Saatanallinen iltapäivä

Siihen aikaan olin kuuma pakkaus. Olin täyttänyt edellissyksynä kahdeksantoista vuotta ja laihduttanut parikymmentä kiloa. Olin pitkä, jäntevä ja timmi oikeista paikoista. Pitkät vaaleat hiukseni kihartuivat mustan nahkarotsin verhoamille olkapäilleni ja kireät farkkuni paljastivat saunan lauteilla tehdyillä voimisteluharjoituksilla treenatut pakarat. Tätini minulle tekemä leopardikuvioinen paita uhkui vaaraa. Tiesin, että perääni kuolasivat niin äidit kuin tyttäretkin.

Tihkuin nuoren rokkikukon testosteronia niin vuolaasti, että jos olisin osannut irtautua ruumiistani, olisin rakastellut itsekin itseäni kaikissa Kamasutrassa kerrotuissa asennoissa. Molemmin puolin ja kahteen kertaan. No, totuuden nimissä on myönnettävä, että kyllä se käsi kävi ja peitto heilui ilman astraalikokemustakin.

Ne olivat kovia aikoja.

Sinä iltapäivänä olin kuljettajana ystävälleni. Aloitimme kierroksen Lehmon alabaarista, jossa levyautomaatti soitti Leevi and the Leavingsin ”Teuvo, maanteiden kuningasta”. Kaverini kävi itselleen kaljan ja alkoi pelata baarin peränurkassa olevaa flipperiä. Minä istuin juomaan kahvia läheiseen pöytään, kasvot baaritiskille päin.

Hetkeä myöhemmin baarin saapui keski-ikäinen mies. Hän otti itselleen oluen ja lähti etsimään paikkaa. Minut huomattuaan hän pysähtyi, kohensi ryhtiään ja jatkoi päättäväisesti kohti pöytääni.

”Saiskos tähän istua?”, mies kysyi päästyään luokseni.

Kohautin olkapäitäni ja nyökkäsin.

”Saanks mä tarjota sulle jotain?”, mies jatkoi.

”Oon tässä kuskina. Eiköhän tää kahvi riitä”, vastasin.

Mies tarkensi katsettaan.

”Sullahan on miehen ääni”, mies totesi pienen tauon jälkeen.

”Joo, niin on.”

Seurasi hiljainen hetki. Mies katsoi minua epäuskoisesti. Epäusko vaihtui lopulta tyrmistykseksi.

”Saatanan saatana!”, hän parahti itkunsekaisesti ja kääntyi pois.

En nähnyt häntä enää koskaan.

leopardi

Mainokset