Batman parkkeeraa naapuriin

Isän metsästyspuukko on ollut mukana reissussa ennenkin. Kaksi vuotta aiemmin isä vaati pakkaamaan sen mukaan samalla kun lainasi minulle metsästysreppuaan.

”Pitäähän se reissussa puukko olla, mitenkä muuten sitä eväitäkään saa syödyksi?”

Milanossa päädyin Riivatun kanssa nukkumaan kadunvarsipusikkoon alueella, joka näytti juuri sellaiselta, että siellä tulee rullatuksi. Olimme niin väsyneitä, ettei muuta paikkaa jaksanut enää etsiä, joten iskimme telttakankaan pusikkoon. Päätimme aseistautua, että voimme pelotella kutsumattomat vieraat tiehensä. Niinpä me valopäät kömmimme telttakankaan sisälle veitsien kanssa. Minulla oli kourassa metsästyspuukko, Riivatulla stiletti.

Nerokasta. Onneksi emme sohineet niillä itseämme nukkuessamme.

Yö sujui tietysti rauhallisesti, mitä nyt aamulla paikalliset roskakuskit viheltelivät kiimoissaan naiseksi luulemiensa pitkätukkien perään.

Kreikassa poliisit nappasivat Riivatun tämän sammuttua jonkun talon pihamaalle. He veivät sankarin poliisiasemalle ja tutkivat häneltä löytyneet haavapulverit ja piilolinssijauheet. Kun tutkimuksissa selvisi, ettei kaverilla ole huumeita matkassa, he laskivat Riivatun menemään.

Riivatun kassissa ollut puukko takavarikoitiin.

Minä odotin koko ajan baarissa. Meillä oli sovittuna treffit kahden suomalaisen tytön kanssa puolen tunnin päästä, kun Riivattu saapui baariin.

”Jos haluat puukkosi takaisin, niin se pitäisi käydä hakemassa poliisiasemalta.”

”No, totta helvetissä. Isän puukko!”

Lampsimme poliisiasemalle pikavauhtia.

Olin niin kiihdyksissäni, että poliisiasemalle saavuttuamme potkaisin oven auki ja karjaisin keuhkojeni pohjasta:

”Where’s my fucking knife?”

Kahden päivystävän poliisin kääntyessä katsomaan sanomalehtiensä takaa ajattelin, että tämä ei ollut kyllä oikein hyvä aloitus. Vaihdoin taktiikkaa nopeasti ja aloin kysellä puukkoni perään hieman kohteliaammin. Poliisit kertoivat, että puukko on heillä ja heillä se myös pysyy. Vaadin tietää syyn.

”If you hit someone?”

”Mitä? Eihän puukko ole sellaista varten, sillä leikataan leipää. Eihän me tulla toimeen ilman sitä. Nälkään kuollaan.”

Molemminpuolinen tivaaminen jatkui lähes tunnin. Riivattu ei osallistunut keskusteluun ja toinen poliisimiehistäkin syventyi taas sanomalehteensä. Tivasin ja jankkasin vanhemman poliisin kanssa.

”Antakaa nyt se puukko. Me ollaan jo puoli tuntia myöhässä treffeiltä, tässä menee nyt kaikki saumat”, parkaisin lopulta.

”Mitä tarkoitat?”

”Meillä oli treffit sovittuna jo puoli tuntia sitten kahden tytön kanssa, mutta nyt tämä puukkoepisodi sotki kaiken.”

Vanhempi poliisimies käveli kaapille, otti puukon ja ojensi sen minulle.

”Te suomalaiset olette kyllä ihan pähkähullua porukkaa. Naiset saavat odottaa niin kauan, että puukko on saatu pelastettua.”

Nyt puukko on pelastanut meidät norjalaishörhöjen kynsistä.

Palloilemme ympäri Hammerfestia tarkkaillen koko ajan ympäristöä. Ajattelemme, että spurguilta voi odottaa kovia otteita. Maleksimme automme lähellä miettien, että nostamme kytkintä heti kun olemme ajokunnossa.

