Borderrock-festivaalin aikataulu elää. Soittoaikamme siirtyy tunnilla eteenpäin. Katselen meitä ennen esiintyvää bändiä hapankaalia syöden. Ei tunnu loppuvan koskaan, sen enempää keikka kuin kaalikaan.

Lopulta pääsemme lavalle. Plektra ei tahdo pysyä kädessäni, vaan otteeni siitä lipsahtelee parin ensimmäisen kappaleen aikana toistuvasti. Auton oven väliin jääneiden sormien tunto ei ole oikein palautunut. Muutenkin saunominen ja myöhäinen soittoaika hidastavat hurmokseen pääsyä, mutta alkaahan se sieltä löytyä. Rajakaupungin nuorilla riittää virtaa. Nuorison riehuminen tarttuu saunomisen laiskistamiin ukkoihinkin.

Lopulta meininki on niin kova, että Jurskis pääsee juomaan bändin lavakaljat kenenkään huomaamatta.

Keikka on hieno ja hikinen. Videolle tallentuu hyvää materiaalia. Yleisön pari etummaista riviä pitää koko keikan ajan yllä menoa, joka näyttää komealta. Veljekset Persekin näyttää ihan oikealta rokkibändiltä.

”Aivan luokatonta kitaransoittoa, mutta hyvältä näyttää!”, itselleen komeat viikset kasvattanut Jonsson toteaa kameralle.

Spontaanit tuuletukseni kappaleiden välissä huvittavat. Kavereiden mielestä ne näyttävät ääliömäisiltä. Totta, mutta jos hommasta tykkää, niin miksei sitä näyttäisi? Tuulettavathan urheilijatkin, kun onnistuvat rämpimään metsästä maaliin.

Keikan jälkeen kuuntelemme, miten lavan takana olevassa teknoteltassa dj soittaa tutunkuuloista kappaletta. Riffi on yksi yhteen sama kuin kappaleessamme, jonka soitimme varttituntia aiemmin.

Hitto, nämä baltialaiset ovat todella nopeita piratisminsa kanssa.

Alamme tehdä lähtöä majapaikkaan. Oppaaksi lähtee keikkajärjestäjän edustaja, nuori nainen nimeltään Ance. Hänellä on mukanaan bändillinen nuoria virolaisia punkkareita, jotka alkavat vaatia meiltä kyytiä majapaikkaansa. Punkkarit selittävät, että heidän oma autonsa on kyllä parkissa ihan meidän automme vieressä, mutta kuski ei ole enää ajokunnossa.

Sanon, että emme me kaikki mahdu mitenkään kyytiin. Meillä on auto täynnä romua, hyvä kun mahdumme sinne itse. Olen ostanut Jurskiksen kanssa matkustamoon vielä kolme korillista olutta, kun saimme halvalla.

Virolaispunkkarit eivät usko sitten millään vaan jatkavat inttämistään. Ance sanoo opastavansa heidät majapaikkaansa kävellen. Olen juuri ehdottamassa, että jos Rane kuitenkin kävisi heittämässä heidät ensin nukkumaan, kun veljeskansan vellihousut alkavat haistatella ja heilutella keskisormea.

Sorry, pojat. Kyyti meni justiinsa.

Odottelemme festivaalialueen sisäänkäynnin tuntumassa toista tuntia. Eihän tästä tule helvettiäkään. Tätä menoa emme pääse nukkumaan ikinä. Lopulta lähdemme ajamaan Ancea vastaan. Löydämme hänet kävelemästä yksinäisenä pitkin festivaalialueelle johtavaa pimeää tietä. Väsynyttä festivaalijärjestäjää käy sääliksi. Tarjoan lohdutukseksi lämmintä olutta.

”Harmi, että teillä meni näin myöhäiseksi”, Ance pahoittelee.

”Eipä mitään. Ehditäänhän tässä kuitenkin nukkua neljä tuntia ennen kuin pitää lähteä ajamaan seuraavalle keikalle Vilnaan”, vastaan sarkastisesti.

Ance katsoo minua järkyttyneenä.

”Minä luulin, että olette palaamassa takaisin Suomeen ja vasta iltapäivästä! Sitten olisin kyllä tuonut teidät nukkumaan ensin.”

Kiva kuulla. Kyllähän minä mainitsin siitä pariin kertaan jo keikkaa sopiessa ja vielä keikkapaikallakin, mutta ilmeisesti liian pienellä äänellä.

Virolaiset räkänokkapunkkarit olivat äänekkäämpiä.