Natsimunkkeja alla heiluvan kuun

Lennämme Etelä-Koreaan lokakuun alussa. Perillä riittääkin ihmettelemistä. Välillä hyvinkin länsimaalaiselta vaikuttavan maan historia ja perinteet ovat vahvasti läsnä. Modernin suurkaupungin sydämestä putkahtelee silmiemme eteen siellä täällä vanhoja palatseja ja temppeleitä. Uusi ja vanha lyövät kättä sulassa sovussa.

Asumme Soulissa E-Jeongin asunnolla. Toimittajaystävämme on lähtenyt evakkoon kaverinsa luokse ja antanut yksiönsä minun ja Teijan käyttöön. Asunnolta on kymmenen minuutin kävelymatka lähimmälle metroasemalle, jossa on pysyvä sotilasvartiointi. Varusmiehet seisovat metroaseman sisäänkäynneillä rynnäkkökiväärein ja hiekkasäkein varustautuneina. E-Jeong tietää kertoa, että sotilaat ovat turvaamassa paikkaa mellakoinnin varalta. Parempi olla varovainen liikkeissään.

Reitti metroasemalle kulkee buddhalaisluostarin ohitse. Kuljemme yhtä matkaa oranssikaapuisten munkkien kanssa. Ihmettelen luostaria koristavia hakaristejä.

Natsimunkkeja!

Alkuriemastuksen jälkeen selviää, että symbolilla on tällä kertaa jokin toinen merkitys.

Eräänä aamuna törmäämme mellakkapoliiseihin, jotka ovat saapuneet suojaamaan luostaria vastapäätä olevaa lähetystöä. Eksymme jotenkin ajokaistan puolelle. Hortoilen aamukalja kourassa pitkin kapeaa katua ja molemmilla puolilla on kylki kyljessä mellakkapoliiseja kilpiensä takana. Lopulta pääsen livahtamaan Teijan perässä takaisin jalkakäytävälle.

Kaverimme kierrättävät meitä katsomassa paikallisia nähtävyyksiä ja kertovat korealaisista tavoista ja elämästä. Käymme soulilaisessa laittomassa ravintolassa, joka on oranssista kankaasta kyhätty teltta. Sen omistaja on E-Jeongin entinen työkaveri, joka on vaihtanut toimittajan uran ravintoloitsijaksi. Hänen japanilainen miehensä toimii kokkina. Rouvan vastuulla on hoitaa paperityöt, joihin kuuluu poliisien lahjonta. Tieto ratsioista tulee sopivasti etukäteen niin, että ravintolan virkaa toimittava teltta saadaan purettua.

Jatkamme iltaa laittomassa opiskelijabaarissa, jonne pääsee sisään sivukujalta, rakennuksen seinässä olevasta reiästä. Istumme laudasta kyhätyillä penkeillä ja juomme edullista riisikiljua, jota myydään erikokoisissa kahvipannuilta näyttävissä kannuissa. Tyydymme keskikokoiseen.

Käymme katsomassa myös keikkoja. Ensimmäisellä keikalla soittaa pienempiä paikallisia bändejä. Katsomme aloittelevan poppunkbändin keikkaa, jonka laulaja pillahtaa lavalla itkuun kesken kappaleen. Kappaleen loputtua solisti sopertaa jotain mikrofoniin ja harvalukuinen yleisö antaa aplodit.

”Mikä sille tuli? Onko jokin hätänä?”

”Laulaja kertoi juuri, että oli niin liikuttunut esittämästään kappaleesta ja etenkin sen tekstistä, ettei voinut pidättää itkua millään”, E-Jeong tulkkaa.

Sattuuhan sitä, harvemmin tosin KaMu ry:n keikoilla.

