Pian ensimmäisten Bulldoserin treenien jälkeen vaihdan autoa. Minulla on ollut muutaman vuoden ajan Volkswagen Jetta, joka on harsittu kasaan kahdesta eri autosta. Sen luotettavuudessa on toivomisen varaa. Siinä ei toimi vilkut eikä pissapoika, äänimerkki huutaa omia aikojaan, osia irtoaa kesken ajon ja syttyypä se kerran tuleenkin. Lieskat lyövät konehuoneesta metrin korkeuteen.

Minulla ja Teijalla on tiukat kriteerit auton suhteen, kun kierrämme tamperelaisia autojobbareita:

– Sen täytyy olla 90-luvun malli.

– Sillä ei saa olla ajettu yli 200 000 kilometriä.

– Sen täytyy maksaa alle 20 000 markkaa.

– Ja näistä ei tingitä.

Päädymme 19 900 markkaa maksavaan Renault 19:ään, jolla on ajettu 199 000 kilometriä ja jonka rekisteröimispäivä on 2.1.1990. Kriteerit täyttyvät komeasti.

Minä en tajua autoista mitään, mutta jotain on sentään jäänyt mieleen kun olen nuorempana seurannut isompien poikien autokauppoja.

”Mites tässä on tämä pohja? Onko kunnossa?”

”Näissähän on siis pohja tosi hyvä!”, vastaa jobbari vakuuttavasti.

”Ok, tehdään kaupat.”

Katsastuksessa selviää, että pohjassakin olisi toivomisen varaa.

”Täällä ei ole mitään muuta kovaa kuin vetokoukku.”

Autoa hitsataan kuusi tuntia, jotta leima heltiää.

Uudelle autolle tulee käyttöä, kun Bulldoserin uusi kokoonpano soittaa ensimmäiset keikkansa pari kuukautta myöhemmin. Keikat järjestyvät peräkkäisille päiville. Soitamme perjantaina Tampereella vallatussa puutalossa, jonne on vedetty sähköt jostain naapurustosta. Talo on täynnä punkkareita ja meininki leppoisaa.

Aikojen muuttuminen ihmetyttää. The L:ltä irtoaa nappi housuista juuri ennen keikkaa. Koko talosta ei löydy ensimmäistäkään hakaneulaa vaikka paikalla on kymmeniä punkkeja. Hämmentävää. Lopulta keikka saa lisäväriä The L:n soittaessa viimeiset kappaleet housut kintuissa.

Soitan keikan rauhallisesti ja suhteellisen eleettömästi ilman isompia maneereita. Tyydyn tarkkailemaan taustalta ja hoidan vain oman hommani. Keikka on hyvä ja porukkakin tuntuu tykkäävän. Paikalla kuvataan myös dokumenttielokuvaa, jota näytetään puolenkymmentä vuotta myöhemmin tamperelaisella lyhytelokuvafestivaalilla. Kelpo aloitus.

Seuraavana päivänä starttaamme Renaultin kohti Turkua. Illalla on keikka TVO:lla. Viemme soittokamat keikkapaikalle ja lähdemme odotellessa saunomaan Rogerin luokse. Tuttu ja hyväksi havaittu kuvio. Napsautan saunajuoman auki ja alan rentoutua. Pari tuntia myöhemmin soitan keikkapaikalle, että emme tee soundcheckiä ollenkaan. Suotta sinne on kesken iltaa raahautua.

”Ollaan tässä kuitenkin kokeneita tyyppejä. Kyllä ne äänet saadaan kohdilleen pikaisella tsekillä ennen keikkaa. Muuten mennään samoilla säädöillä mitä muutkin.”

Heitämme lisää löylyä.

Vaapun lopulta keikkapaikalle kännissä kuin ankka. Huomaan ilokseni, että paikalle on saapunut yllättävän paljon kavereita. Shiistiä!

Tekniset ongelmat kuitenkin uhkaavat kaataa koko homman. Keikan pitäisi alkaa, mutta kitarani on mykistynyt. En saa kuulumaan pihaustakaan. Muu bändi odottaa tuskastuneena. Lopulta päätän heittää kitarastani piuhan pois kokonaan.

Olkoon, keskityn koreografioihin!

Annan palaa täydeltä laidalta muun bändin kompatessa taustalla. Syöksyilen pitkin poikin keikkapaikkaa, vetelen väliin scorpionsmaisia kitaranheilutteluja ja pökin kitaraani rivosti. Kitarasta menee kieliä poikki, mutta en anna sen haitata. Se ei vaikuta soundiin eikä tunnelmaan.

Soitan kitaraa selkäni takaa, haarovälissäni, hampaillani. Heittelen sitä ilmaan ja lattialle, sohin ympäriinsä, tähtään sillä yleisöä ja ammun konekivääritulta samalla kun keikun tuolilla ja toinen jalkani on pöydän päällä kuin kulmamonitorilla.

Yleisö seuraa esitystäni epäuskoisena. Tuttuja kavereita show naurattaa, muita se tuntuu jopa pelottavan.

Kuumaa ja vaarallista rock’n’rollia!

Paikalle saapunut Sue-lehden Ari Väntänen käy kesken keikan takahuoneessa, jossa omaa vuoroaan odottaa tamperelainen punkyhtye Väärät vieraat.

”Olisiko teistä kenelläkään lainata kitaraa tuon bändin kitaristille?”, kysyy Ari varovaisesti.

Kysymystä seuraa syvä hiljaisuus, jonka lopulta rikkoo kuiva toteamus.

”Tuskinpa tuolle haluaa kukaan kitaraansa antaa.”

Show jatkuu kuumana loppuun saakka. Keikan jälkeen Katalta tullaan kysymään:

”Mikä se yksi tyyppi oli? Soittaako se teidän bändissä vai oliko se vain joku ihme tyyppi?”

”Kaipa se soittaa meidän bändissä. Luulen ainakin.”

Aamulla en tiedä sitä itsekään. Mietin, että mitähän sitä tuli tehtyä. Noinkohan saan kenkää heti ensimmäisten keikkojen jälkeen.

Turha huoli. Bändin tyypeillä on kiero huumorintaju. Jatkan yhtyeessä, mutta kitara on saatava kuntoon ensin. Olen jo purkamassa sitä osiin, kun huomaan mikinvalitsimen olevan etuasennossa. Päällä on etumikki, jota en käytä koskaan.

Käännän valitsimen kohdalleen ja kitara toimii ihan normaalisti.