Swein ei malta odottaa kovin kauaa.

”Hypätkää kyytiin. Minä ajan.”

Asetun makaamaan takapenkille ja lähdemme ajamaan pitkin mutkaisia vuoristoteitä kohti Suomea. En osaa arvioida kaverin kuntoa, mutta minä olen ainakin vielä ihan sihneessä. Pistän silmät kiinni ja toivon parasta.

Pysähdymme vasta Enontekiöllä, jonka hautausmaan parkkipaikalle majoitumme. Syömme iltapalaksi valkoisia papuja tomaattikastikkeessa ja nukumme yön autossa.

Rovaniemellä otamme mökin leirintäalueelta. On ihan hemmetin tylsää. Yritämme kehittää jotain tekemistä.

Lopulta napsimme toisistamme alastonkuvia.

Meininki on melko homoa, mutta ilmapiiri piristyy kummasti.

Roger pukee päälleen ja menee ulos.

”Hei, tulkaa katsomaan! Batmanin auto!”

Leirintäalueen portilla on kuorma-auto ja sen lavetilla Batmobile. Sama auto, joka on esiintynyt Tim Burtonin Batman-elokuvissa. Menemme koputtelemaan autoa ja jättämään siihen sormenjälkiämme.

”Lasikuituahan tää taitaa olla.”

Paikalle paukahtaa autosta vastaavia ihmisiä valkoiset hansikkaat käsissään.

”Hei, näpit irti! Se auto on vakuutettu miljoonasta markasta eikä siihen kosketa kuin silkkihansikkain.”

Rogerin painama peukalonjälki paistaa auton kyljestä kymmenen metrin päähän. Olemme hissukseen.

Auto on elokuvaan rakennetuista kolmesta autosta ainut, jolla voi ajaa oikeasti. Nyt se on kiertämässä Suomea. Täällä sillä ei ajeta, vaan sitä siirretään kuljetusautolla kaupungista toiseen ihmisten pällisteltäväksi.

Suuren maailman touhussa ihmetyttää, että miksi auto viettää yönsä rovaniemeläisellä leirintäalueella, Talbotin vieressä ja hönöveikkojen naapurissa.

Illalla istumme leirintäalueen baarissa. Naureskelen kusilaarilla, kun Roger juttelee iltapäivälehden työntekijän kanssa journalismista.

”Oot sinä varmasti ihan hyvä tyyppi, mutta kyllä se sinun lehtesi on täyttä paskaa!”

”Pahapa tuota on kieltääkään.”

Rahojen säästämiseksi ostamme sätkävehkeet. Olen joukosta ainut, joka ei osaa kääriä sätkää käsin. Yritän kääriä niitä hönöpäissäni leirintäalueen kahvilan pöydässä, kunnes hermo pettää.

Menen tiskille ja höylään pankkikorttini miinuksille kolmen Marlboro-askin verran. Oma osaamattomuuteni vituttaa.

Kotiin palattuani istun sätkävehkeiden kanssa keittiön pöydän ääreen enkä nouse siitä ennen kuin kääriminen sujuu.

Pari tuntia myöhemmin olen parempi ihminen.

Pistän sätkävehkeet taskuuni ja lähden Maailmat kohtaavat -festivaalille juomaan kiljua, jota on käynyt maitotonkallinen reissumme aikana.

batmobile1

batmobile2

Mainokset

Erotic Lapland Tour

Romantic Brothers Erotic Lapland Tour käynnistyy Lehmon nuorisoseurantalolta Brotherhood of Tatumin treenien jälkeen. Pakkaamme kamat Sweinin Talbot Horizoniin ja lähdemme illansuussa kohti Kajaania. Jokainen meistä on ostanut toisistaan tietämättä korillisen Lapin kultaa.

