Ilon kautta itkuksi

Käymme katsomassa Kuldigan kuulut putoukset. Poikien mielestä ilmassa on pienehkön antikliimaksin tuntua. Leveä putous on toki leveä, mutta vain metrin korkea. Korkea putous puolestaan on suurilta osin ihmisen kädenjälkeä. Ne eivät ole elämää suurempia nähtävyyksiä, mutta kyllähän nuo nyt käy katsomassa. Maisemat ovat kuitenkin hienot.

Jonsson, jonka pitäisi kuvata reissusta dokumenttielokuvaa, on niin päissään, että kuvaamisesta ei tule mitään. Hyvä jos pystyssä pysyy. Kiertuedokumentaristi huilaa hetken selällään putouksen kupeessa. Äskeinen kaupungin läpi kaahaaminen olisi ollut kiva saada taltioitua videolle, mutta minkäs teet.

Putoukset nähtyämme jatkamme matkaa viereiselle keikkapaikalle. Paikka löytyy helposti, mutta vilkaisu takapenkille kertoo, että noista kavereista ei ole enää keikan sopijoiksi saati soittajiksi. Unohdan haaveeni keikasta. Parempi vain jatkaa alkuperäisen suunnitelman mukaan kohti Jurmalaa.

Vituttaa.

Napsautan kaljatölkin auki. Mitäpä tässä muutakaan sitten.

Videokuvaukseen sopivia bussipysäkkejä ei ole tällä tieosuudella niin paljon mitä luulimme. Lopulta löytyy yksi ja muutamme videon ideaa. Kuvaamme sen yhdellä pysäkillä niin, että minä istun odottamassa bussia tupakoiden ja olutta juoden samalla, kun muut tulevat ja menevät. Minulla ei saa värähtää ilmekään tapahtui ympärillä mitä hyvänsä.

Videon tekeminen osoittautuu mukavaksi puuhaksi ja olemme innoissamme ideasta.

Tästähän tuleekin hyvä!

Otamme siitä muutaman oton musiikin soidessa autostereoista. Pokka pitää. Fiilikset nousevat kummasti. Enää ei vitutakaan yhtään.

Varaamme mökit leirintäalueelta, joka sijaitsee kymmenisen kilometriä Jurmalan keskuspaikasta Majorista. Leirintäalue ei vaikuta kovin viihtyisältä ja on tupaten täynnä venäläisiä turisteja. Niin täynnä, ettei kertakäyttögrillien ja retkituolien välissä meinaa mahtua kulkemaan. Baariakaan ei alueella näytä olevan.

Lähdemme kylille.

Majorissa meininki onkin huomattavasti parempi. Käymme syömässä, poikkeamme parilla terassilla ja pelaamme kolikkopelejä. Otamme kisat nyrkkeilypallon lyömisessä. Nyrkkini on väärässä asennossa ja lyön peukaloni kipeäksi.

Hyvää harjoitusta.

Myöhemmin tulen toimimaan nyrkkeilypallona itse.

Palaamme melko päihtyneinä takaisin leirintäalueelle. Suurin osa kanssaleiriytyjistä on mennyt jo nukkumaan. Päätämme lähteä yöuinnille. Suorimman reitin rantaan sulkee metalliverkosta kyhätty parimetrinen aita. Muut kapuavat ylitse, mutta minä ajattelen olla ratkomatta housujani ja sanon kiertäväni pidemmän reitin kautta.

”Paskat lähdet mistään kiertämään. Yli vaan.”

”Vitut. Minä en ala kiipeilemään.”

”Älä nyt maitoile!”

Minulla menee humalapäissäni hermo, heitän kaljatölkkini päin kavereita ja haistatan äänekkäästi vitut. Rogerin nyrkki napsahtaa samassa verkkoaitaan ja edelleen otsaani. Nyrkin ja kasvojeni väliin jäänyt metalliverkko repii nenänvarren auki.

Veri valuu pitkin kasvojani.

