Kiertueen viimeinen keikka on Jonavassa, joka on pieni kaupunki Kaunasin pohjoispuolella. Koska keikkapaikalle ei ole mitään älytöntä kiirettä, niin pistäydymme ensin Kaunasissa. Matkalla varaamme itsellemme jo paluuliput Helsingin lautalle seuraavaksi päiväksi. Samalla mietimme, josko soittaisimme illan keikalla kiertueen viimeiseksi kappaleeksi jotain kimpassa. Kyselen serkultani Jukalta Sleepy Sleepersin Anarkiaa Karjalassa -kappaleen sanoja tekstiviestitse.

Reitin varrelle sattuu Baltian ainut ydinvoimala, jonka etenkin Rebel haluaisi nähdä. Kaveria käy sääliksi tämän pomppiessa bussissa puolelta toiselle sitä mukaa kun ajamme liittymärampeista. Silmälaseista olisi apua.

”Katso, nyt se näkyy tuossa vasemmalla. Tuossa edessä.”

”Missä? Ei näy!”

”Ei, nyt käännytään taas. Oota. Nyt se on tuossa oikealla!”

Säntäily bussin laidalta toiselle ei tuota tulosta. Voimala jää näkemättä. Paljon paremmin eivät ole näköasiat The L:lläkään, joka on onnistunut hajottamaan omat silmälasinsa jossain vaiheessa matkaa. Reiskalla puolestaan on oksennustauti, jonka hän epäilee saaneensa mehujääpuikosta. Yökkäystauoilla rumpali palvoo Baltian maankamaraa nelinkontin. Minulla ja Katalla mahat ovat löysällä muuten vaan, juoksemme kilpaa pusikoissa.

Bändi on iskussa. Illasta tulee vahva.

Kaunasissa lampsimme terassille. Paikassa on halpaa olutta ja ilmainen vessa asiakkaille. Molemmille on tarvista. Etenkin jälkimmäisen tarve on yhä kasvamaan päin. Asiat voisivat toki olla huonomminkin. Tässä ollaan kuitenkin rokkikiertueella ulkomailla.

Illan keikkajärjestäjä soittaa.

”Missä olette? Joko olette Jonavassa?”

”Ei. Ollaan Kaunasissa terassilla.”

”Hei, nyt teillä on kiire. Teillä on ruokailu!”

”Eikö voitais syödä vasta keikan jälkeen?”

”Ei käy! Teidän täytyy tulla tänne heti. Odotan teitä kaupungin rajalla sillankupeessa.”

Parempi raahautua kohti Jonavaa. Jätän hyvästit Kaunasille käymällä jäähyväisistunnolla ravintolan vessassa ja suuntaan rokkihommiin muun lauman mukana.

Yllättäen ehtiikin jo hämärtyä ennen kuin saavumme Jonavaan. Nuori keikkajärjestäjä hyppää kyytiin ja alkaa neuvoa reittiä bassorummun päällä istuen. Ruokailu tapahtuu hänen kotonaan.

Pistämme auton parkkiin ja kipuamme portaat huoneistoon, jossa odottaa valkoisin pöytäliinoin verhottu pitkä pöytä. Pöydässä on kattaukset viimeisen päälle ja keittiössä valmistuu useamman ruokalajin illallinen.

18-vuotias keikkajärjestäjä asuu vielä vanhempiensa luona. Hänen äitinsä tekee keittiössä ruokaa hiki päässä. Keikkajärjestäjä syöksyilee hermostuneena keittiön ja ruokasalin väliä.

”Onko kaikki ok?”

Renttulauma pönöttää pöydän ääressä ja miettii, että mitenkäs tänne oikein jouduttiin. Äidin tarjoillessa kokkaustensa lomassa kivennäisvettä jemmaan oman puolillaan olevan olutpulloni piiloon pöydänjalan taakse. Kaikki yrittävät skarppailla minkä suinkin kykenevät.

Ruoka on hyvää ja sitä riittää. Pistelemme ruoat suihimme hyvällä ruokahalulla. En ollut edes älynnyt, miten nälkä minulla olikaan. Sitä se kaljankittaaminen teettää. Syötyämme käymme kiittämässä kokkia keittiössä jokainen erikseen. Ele on illan emännän mieleen. Hän naureskelee tyytyväisenä ottaessaan kiitoksia vastaan.

Meitäkin hymyilyttää. Tarttuvaa sorttia.

Poistumme asunnosta ja pakkaudumme autoon. On aika suunnistaa kohti keikkapaikkaa, jonne ajamme sumussa halki peltojen ja metsiköiden. Keikkajärjestäjä kertoo, että illan keikkapaikka on hänen vanhempiensa omistama.

Alkaa hieman epäilyttää.

Yhtäkkiä silmiemme eteen avautuu kolme riviä autotalleja.

Enpä olisi arvannut.