Kaljakorien seuraksi heitetään akustinen kitara.

Backline on kasassa.

Olen päässyt armeijasta viikkoa aikaisemmin. Suuria sankaritekoja en saanut aikaiseksi, jos huoltokomppaniaan pääsemistä ei sellaiseksi lasketa. Suurimman osan ajasta vietin asevaraston vintillä hylsyjä lajitellen. Kotiuttamispäivänä pukeuduin shortseihin ja omilla hiuksillani tuunattuun lippahattuun.

”Mitä helvettiä? Vain tissiliivit puuttuu!”, karjui vääpeli.

Ukko tietysti pelkäsi, että armeija teki pojasta naisen.

Kiidämme kohti pohjoista halki kuivien kuntien. Oluttäydennyksissä on oma jännityksensä, kun välillä joutuu ajamaan kymmeniä kilometrejä seuraavaan kuntaan, jossa myydään keskiolutta.

Talbot Horizon ei ole erityisen matkailuystävällinen auto. Inarinjärven näköalapaikalle johtava tie on jyrkkää nousua ja tien pinta on täynnä nimismiehen kiharaa. Auto tärisee ja rämisee ylös mäkeä. Ensin syliin tippuvat kaikki tavarat, jotka on jemmattu kojelaudan ja aurinkosuojien päälle. Seuraavaksi tippuvat kasetit telineestä.

Lopulta tippuu koko kojelaudan verhoilu. Ajaminen hankaloituu kummasti, kun sylissä on toista metriä pitkä kojelaudan palanen.

Kuoppaisilla teillä ajaessa matkimme Ritari Ässää, joka hyppää esteiden yli käyttäen Turbo Boostia. Aina isomman pompun kohdalla vilkaisemme taaksepäin, pompimme istuimilla ja tuuletamme kuin Michael Knight konsanaan.

”Jiaaa! Wuuhuu! Wou! Wou!”

Parilla ensimmäisellä kerralla takanamme ei näy kuin Sweinin murjottava naama takapenkillä.

Kolmannella kerralla maisema vaihtuu.

Nyt siellä on Sweinin paljas perse.

Suuntaamme kohti Norjan rajaa. Minä ajan ja pojat juovat kaljaa urakalla, koska 90-luvun alussa Norjaan ei saa viedä olutta kahta litraa enempää per matkustaja. Ylimääräinen kaljanjuontinakki ei tunnu kavereita pahemmin harmittavan.

Olemme yötä merenpoukamassa, jota ympäröivät korkeat vuoret. Rämpytän akustisella Anthraxia ja kuvittelen mielessäni vuorenrinteille Marshall-rivistöjä. Kyllä olisi komeata jyräyttää täällä keikka niin että Jäämeri raikaisi. Kuuluisi varmasti pitkälle.

Perhana, että olisi komeat puitteet helvetilliselle heville.

Helvetillistä olisi kyllä roudatakin.

Aamulla käymme katsomassa lauttaa, joka lähtee Nordkappiin. Liian kallista lystiä. Päätämme säästää rahat ja suuntaamme Hammerfestiin.

Vietämme mukavan iltapäivän juomalla kaljaa merenrannassa. Humallumme lähes huomaamatta. Käymme polvikusella rannan ohi kulkevan jalkakäytävän kupeessa. Ei ole muutakaan näkösuojaa. Jalkakäytävä on metriä korkeammalla kuin ranta, joten siinä on hyvä mennä polvilleen lorottamaan ja samalla moikkailla ohikulkijoille. Välillä käymme ostamassa lisää olutta läheisestä kaupasta.

”Akkurat”, toivotamme myyjättären kanssa toisillemme iloisina.

Lähdemme katselemaan kaupunkia. Läheisessä puistossa hommat menevät perseelleen.

Paikalla on puolenkymmentä paikallista spurgua, jotka käyttäytyvät aggressiivisesti. Juopot tekevät meille selväksi, että olisi parempi löytyä rahaa ja juotavaa tai seuraava pysähdyspaikkamme on sairaala.

