Koulutie

Koulunkäyntini alkaa Lehmon ala-asteella, joka sijaitsee vajaan puolen kilometrin päässä kotoani. Olen melko suosittu oppilas. Huippuhetket seuraavat toistaan. Toisella luokalla saan hymypoikapatsaan ja viidennellä teen lihapullansyöntiennätyksen. Ennätykseksi kirjataan 52 ja puoli lihapullaa.

Olen sankari.

Koulussa hiihdetään. Ja hiihdetään. Ja hiihdetään. Hopeasompaa viikosta toiseen, ovat kuulemma karsintoja.

Paskapuhetta. En karsiinnu koskaan, vaikka lähden metsään ensimmäisenä ja palaan viimeisenä.

Hiihtämiseen suhtaudutaan miltei fanaattisesti. Kun muljautan nilkkani kipeäksi välitunnilla palloa potkiessa, minun ei tarvitse lähteä hiihtämään metsään. Riittää, että hiihdän koulua ympäri. Onnistun kaatumaan ja rikkomaan sukseni siinäkin. Jalka ei onneksi kipeenny entisestään.

Eikä siihen hiihtämiseen tarvita edes lunta. Eräänä aamuna pakkasta on yli pakkasrajan. Osalla oppilaista on jäänyt sukset kotiin, niin minullakin. Liikuntatunti pidetään sisätiloissa, jossa pakkasrajasta suivaantunut johtajaopettaja pitää meille ensin sulkeiset ja sitten opettelemme toista tuntia hiihtoliikkeitä. Opettaja virtuaalisivakoi juhlasalin näyttämöllä ja kakaralauma tekee liikkeitä perässä.

”Veto, veto! Ja laulua! Jalka potkee, suksi notkee, sujuilevi sukkelaan!”

Kiivas johtajaopettaja on liian pelottava hahmo, että lapset uskaltaisivat edes nauraa hänen rimpuillessaan pää punaisena. Lykin muiden mukana, sukat suhisten salin parketilla.

Vaan eipä ole kehumista musiinkinopetuksessakaan. Opettaja kirjoittaa liitutaululle sanoituksia, joita kopioidaan vihkoon. Tuorein kappale on jostain välirauhan ajalta.

”Kauan on kärsitty vilua ja nälkää Balkanin vuorilla taistellessa.”

Kylläpä kiinnostaa. Hurriganesista ei ole tietoakaan. Balkanin taistelut tuntuvat etäisiltä, kyläkaupan kersalle niistä tulee mieleen vain makkara.

Kuorolaulu on muutenkin perseestä. Valmistautuessa viidennen luokan joulujuhlaan johtajaopettaja ehdottaa minulle, etten laulaisi luokan kuoroesityksessä ääneen, vaan olisin vain laulavinani.

”Voit kyllä aukoa suutasi musiikin tahdissa, mutta niin ettei mitään kuulu. Sinulla kun taitaa olla vähän tuota flunssaakin”, hän evästää minua matkalla kenraaliharjoituksiin.

Vedän elämäni ensimmäisen playback-esityksen alahuuli vitutuksesta väpättäen.

Mainokset