Laiva puksutti Kapellskäristä kohti Naantalia syys-lokakuun vaihteessa 1989. Olin palaamassa Anan kanssa kotiin Saksasta. Laivalla myytävien lehtien lööpit kirkuivat Paavo Väyrysen syyllistyneen maanpetokseen seitsemän vuotta aiemmin olleiden presidentinvaalien yhteydessä.

Nuorta rokkaria ei politiikka jaksanut kiinnostaa. Olin menossa armeijaan ja viimeiset hetket siviilissä oli käytetty tehokkaasti. Münchenin Oktoberfest tuntui jäsenissä ja nenässä. Pari päivää aiemmin olin simahtanut hetkeksi vessan kupeessa olevien oluttynnyreiden päälle ja housuni haisivat kuvottavilta. En halunnut edes arvailla miksi. Tietystikään minulla ei ollut mukana vaihtovaatteita eikä vähän matkabudjetin tuhlaaminen vaateostoksiin käynyt edes mielessä.

Ana ehdotti, että kävisimme laivan saunassa. Olo oli kieltämättä vähän nuutunut ja sauna saattaisi tehdä hyvää. Varasimme saunasta tunnin vuoron ja lähdimme kylpemään.

Ja että se tekikin hyvää. Saunassa sain kuningasajatuksen, että voisin pestä housunikin samalla. Eihän tämä peseytymisen riemu riittäisi kauaakaan, jos haisisin pukeuduttuani taas kaatopaikan ja pääviemärin yhdistelmältä.

Kävin farkut pukuhuoneesta saunan suihkutilaan ja jynssäsin ne käsisaippualla puhtaiksi. Jumaliste, olin nero!

Paitsi, että millä minä saisin farkut kuivattua? Saunavuoroa ei ollut jäljellä enää kuin vartti. Yritin kuivattaa farkkuja heittämällä ne kiukaan päälle, mutta sekään ei oikein toiminut. Saunavuoron päätyttyä farkut olivat vielä niin märät ettei niitä kehdannut laittaa jalkaan.

Minulla oli mukana sporttimalliset shortsit, joita oli myynnissä 80-luvun lopulla. Sellaiset Seppälässä myytävät keltaiset hirvitykset, jotka muistuttivat enemmän boksereita kuin housuja. Mutta kun muukaan ei auttanut, niin heitin farkut kuivumaan ja tepastelin shortsit jalassa laivan käytävälle.

Ja että ne kiinnittivätkin huomiota. Kesällä ne olisi kait ohitettu olankohautuksella, mutta syksyn kirpeässä säässä ne herättivät kummastusta. Olin välittämättä ja etsin itselleni istumapaikan.

Enhän minä ehtinyt istua siinä minuuttiakaan, kun jostain ilmestyi keski-ikäinen äijä pienessä laitamyötäisessa. Ukko tiirasi minua hetken ja tuli jutuille.

”Mikä sun sanomasi on? Mitä sä yrität viestittää tuolla pukeutumisella?”

”Ihan vaan sitä, että miun housut ovat pesussa”, vastasin.

Äijä mietti hetken vastaustani ja päätti vaihtaa puheenaihetta. Hän kohensi ryhtiään, tuli lähemmäksi, katsoi minua silmiin ja kysyi:

”Miten Paavo Väyrysen oikein käy?”

Jaaha. Tässä alettiin puhua politiikkaa. Aihe ei niin kiinnostanut, mutta vastasin ainoalla tavalla mikä tuli mieleen.

”Hyvin sille käy. Ainahan se putkahtaa pinnalle kuin korkki.”

Jumaliste. Jälkeenpäin tarkasteltuna 19-vuotias rokkarihan oli kuin profeetta. Kuka jaksaa edes muistaa miten monta kohua Väyrystä on liipannut tuon jälkeen?

Tätä kirjoittaessani Väyrynen on vastustamassa itse aloittamaansa kansalaisaloitetta markan palauttamisesta ja perustanut uuden puolueen, jossa on tällä hetkellä yksi jäsen – Paavo Väyrynen. Nyt odotankin jännityksellä sitä, että ehtiikö puolueeseen tulla muita jäseniä ennen kuin Väyrynen eroaa siitä itse.

Älkää setämiehet olko huolissanne siitä miten Paavon käy. Väyrynen pärjää aina.

Meistä sivustaseuraajista minä olisin enemmän huolissani.