”Sjukhus”, he uhkailevat meitä osoitellen samalla kauempana näkyvää rakennusta.

Vituttaa. Eihän tänne olla tappelemaan tultu eikä toisaalta kiinnosta antaa noille tyypeille yhtään mitään. Ryyppyremmin suulain jätkä tulee minun luokseni ja vaatii avaamaan kassini.

Tuskastun ja läväytän kassin auki.

”Katso itse, mulkku. Ei ole olutta eikä viinaa. Tyhjä kassi.”

Paitsi, että ei ole.

Siellä sattuu olemaan leivänjämien seassa isäni mukaan antama metsästyspuukko, jonka olemassaolon olin ehtinyt jo tyystin unohtamaan.

Minua uhitelleella kaverilla menee pasmat sekaisin.

Hän syöksyy posmottamaan kavereidensa luokse kiihtyneenä. Norjalaisjuopot pitävät meitä arvatenkin puukkohulluina suomalaisina vaikka puukko on vain unohtunut kassiin edelliseltä evästauolta.

Ihan hyvä.

Käytämme tilaisuuden hyväksemme ja poistumme paikalta vauhdilla.

tanka

ryysyranta

Romantic Brothers

Keskellä muita bändikuvioita osallistun kavereiden kanssa Kerubissa järjestettävään kilpailuun nimellä Romantic Brothers. Kyseessä on Rienatyttöjen järjestämä playback-kilpailu, mutta meidän esityksemme harhautuu lähes vahingossa enemmän performanssin puolelle. Eipä tuo ole niin tarkkaa. Alkavat samalla kirjaimella.

Mukanani ovat Swein ja Roger. Swein on tuttu kaveri jo yläasteelta, kun matkustimme samalla koulubussilla. Hän jäi bussin kyydistä aiemmin kuin minä ja lähtiessään tervehti näyttämällä paljasta persettään bussin perään. Myöhemmin soitimme yhdessä Ultimatumissa. Nyt mieheksi varttunut Swein käyttää komeaa ääntään KaMu ry:n solistina.

Perseellänsä on taipumus vilahdella esiin edelleenkin herkästi.

Swein oli KaMu ry:ssä aluksi basistina, kun laulusolistin paikka annettiin Rogerille. Roger sanoitti ensimmäisiin treeneihinsä kappaleen ”Ryyppääminen kielletty”:

”Miksi Alko itseään vastaan mainostaa,
miksi Alko vie kaljat käsistä?
Miksi ei saa ryypätä,
renttuilla ja räyhätä?”

Treeneissä huomasimme, että Rogerin ja Sweinin olisi syytä pysyä omilla vahvuusalueillaan ja vaihtaa paikkoja keskenään.

Romantic Brothers panostaa esityksessään erotiikkaan. Alkunauhanamme on rautalankayhtye Nero and the Gladiatorsin ”Entry of the Gladiators”, jota olemme käyttäneet myös Brotherhood of Tatumin kanssa.

Marssimme lavalle kylpytakkeihin pukeutuneina.

Kappaleen loputtua alkaa itse kyhäämämme taustamusiikki, joka koostuu Rytmijumalan säkätyksestä ja saksalaisia pornoleffoja imitoivasta voihkimisesta.

Riisumme kylpytakit yltämme.

Minä ja Roger asetumme lavalle selälleen, ja Swein alkaa hieroa mahojamme. Voihkiminen nauhalla yltyy. Swein kaivaa kylpytakkinsa kätköistä piimätölkin ja kaataa piimät mahojemme päälle. Kiemurtelemme selällämme.

Swein hieroo piimää mahoihimme ja karjuu:

”Ja, ja, ja, ja!”

Lopuksi Swein nuolee piimät pois.

Esitys on mykistävä. Yleisö ihmettelee, että mitä helvettiä tuli juuri nähtyä.

