Vladimir kavereineen pelmahtaa hostellille heti aamusta. Meillä on koko päivä aikaa ennen seuraavan yön keikkaa, joten voisimme lähteä vaikka porukalla baariin. Mikäpäs siinä. Kaavaillut videokuvauksetkin ovat peruuntuneet, kameroita tarvitaan kaiketi pornon kuvaamiseen. Eipä tuon toinna antaa häiritä, vaikka elämä Scorpionsina meneekin ohi suun. Niin se menee aina. Venäläiset ystävämme tietävät lähistöltä mukavan pienen hevibaarin, jonne lähdemme tappamaan aikaa.

Baari osoittautuukin mainioksi paikaksi. Musiikki on hyvää, kalja halpaa ja vodka puoli-ilmaista. Käymme välillä syömässä muutaman korttelin päässä sijaitsevassa blinipaikassa. Kasvisruokavalion noudattaminen osoittautuu hieman haasteelliseksi, mutta ankaran tutkailun ja neuvottelun päätteeksi löytyy ruokaa lopulta ituhipillekin. Ruoan päälle alkaa ramaista. Syytä olisi muutenkin vähän selvistellä.

”Hei, kaverit. Lähden hostellille nukkumaan pariksi tuntia”, huikkaan muille, kun palaamme hevibaariin.

”Ootko nyt aivan varma? Ei ehkä kannattaisi lähteä hortoilemaan yksin tuonne kaupungille. Osaatko edes perille?”

”Helposti! Eihän sinne ole kuin parin korttelin matka.”

Pari minuuttia myöhemmin löydän tutun peltioven ja astun sisään rappukäytävään. Hissin luona maleksii epäilyttävän näköistä porukkaa, joten päätän reippailla portaita pitkin. Pääsen viidennen kerroksen ovelle ja soitan ovikelloa.

Kukaan ei tule avaamaan.

Soitan uudestaan ja kuuntelen korva kiinni ovessa. Kuulen selkeästi, miten joku liikkuu sisäpuolella, mutta ovi ei aukene.

Koputan. Tuloksetta. Lopulta taon ovea nyrkilläni ja huudan:

”I am a customer, I am a customer!”

Ovi pysyy suljettuna.

Lopulta nielen tappioni, huudan viimeiset tilitykseni oven toiselle puolelle ja lähden laskeutumaan portaita alas. Ulko-ovesta ulos astuessani törmään pietarilaisiin kavereihini.

”Mistä ihmeestä sinä olet tulossa? Me ollaan matkalla teidän hostelliin”, he sanovat ja osoittavat viereistä taloa.

Samanlainen peltiovi.

Tällä reissulla on näemmä fokus hukassa vähän joka asiassa. Jonkun leppoisa pyhäpäivä häiriintyi juuri pahan kerran. Harmi homma, mutta näitä sattuu maksavalle asiakkaalle.

Palaan baariin, ei enää nukuta. Siellä vierähtää mukavasti muutama tunti, kunnes palaamme porukalla hostelliin. Pienen lepohetken jälkeen meitä tullaan noutamaan minibussilla keikkapaikalle. Veljekset Perseen lisäksi bussiin ahtautuvat Vladimir, Need For Treatment ja meille edellisiltana kaljaa kantaneet tytöt. Lähdemme hakemaan Tuhoa. He ovat majoittautuneet hotelliin, joka sijaitsee muutaman korttelin päässä.

Lopulta olemme kaikki kyydissä ja valmiina lähtemään keikkapaikalle. Minibussin kuljettaja on kuitenkin asiasta toista mieltä. Hän kurvaa yllättäen auton parkkiin kadunlaitaan ja alkaa vaatia meiltä rahaa.

Emme suostu maksamaan. Kaikki on maksettu jo etukäteen. Kuski ilmoittaa, että kyyti loppuu tähän, jos rahaa ei löydy.

Poistumme autosta ja alamme purkaa soittovehkeitä kadulle. Kuski hyppää autoonsa ja nostaa kytkintä. Tuhon laulaja HH menettää hermonsa lopullisesti, haistattelee kuskille ja potkaisee liikkeelle lähtenyttä autoa.

Seuraavaksi palaa hermo kuljettajalta, joka iskee jarrut pohjaan, hyppää ulos ja alkaa kiljua miliisiä paikalle.

Nyt on parempi pistää juoksuksi. Ajatus venäläisputkasta ei tunnu houkuttelevalta. Juoksen kitaralaukun kanssa satakunta metriä, kunnes huomaan ettei kukaan ajakaan takaa. Odotan aikani ja palaan hotellille, josta otimme Tuhon kyytiin hetkeä aiemmin. Sinne valuu hiljalleen lähes koko matkaseurue. Vain Need For Treatment, jolla pitäisi olla tänään levynjulkkarikeikka, on kadonnut jonnekin.

Pähkäilemme seuraavaa siirtoa. Jollain olisi päästävä keikkapaikalle. Kehotan Vladimiria hommaamaan meille jonkin kyydin.

”I think we have a problem. No battery”, hän sanoo näyttäen mykistynyttä puhelintaan.

Kovin tuntuvat nämä ulkomaanvalloitukset lepäävän varmalla pohjalla.

”Hei, selvitä se keikkapaikan osoite nyt jotenkin. Otetaan vaikka taksit.”

Vladimir saa kuin saakin selville keikkapaikan osoitteen. Saamme paikalle liudan takseja hotellin lähistöllä partioivien miliisien avustuksella. Samojen miliisien, joita juoksimme hetkeä aiemmin karkuun. Tilanteet elävät niin että hitaampaa hirvittää.

Taksit täyttyvät nopeasti. Vladimir kertoo osoitteen kolmen ensimmäisen taksin kuljettajille. Hyppään Ranen kanssa neljänteen. Samassa kun istumme taksin virkaa toimittavaan Ladaan, älyän, ettei Vladimir ole kertonut osoitetta tämän pirssin kuljettajalle.

”Follow that taxi!”, parahdan kuskillemme osoittaen sormella edellä olevaa Ladaa.

Edellä ajavat taksit tekevät kaikki u-käännöksen. Meidän taksikuskimme polkaisee kaasun pohjaan ja kiihdyttää suoraan eteenpäin. Syöksymme kaupungin katuja täysin päinvastaiseen suuntaan mitä pitäisi.

Hoen keikkapaikan nimeä taksisuharille. Tyyppi ei reagoi siihen mitenkään. Mieleeni välähtää, että jos vain löydämme nettikahvilan, niin voin selvittää paikan osoitteen netistä. Kerron ideani kuljettajalle.

”Nevski, Nevski”, hän vastaa pälyillen ja polkee lisää kaasua.

Tajuan, ettei hän ole tajunnut puheestani sanaakaan koko aikana.

Onneksi Ranella välähtää. Hän soittaa toiseen taksiin Rogerille, joka antaa puhelimensa kuljettajalle. Rane antaa oman luurinsa meidän katurallitähdellemme. Kuskien keskinäisen yhteistyön ja avunannon sekä puolenkymmenen harhaanajon jälkeen kurvaamme kolme varttia myöhemmin keikkapaikan ovelle.

En jaksa stressata enää mistään.