Toinen keikka on puitteiltaan isompi, mutta sitäkin kummallisempi kokemus. E-Jeong kirjoittaa minusta ja Teijasta juttua lehteen, syytä en tiedä. Hän saa sen varjolla lehden toimituksesta meille ilmaisliput Etelä-Korean suosituimman bluesbändin keikalle. Keikkapaikkana toimii paikallinen teatteri. Teatterin eteisaulassa odottaa korealainen Gibsonin maahantuoja, joka toivottaa meidät tervetulleiksi kädestä pitäen ja kehuu kovasti Landolan kitaroita. Hän on kuulemma käynyt Suomessakin niitä ihailemassa.

Olemme ainoat ulkomaalaiset keikalla. Vaaleissa pitkissä hiuksissamme ja päätä pidempinä erotumme porukasta. Meille osoitetaan paikat katsomon keskeltä. Keikan aluksi bändiä johtava kitaristi avaa lavalla laatikollisen olutta ja laittaa tölkit jakoon yleisöön. Hymyjen ja kitaristin spiikkausten aiheuttamien naurunpyrskähdysten saattelemina mekin saamme pari tölkkiä. Meillä ei ole mitään hajua, mitä mies koreaksi spiikkailee, mutta tuntuu kovasti hauskuttavan yleisöä. Yhtä kaikki, keikan aloitus on tyylikäs.

Yhtye soittaa perhanan hienosti. Bändissä on rummut, basso, koskettimet ja kaksi kitaraa. Kaiken kruunaa kaksi naispuolista taustalaulajaa, jotka sekä näyttävät että kuulostavat perhanan hyviltä. Itse en niin hirveästi bluesista perusta, mutta osaavathan nämä asiansa. Homma toimii, ei käy kieltäminen.

Tunnin soittamisen jälkeen bändi häviää lavalta. Lavan etuosaan kävelee roudarina pitämäni nukkavieru mieshenkilö, joka on notkunut keikan ajan lavan liepeillä. Hän ottaa mikin käteensä, sanoo siihen jotain ja samassa PA:sta alkaa kuulua musiikkia. Kaveri vetäisee kaksi kappaletta karaokena ja laulaa niin perhanan hienosti, että mykistymme vaikka emme ymmärrä sanoista tavuakaan.

Seuraavaksi lavalle saapuu bändin johtaja kertomaan terveisiä sponsoreilta. Hän ottaa esille Gibson-paidan ja pienen puheen jälkeen ojentaa sen yleisöön. Seuraavaksi on esittelyvuorossa kahvifirma. Kitaristi esittelee kovasti kahvipakettia ja laittaa sen tulemaan minulle ja Teijalle. Keikka sen kuin paranee. Kiitämme ja saamme vastaukseksi lavalta muutaman lauseen, jotka naurattavat taas kovasti muuta yleisöä.

Me emme tajua yhtään mitään, mutta saimmepa kahvia!

Naurakaa vain.

Loppukeikka menee kahvipakettia heilutellessa. Keikan jälkeen hymyilemme kilpaa paikallisten kanssa. Gibson-mies heilauttaa kättä hyvästiksi.

Seuraavana päivänä matkustamme moikkaamaan Wansikia Daejeoniin. Pistäydyn illalla Wansikin kanssa baarissa. Wansik lähtee kotiinsa, minä jään hengailemaan kaupungille. Istun keskellä yötä pussikaljalla ja ihmettelen, miten on mahdollista, että kuu heiluu sivusuunnassa.

Epäilen maanjäristystä. Kokeilen maata ja hotellin seinää, mutta en huomaa mitään poikkeavaa. Ei tärise, ei värise. En keksi mitään järjellistä selitystä. Kuu vain jatkaa heilumistaan.

Maailmanlopun enteitä.

”Kuu heiluu, toivottavasti maailma on olemassa vielä huomennakin”, sanon Teijalle kun kömmin hänen viereensä nukkumaan.

Teija kääntää kylkeä.

Aamulla huomaan ihmetelleeni yöllä viereisen autoliikkeen keltaista mainospalloa, jota tuuli heiluttaa vaijerin varassa.

Maailmanloppu on peruttu.

korea

Mainokset