Roger pillastuu täysin ja olisi kiipeämässä perääni jatkamaan opetusta. Muut pitelevät hänestä kiinni. Katson Rogeria halveksuvasti aidan läpi ja poistun paikalta.

Löydän leirintäalueelta pari tuolia, joista toiselle jään tupakoimaan ja purkamaan kiukkuani.

Maistan suussani veren. Aavistan, että saan kohta seuraa. Roger saapuu paria minuuttia myöhemmin.

Polttelen rauhassa tupakkaa, kun kaveri tipahtaa jalkojeni juureen itkien. Hän suutelee jalkojani ja pyytelee anteeksi. Minuakin alkaa itkettää. Poraamme keskellä nukkuvaa leirintäaluetta.

Isot ukot.

Mainokset

Hurjaa kyytiä

Matkalla Jurmalaan saan idean, että kävisimme katsomassa vesiputouksia Kuldigassa. Kaupungista löytyy sekä Euroopan levein että Latvian korkein vesiputous. Ei olisi iso koukkaus. Ja ties vaikka saisimme hommattua illaksi keikankin tuttuun paikkaan. Esitys menee läpi.

Kuldigassa huomaamme, että keskustan katuja on suljettu liikenteeltä. Siellä täällä näkyy järjestysmiehiä keltaisissa liiveissään vartioimassa, ettei kukaan änkeä kadulle esteistä ja nauhoista huolimatta. Ilmeisesti kyseessä on katujuoksutapahtuma. Saamme ohjeet kiertää keskusta reilusti. Meidän kuitenkin pitäisi päästä keskustan halki kaupungin toiselle laidalle. Emme löydä reittiä millään, vaan matkantekomme tyssää toistuvasti tiesulkuihin.

Rane alkaa kypsyä jatkuviin umpikujiin ja on kurvaamassa pois koko kaupungista. Tyynnyttelemme miestä. Suorin tie Jurmalaan on kuitenkin samalla suunnalla kuin ne putoukset, joita olemme tulleet katsomaan.

Lopulta löydämme reitin, joka johtaa lähelle putouksia, mutta kadun loppupää on suljettu. Vastassa on poliiseja. Menen kysymään tietä pilsneritölkki kädessäni.

Olen ostanut matkalle halpaa ykkösolutta hillitsemään päihtymistä. Sattumoisin pidän oluesta suunnattomasti. Liikaakin. Olen rakastanut sitä teinivuosista saakka. Parhaimmillaan sitä kaatuu kurkustani alas kymenä. Pidän sen ensipuraisusta. Pidän toisesta, pidän kolmannesta. Lopulta ei ole hajuakaan monesko puraisu on menossa.

Yleensä ei ole hajua enää mistään muustakaan.

Nyt kokeilen, josko juomalla välillä ykkösolutta välttäisi pahimmat koomat ilman että tarvitsisi olla kokonaan kuivin suin. Olen rahdannut laatikollisen ykköstä mukanani Suomenlahden eteläpuolelle.

Käy se kaljaralli näinkin päin.

Poliisit kertovat, että putoukset ovat vain muutaman sadan metrin päässä. Rane pistää auton parkkiin ja valmistaudumme kävelemään perille.

Samassa lähistölle parkkeeratusta poliisiautosta minua käsketään tulemaan lähemmäksi. Autossa istuu noin nelikymppinen poliisimies. Hämmästelen, että onko tässä tulossa nyt sapiskaa kadulla juopottelusta vai mistä on kyse.

Varaudun selittämään, että kyseessä on vain ”first class beer”.

Poliisi ei ole kaljastani kiinnostunut, vaan käskee minua sanomaan kuskillemme, että tämän olisi seurattava meitä. Minun itseni pitäisi istua poliisiauton etupenkille. Jonsson ja Roger ovat ehtineet lähteä jo kävelemään putouksille, mutta Ukkos-Jussi haahuilee vielä lähistöllä. Hänet opastetaan auton takapenkille.