Muilla esiintyjilläkään ei ole helppoa.

”Tuo lava on ihan piimässä ja aivan saatanan liukas!”

Kilpailun voittaa Kupruilevan elefantin Olli-Erkki, joka esittää playbackinä Mana Manan Jouni Mömmöä. Hänellä on sammaleesta tehdyt pulisongit ja kaiuttimista raikaa Maria Magdalena. Kitara ja farkkutakki ovat lainassa imitoinnin kohteelta.

Voittajan julkistuksen jälkeen Olli-Erkki tuo meille kaikille kaljat.

”Kyllä tuo voitto olisi kuulunut teille”, hän tunnustaa.

Piimämiehiä.

Meitä ei voiton menettäminen häiritse.

Lähdemme Norjaan.

rytmijumalapiimalla

Bändejä ja valloitusreissuja

Ultimatum kokee menetyksen, kun Ema muuttaa Turkuun. Bändiin saadaan kuitenkin nopeasti uusia soittajia kaveripiiristä. Bassoon tulee Eman toisessa bändissä HC Andersenissa soittava Roger. Olen bongannut hänet heilumassa keesi pystyssä kaupungilla jo vuosia aiemmin.

Raskasluisen miehenroikaleen touhuissa on aina tekemisen meininki. Asioita ei jäädä turhia tupeloimaan. Rogerin suusta tulee juttua jatkuvalla syötöllä, ja siinä ohessa hän imaisee parilla henkosella tupakan puoleen väliin. Grillibroilerinkin mies syö luita myöten. En voi kuin ihailla.

Solistiksi saamme houkuteltua muutamaa vuotta nuoremman Rossen, joka on käynyt hakkaamassa rumpuja samalla treenikämpällä. Vakuutan kokemuksesta, että kyllä se mikkiin möliseminen onnistuu siinä missä rummunpaukutuskin.

Uuden kokoonpanon myötä bändin nimi vaihtuu Brotherhood of Tatumiksi ja sanoituksissa kieli palaa takaisin poskeen. Eman lyriikoissa oli sentään pientä yritystä sanoa jotain järkevää, meidän muiden sanoituksissa ei. Käymme studiossa ja julkaisemme tuotoksen c-kasettina, jonka kannessa lorottaa keksimäni sarjakuvahahmo nimeltään Sikakotka eli Pig-Eagle.

Kasetin nimi on Piss ’em All.

Samoihin aikoihin liityn myös Smell Hell -nimiseen punkbändiin. Siltä on ilmestynyt juuri omakustannesingle. Käymme studiossa äänittämässä lisää materiaalia, mutta sitä ei julkaista vaikka se herättääkin jonkin verran kiinnostusta.

Smell Hell käy keikalla Kuopiossa, jonne saapuu paljon ihmisiä myös Joensuusta. Teemme siitä innostuneena elämäni pisimmän vieraslistan. Persnettoa tulee niin että raikaa. Tupa on täynnä, mutta kukaan ei ole maksanut lippua. Tulot eivät riitä kattamaan edes PA:n vuokraa.

Raha on kuitenkin sivujuttu näissä rokkitouhuissa. Pääasia, että muuten on meininki kohdallaan. Yövyn joensuulaisten abityttöjen hotellihuoneessa ja palaan aamulla bändikavereiden luokse rock’n’rollia uhkuen.

Bändi-ideoita liikkuu päässä koko ajan. Perustan bändin, joka soittaa Muskaa. Bändin laulajaksi tulee Nina, jonka olen bongannut edelliskesän Ilosaarirockissa. Aloitamme nimellä Plastic Muska Band. Brotherhood of Tatumista bändiin tulevat Roger ja Tipe, toiseen kitaraan saamme Jaken HC Andersenista.

