Koulutyttö helvetistä

Festivaalin pitopaikkana toimii UJZ-Peine, joka sijaitsee muutama kymmenen kilometriä Hannoverista itään. Joku tietää kertoa, että paikka on toiminut aikoinaan Hitler Jugendin leirikeskuksena.

Sopiva paikka punkkijuhlille. Asian ironisuus naurattaisi, jos nauraminen ei sattuisi niin paljoa. Pääni paisuu entisestään.

Pysähdymme tankkaamaan. Saan luvan käydä hakemassa itselleni juotavaa keikka-auton tavaratilasta, jossa kaverit säilyttävät ostamiaan tuliaisoluita. Näytän kuulemma olevani sen tarpeessa. Itselläni ei ole enää rahaa eikä kortteja, joilla ostaa juotavaa tai evästä. Kaikki menivät lompakon mukana.

Kävelen ulos, avaan takaovet ja tunkeudun sisälle takaboksiin. Takaosasto on sullottu niin täyteen soittokamoja, makuupusseja ja muuta sekalaista sälää, että ottaa aikansa ennen kuin löydän oikeat kaljakorit. Otan sieltä pari pulloa lääkkeeksi pahimpaan kipuun ja elämäntuskaan.

Olen juuri saanut napattua putelit käsiini ja poistumassa autosta, kun se nytkähtääkin liikkeelle. Kukaan ei ole muistanut kertoa kuskille, että olen auton takaosassa.

Lennän laajassa kaaressa rähmälleni tankkauspihaan niin että tömähtää. Telemarkit jäävät tekemättä. Teen tyylipuhtaan mahalaskun polvet ja kyynärpäät edellä.

Mieleni ei tee nousta ylös. Haukon hetken henkeäni tankkauspihalla kaikessa rauhassa. Eipä tässä ole kiire minnekään. Tämä homma tuntuu nyt vähän nykivän. Pitää välillä puhallella.

Jospa tämä tästä vielä iloksi muuttuu, vaikka nyt itkettää.

Festivaalialueelle päästyämme soitan Hampurissa asuvalle naiselle, joka tuntee ihmisiä edellisöisestä baarista. Kyselen, onko passiani ja lompakkoani näkynyt. Eipä ole. Nainen kertoo kuulleensa, että ovisuussa oli maleksinut pari algerialaista miestä, jotka olivat tarkkailleet minua jo pidemmän aikaa. Kumpaakaan ei ollut enää näkynyt humalaisen interventioni ja sitä seuranneen turpasaunan jälkeen.

Saan myös kuulla, että moukarinyrkeillään minua mätkinyt tyyppi oli paikan portsari, joka oli viettämässä iltaa tyttöystävänsä kanssa. Ilmeisesti tulkitsin tökkimiset hönöpäissäni väärin.

Hävettää ihan helvetisti.

”Kyllä minä sen lompakon pöllimisen ymmärrän, mutta mitähän ne luulevat siitä passista hyötyvänsä?”, ihmettelen kavereilleni, kun istumme autossa odottamassa keikan alkua.

”Passithan ovat kovaa valuuttaa pimeillä markkinoilla. Niitähän voidaan kaupata vaikka minne, kuten laittomille maahanmuuttajille ja rikollisille. Ties vaikka terroristeillekin”, kaverit spekuloivat.

Voi itku. Missähän sekin vielä putkahtaa esiin?

”Nyt se Sorjonen temput teki. Pamautti jumbojetillä päin Pentagonia!”

Ahdistaa. Päätän pukea keikkakuteet päälle. Ties se vaikka vähän piristäisi. Soitan tämänpäiväisen keikan koulutytöksi pukeutuneena. Sonnustaudun kauluspaitaan, solmioon, minihameeseen ja valkoisiin polvisukkiin.

Näytän entistäkin karummalta.

Nappaan naamastani kuvan ja lähetän sen työkavereille Suomeen varustettuna tekstillä:

”No nyt lähti kulkemaan!”

Huumori auttaa, olo alkaa hieman koheta.

Soundcheckissä huomaan, etteivät muutkaan bändistä ole skarpeimmasta päästä. Ikänsä bändeissä soittaneet ukot haahuavat lavalla tyystin hukassa. Kädetöntä touhua. Väärät vieraat auttaa parhaan teränsä kadottanutta Bulldoseria kamojen virittelemisessä.

Keikka on iltapäivästä. Kirmailen yleisön joukossa koulutyttönä helvetistä. Yleisö ei oikein tiedä miten suhtautua. Joitakin huvittaa, toisia kauhistuttaa, osaa näyttää hieman vaivaannuttavan. Keikka ei kummoisia tarjoa. Puurramme setin läpi ja poistumme takavasemmalle.

Festivaalin backstage-tiloissa törmään kohtalotoveriin. Hänkin on saanut vastoittain turpaansa. Olemme kuin kaksi marjaa, minä ehkä hivenen karvaampi. Taputtelemme toisiamme olalle.

”Kyllä se siitä.”

Joskus yöllä kävelen festivaalialueella, kun joku nuori mies pysäyttää minut. Hän katsoo kasvojani leveästi hymyillen.

”Tuo on siis oikeasti sinun naamasi? Luulin, että soitit keikalla naamari päässä!”, tyyppi ilakoi.

On aika lordimainen olo. Toivon, että tässäkin monsterissa on lopulta ihminen sisällä.

peine

Mainokset