Kiidämme halki suljetun kaupungin Ranen seuratessa meitä keikka-autolla. Poliisi survoo kaasupoljinta lattiaan ja Rane vääntää keikka-auton rattia pysytellen tiukasti poliisiauton peesissä.

Vauhti on hurjaa. Järjestysmiehet ja yleisö vilkuttavat kun kiidämme ohi. Moikkailen takaisin ja ihmettelen, miten hemmetissä tähän tuli päädyttyä. Ukkos-Jussi näyttää yhtä pöllämystyneeltä.

Ohitamme Rogerin ja Jonssonin. Pojat ovat ihmeissään.

”Mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu? Miksi Rane ajaa poliiseja takaa?”

Kaupunkirallin päätteeksi poliisi jättää hämmästyneet hönöveikot vesiputouksen vieressä olevalle parkkipaikalle. Kiitämme häntä kädestä pitäen.

”Thank you very much! We are a rock band from Finland!”

Poliisin hymy on leveä.

Hieno mies.

Rokkijuhlaa

Herään aamulla Liepajassa. Olemme ajaneet koko yön ja pysähtyneet huoltoasemalle juomaan aamukahvia. Huomaan, että lompakkoni on kadonnut. Se on varmasti jäänyt Pärnuun. Laitan tekstiviestin keikkajärjestäjälle, että ottaa lompakon talteen jos sattuu näkemään. Käymme noutamassa sen palatessamme Liepajasta.

Roger tarjoaa minulle kahvit. Ahdistus nostaa päätään. Tässä sitä ollaan taas rahattomana, toisten armoilla.

Vaimokin varmasti kiittelee.

Päätän tutkia vielä kitaralaukkuni. Lompakko löytyy varakitaran laukusta, jota en muista edes avanneeni koko matkan aikana. Lähetän Pärnuun toisen tekstiviestin, vaikka keikkajärjestäjä ei ole kuitannut ensimmäistäkään.

”Lompakko löytyi kitaralaukusta. Älä suotta etsi klubilta. Palataan.”

Kuittaus jää saamatta tähänkin.

Olemme taas hyvissä ajoin keikkapaikkakunnalla, mutta Pärnusta oppineina käytämme sen tervehenkisemmin lepäilyyn. Kirjaudumme hotelliin jo päivällä ja käymme nukkumassa päikkärit.

Herättyämme käymme katsomassa maisemia läheisen kirkon tornista ja torilla ostoksilla. Ostan itselleni uudet aurinkolasit, joita minulle ei ensin meinata myydä. Ne ovat kuulemma naisten mallia. Vastaan niiden pukevan minua täydellisesti. Laseja myyvä rouva ei ole asiasta vakuuttunut, mutta suostuu lopulta kauppoihin.

Olo tuntuu taas rokkitähdeltä.

Ennen keikkaa syömme kaikessa rauhassa keikkapalkkiopitsoja. Uskallan ottaa kaljankin. Olen selvistellyt veden voimalla koko päivän. Tekee hyvää.

Kaikille.

Illan toisena bändinä pitäisi olla jonkin saksalaisyhtyeen, mutta se ei ilmesty koskaan paikalle. Hardcoreillan hardcoret jäävät vähiin.

Yleisöäkään ei ole vaivautunut paikalle niin paljon kuin edellisvuonna. Lama on puraissut Latviaa pahasti. Ihmiset käyvät ulkona vähemmän kuin ennen.

Keikan kuluessa porukkaa kuitenkin saapuu paikalle niin, ettei tarvitse soittaa tyhjälle salille. Osa jopa tanssii.

Kaupungin ykköspaikka, bändi liekeissä, yleisö joraa, kaikki viihtyvät. Näin asiat pitää hoitaa. Jatkamme juhlia baarissa myöhään yöhön mukavaksi mieheksi osoittautuvan miksaajan kanssa.

Aamulla tutustumme hotellin saunaosastoon. Pulahtelemme ja painimme uima-altaassa. Meininki on jopa niin rock, että toinen altaaseen heitetyistä uimapatjoista tyhjenee.