Myöhemmin bändin kokoonpano elää niin, että basistiksi saapuu tiikerivermeet ja kreppiraudan hukannut Make ja toiseen kitaraan Tipen seuraksi Dawn Patrolista, Ultimatumista ja Brotherhood of Tatumista tuttu Arto.

Pienet piirit. Samat jätkät kiertävät bändistä toiseen.

Uuden kokoonpanoin myötä alamme tehdä myös omia kappaleita ja vaihdamme nimen Laiskajaskaksi. Saavutamme jonkinasteista suosiota maakunnassa. Keikkailemme ahkerasti ja lehdetkin kirjoittelevat.

Eräällä Kontiolahden keikalla meitä pyydetään soittamaan lisäsetti kaljapalkalla. Pöytä notkuu juomista, joita järjestäjät kantavat tarjottimilla. Mikäpäs siinä, mutta epäilen onko lisäsetistä siinä vaiheessa enää iloa kenellekään. Olemme ympäripäissämme. Emme muista edes juuri soittamaamme kappaletta, vaan soitamme sen uudestaan.

Paluumatkalla riitaannun muiden kanssa ja hyppään ulos liikkuvasta autosta Joensuun Koulukadulla. Kuski painaa jarrua kun kengänpohjani savuavat asvalttia vasten. Poistun autolta nöksähtäneenä ja menen nukkumaan kadun varressa olevan kerrostalon parvekkeen alle.

Aamuyöstä alkaa paleltaa ja siirryn jatkamaan uniani muutaman korttelin päässä olevan Postipankin konttorin tuulikaappiin, jossa on pankkiautomaatti.

Poliisit herättävät minut aamun sarastaessa.

Kerron olevani menossa aamiaiselle. Torilla saa kohta kahvia ja karjalanpiirakoita. Rahannostoreissulla piti hieman levätä.

Joensuulaispoliisit ymmärtävät perusasioiden päälle ja toivottavat hyviä aamukahveja. Torilla kädet tärisevät kylmän yön jäljiltä niin, että puolet kahvista loiskuu mukista ennen kuin ehdin nauttia pisaraakaan.

Sitten pyörähtää iso pyörä. Meidät halutaan soittamaan Vilnaan, jossa joensuulaisbändejä ravaa keikoilla ystävyyskaupunkiuden ansiosta. Joensuulaisrokkareiden juttujen perusteella Vilnassa on hyvä meininki. Riivattukin on käynyt soittamassa siellä täydelle jäähallille.

Ja nyt on minun vuoroni!

Nyt alkaa olla rokkitouhuissa järkeä. Kansainvälinen läpimurto odottaa!

Olen aivan liekeissäni, kunnes rokkaria lyödään sirpillä ja vasaralla.

Neuvostoliitto hajoaa.

Kaikki keikat perutaan.

Saatanan saatana!

Vituttaa niin, että se vaikuttaa verenkiertoon. Järkälemäisen kommunistivaltion hajoaminen ei sinänsä harmita vaikka vanha pasokilainen olenkin.

Aivan sama. Ajoitus vain mättää ja pahasti.

Jos se systeemi piti nyt väkisin ryssiä, niin olisivat edes voineet odottaa sen verran, että saan Vilnan valloitettua.

PissEmAll

Kaljaa ja musiikkia

Syksyllä 1989 menen armeijaan. Onneksi pääsen Kontiorantaan, josta on vain hieman toistakymmentä kilometriä kotiin ja treenikämpälle. Iltavapaat voi käyttää hyvin treenaamiseen ja kaljanjuomiseen.

En haluaisi luopua pitkistä hiuksistani, mutta olen päättänyt käydä armeijan alta pois. Muutamaa päivää ennen inttiin menoa kävelen parturiin ja pyydän leikkaamaan hiukset pois mahdollisimman pitkinä, jotta saan ne mukaani.

Kotona leikkaan vanhoista shortseistani kapeat kangaskaistaleet ja liimaan hiukset niihin. Liiman kuivuttua tätini ompelee kangaskaistaleet kiinni Irwin-tekstillä varustettuun lippahattuun, joka on keikkunut päässäni koko edelliskesän.

