunsa kadulle ja kävelee kymmenen metrin matkan kopille. Sopivan paikan löydettyään hän alkaa kusta lorottaa talon seinään kopin katveessa.
Katson kauhuissani, kun kopin yläosassa olevaan ikkunaan ilmestyy koppalakki. Koppalakkia seuraa loput miliisin päästä.
Miliisit ovat vartioimassa Thaimaan kuninkaallista konsulaattia, jonka kylkeen Jonsson helpottaa parastaikaa painetta rakostaan. Jonsson ei huomaa tätä ennen kuin miliisi pomppaa ulos kopista ja nappaa hänet kiinni. Paikalle tulee toinenkin koppalakki, joka soittaa paikalle miliisimaijan toimittamaan kaveria putkaan.
Yritämme vedota miliiseihin, että olemme juuri poistumassa koko maasta.
”Tämä mies ei poistu tästä muualle kuin putkaan!”, toinen sheriffeistä ilmoittaa.
Paikalle saapunut Vladimir käskee meidät sivummalle ja alkaa neuvotella virkavallan kanssa.
Menemme loitommalle pitämään bändipalaveria. Eihän Jonssonia voi tänne yksinkään jättää. Sovimme, että etsimme itsellemme majoituksen ja varaamme junaliput sitten kun Jonsson pääsee putkasta. Toivottavasti jo huomenna.
Onneksi Vladimir saa kuin saakin neuvoteltua kaverin pois pälkähästä. Hän lupautuu pesemään seinän ja toimittamaan Jonssonin pikavauhtia Suomeen lähtevään bussiin. Tämä käy miliiseille. Vladimir käy ostamassa läheiseltä kioskilta pullon kivennäisvettä, jolla hän huuhtelee enimmät kuset pois.
Nyt vain alkaa olla jo julmettu kiire. Meitä patistetaan kiirehtimään metroasemalle. Kaikkia muita paitsi Rogeria, jonka Vladimir toteaa olevan liian humalassa metroon. Hän tilaa paikalle taksin, joka lähtee viemään basistia kohti linja-autoasemaa. Oppaikseen Roger saa kaksi kuvankaunista venäläisnaista, jotka ovat saapuneet baariin minihameissaan ja korkokengissään hetkeä aiemmin.
Juominen kannattaa aina.
Me muut saamme seikkailla halki Pietarin metrolla. Vaihdamme junasta toiseen puolijuoksua. Linja-autoasemalle saapuessamme on jo pimeä. Lastaudumme bussiin, mutta se ei lähdekään heti liikkeelle. Päätän käydä vielä ulkona kiittämässä Vladimiria ja muita kavereita. He ovat kauhuissaan kun huomaavat minut ulkona hortoilemassa.
”Hei, sinun pitäisi olla bussissa! Nyt kiireellä takaisin!”
Bussi nytkähtää liikkeelle samassa kun ehdin kyytiin.
Näen ikkunasta kun pietarilaiset ystäväni puhaltelevat pihalla helpottuneina ja taputtelevat toisiaan selkään.
Rajamuodollisuudet sujuvat tällä kertaa jouheasti. Tuhon mukana matkustanut valokuvaaja Tero kaivaa passin ja paperit taskustani venäläiselle rajamiehelle, kun nukun bussin lattialla umpiunessa tämän tehdessä tarkastusta. Rajavyöhykkeellä herään jaloittelemaan ja pistäydyn kahville. Kahvin jälkeen menen ulos tupakalle, josta suomalaiset rajavirkailijat taluttavat minut ja kaverini bussiin.
”Onpa täällä hyvä palvelu”, ihmettelen.
”No, päästään itse loppujen lopuksi helpommalla kun vähän katsotaan teidän perään.”
Tampereella istun kavereiden kanssa vielä hetken Ale-pubissa ennen kuin palaan Siuroon. Jukeboksi soittaa ”Moskovan valoja” ja minua itkettää.
Parempi lähteä kotiin.
Kotona yritän seurata yhdellä silmällä televisiosta Harry Potteria, mutta en tajua siitä yhtään mitään. Juuri ennen nukahtamista kuulen, kun Teija avaa keittiössä tuliaiskarkkipusseja.
”Taas näitä vitun paahdettuja siemeniä!”