Tämä se on elämää!

Saunomisen jälkeen fiilistelemme hetken hotellin terassilla, kunnes lähdemme ajelemaan hiljakseen kohti Jurmalaa, jossa olemme päättäneet viettää rantalomaa ennen paluuta kotiin. Jonsson muistuttaa, että se videokin on tekemättä.

Mikäpäs siinä, nyt onnistuu kaikki!

Kuva

Blues sucks

Olemme tosiaan jo Pärnussa. Osa porukasta on jäänyt nukkumaan leiriimme uimarannan kupeessa olevalle parkkipaikalle. Me nälkäisimmät olemme karanneet kaupungille syömään. Pärnun Bluespäivien lopetusbileet pidetään tutussa klubissa vain parin kilometrin päässä leiristämme, joten meillä on koko päivä aikaa viettää rantaelämää.

Päivä menee vähän turhan rennosti iltaa ajatellen. Keikkapaikalla ihmettelen olut kädessä, että miten olenkin niin paskana. Bändikavereilta ei sympatiaa heru.

”Mistäköhän tuo johtuisi? Sillä ei varmaan ole mitään tekemistä sen kanssa, että oot imenyt kaljaa kaksi päivää jatkuvalla syötöllä. Kumma juttu!”

Vaihdan kahviin. Olisi ollut syytä tehdä se jo muutamaa tuntia aikaisemmin.

Aikataulun venyminen tuskastuttaa. Edellemme änkeää soittamaan joku illan oikeista bluesbändeistä. He sanovat soittavansa vain lyhyen setin.

Soittavat tunnin.

Kuulen, miten he heräävät aamulla kappale toisensa jälkeen.

Keikkajärjestäjä pistäytyy takahuoneessa kysymässä, että mitenkäs tehdään keikkapalkkion suhteen. Hänellä olisi antaa joko 150 kruunua polttoaineisiin tai laatikollinen lonkeroa. Valitsemme lonkerot. Alun alkaenkin oli ollut puhe, että soitamme vaikka ilmaiseksi. Lonkero on plussaa.

Lopulta pääsemme lavalle. Paikalle on saapunut myös suomalaisia bluesinystäviä. Huudan mikkiin avausspiikin.

”Blues sucks!”

Miksaaja vääntää laulukanavan lähes kiinni ja poistuu paikalta. Paahdamme rokkisettimme läpi vaikka laulusta kuuluu hädin tuskin mitään. Ei niitä sanoja kuuntelisi kukaan muutenkaan. Keikka hipoo menestystä. Kukaan ei tipu lavalta eikä kukaan eroa bändistä. Joku yleisöstä käy jopa hyppimässä lavan edessä. Paikalliset taputtavat ja suomalaiset huutavat kannustushuutoja.

”Ootte perseestä!”

Olemme soittaneet huonompiakin keikkoja, mutta oma kuntoni vituttaa. Keikan jälkeen käyn kertomassa klubin pitäjälle, että tulemme soittamaan korvaavan keikan vaikka sitten ilmaiseksi. Mies katselee kulmiensa alta, ei sano mitään.

”Niin, ilmaiseksihan täällä toki ollaan soittamassa nytkin”, jupisen itsekseni.

Jätän tilanteen auki.

Soitellaan.

Paikalliset bluesmuusikot käyvät kysymässä meitä jammailemaan loppuyöksi. Ei helvetissä. Rane ilmoittaa, että kyyti Liepajaan lähtee justiinsa.

Poistumme yöhön.

Pärnu

Havahdun noutopöydän äärestä juuri kun olen tiputtanut munakokkelilla ja raejuustolla lastatun lautasen lattialle. Katselen ympärilleni ja yritän hahmottaa missä olen. Näyttää hotellin aamiaistarjoilulta. Päättelen nopeasti, että olen tullut pummiaamiaiselle ja munannut nyt koko homman.

Mahtavaa. Kohta minut heitetään pihalle. Vähintään.