Olen nero!

Nyt minulla on pitkä tukka aina kun tarvitsen. Lopputulos onnistuu täydellisesti, eroa aiempaan ei juuri huomaa.

Liehuletille löytyykin käyttöä. Huomaan Riivatun kanssa lehti-ilmoituksen, jossa rumpali etsii bändiinsä kitaristia, basistia ja laulajaa.

Soitamme ilmoituksessa olevaan numeroon välittömästi. Riivattu puhuu ja minä komppaan vieressä. Linjan toisesta päästä kysytään, että onko meillä kitarakamoja.

”Onko meillä?”, Riivattu kysyy minulta.

”Joo, saadaan me varmaan lainata kavereilta niin kuin ennenkin”, vastaan nyökäten.

”Joo, on meillä kamat! Milloin treenataan?”

Treenit ovat jo samana iltana. Bändin perustaja on hurjan näköinen hevimies nimeltään Kiliff, jolla kasvaa komea parta jo teini-ikäisenä. Mies ei paljoa puhu, mutta lyö rumpua sitäkin raivoisammin.

Kiliffillä on selkeä visio siitä mitä tulemme bändin kanssa soittamaan:

”Kunhan on vaan spiidiä.”

Muuta hän ei treeneissä sanokaan. Hänen otsaansa koristaa hikipanta, jossa lukee Mosh. Kun rumpali ottaa treenien päätteeksi pannan päästään, niin paljastuu, että otsassakin lukee Mosh.

Olemme vaikuttuneita. Tästä ei meno enää metallimmaksi muutu.

Bändin punainen lanka löytyy nopeasti. Olen nähnyt edellisyönä unen, jossa perustan bändin, jonka nimi on Kaljaa ja musiikkia. Kerron unesta kavereille. Ei voi olla sattumaa. Lyhennämme unessa perustamani bändin nimen muotoon KaMu ry. Olemme täydellisyyden ytimessä.

Innostumme niin paljon, että kitaristiksi siirtynyt Riivattu eroaa muista bändeistään ja vaihtaa rumpunsa kitarakamoihin.

Itse en henno moista liikettä tehdä.

Isä on maksanut pitkän pennin rummuistani ja omatkin tienestit ovat menneet setin täydentämiseen. Setissäni on nyt kaksi 26-tuumaista bassorumpua, neljä syvää pikkutomia, kaksi lattiatomia ja peltejä reilut puoli tusinaa. Virveliksi olen juuri ostanut Sonorin kalliin puuvirvelin, joka painaakin kuin synti.

Kaiken kaikkiaan kompakti ja ketterä setti, joka juuri ja juuri mahtuu keikkapaikkojen lavoille. Soittajia niille ei enää sen jälkeen yleensä mahdukaan.

Kun muutenkin rumpalinhommat jaksavat vielä kiinnostaa, niin kävelen rumpujen myymisen sijasta pankkiin ja otan kymppitonnin lainan kitarakamoja varten. Soitinkaupassa katsellaan touhujamme suut auki:

”Maailman paskimmat kitaristit ostavat itselleen Marshall-torneja?!”

Hah. Kaikki eivät tajua kitarasankaruuden ydintä.

Sitä paitsi emme edes ole niin paskoja mitä kaupungilla väittävät.

Osallistumme Maailman paskin kitaristi -kilpailuun, jonka järjestää newyorkilainen kitarakauppa. Pääpalkintona on menolippu Kanadaan. Lähetämme demonauhan, jossa soitamme pikametallia Rytmijumalan päälle.

Emme pääse palkinnoille. Saamme New Yorkista postikortin, jossa kerrotaan, että olemme kyllä paskoja, mutta emme tarpeeksi.

Harmi.

Kanadassa olisi ollut kiva käydä.

kamury