Hyvä jos eivät poliiseja soita.

Olemme lähteneet parille keikalle Baltiaan syksyn Venäjän-reissua odotellessa. Vladimir puuhaa Veljekset Perseelle keikkoja niin Pietariin kuin Moskovaankin. Niitä odotellessa olen buukannut keikat Pärnun Bluespäivien päätösklubille ja Liepajaan Fontaine Palacen hardcore-iltaan. Samalla voimme hieman rantalomailla.

Poikakerhon kesäretki.

Olemme päättäneet soittaa molemmissa keikkapaikoissa tismalleen saman setin. Veljekset Perseestä ei saa bluesia tekemälläkään, mutta emme anna sen häiritä. Olemmehan me melko kaukana hardcorestakin. Eipä tuo nyt ole niin tarkkaa, vedetään pokalla.

Matkalla on tarkoitus myös kuvata musiikkivideo ”Bussipysäkillä”-kappaleeseen paikallisilla bussipysäkeillä, joista osa on hyvinkin koristeellisia. Jonsson on ostanut juuri ennen reissua itselleen videokameran. Tuore ohjaajamestari aikoo kuvata videon lisäksi myös dokumenttielokuvan.

Edellisturneella kuvattu materiaali on juminut kuvaajana toimineen Jurskiksen leikkauspöydälle. Valmistunee aikanaan. Tehdään odotellessa toinen.

Reissu on startannut muutenkin kuvauksellisesti. Heti alkajaisiksi kävin näyttelemässä Rogerin kanssa humalaisia Helppo elämä -tv-sarjan kuvauksissa. Tuttu kaveri on vastuussa sarjan avustajista ja etsi Facebookin kautta yhteen kohtaukseen humalaista ja korstoa. Kuvaus sopi itseeni ja Rogeriin. Lähetin kaverille valokuvan, hän näytti sen ohjaajalle ja homma oli sovittu. Olimme juuri mitä he etsivät. Kysyin vielä kaverilta, että meinaako tuotantoyhtiö hoitaa meille rekvisiittahumalat vai kustannammeko ne itse.

”Ilmestymisenne kuvauspaikalle selvin päin olisi suotavaa.”

Selvääkin selvempi homma.

Näyttelin kohtauksessa pankkiautomaatista rahaa nostavaa hönöveikkoa, jonka yksi sarjan päähenkilöistä aikoi rullata, mutta Rogerin saapuminen sotkikin suunnitelmat. Olin nostavinani rahaa käyttäen omaa pankkikorttiani, mutta nappasinkin kameralta piilossa teipillä automaattiin kiinnitetyn nipun, jossa oli kahden kaksikymppisen välissä paperilappuja. Laskin rahat niin, etteivät setelinipun täytteenä olevat paperit näkyneet kameraan. Kaksikymppiset tulivat apulaisohjaajan taskusta.

Rosvo jäi nuolemaan näppejään, kun huojuin Rogerin kanssa loitommalle kädet toistemme hartioilla. Kohtauksen päätteeksi jätimme juoksematta läheiseen Alkoon tuhlaamaan apulaisohjaajan rahat, vaikka ajatus houkuttikin.

Humalaisen näytteleminen onnistui luonnostaan. Kohtaus oli purkissa toisella otolla.

Nyt pitäisi puolestaan yrittää näytellä selvää.

Meillä ei ollut aikaa pitää treenejä ennen reissua, joten kuvausten ja lautan lähdön välissä pääsimme treenaamaan kaverimme Tumpin luokse Vihtiin. Siellä päätimmekin soittaa treenien sijasta keikan Tumpin perheelle ja kavereille. Näin saatiin näppärästi kolmaskin keikka.

Tätähän voi kutsua jo kiertueeksi.

Olut maistui jo Vihdissä ja karaokehuuruinen meno jatkui laivalla niin, että filmi on päässyt pätkähtämään poikki muutaman tunnin ajaksi. Minulla on hämäriä muistikuvia, että olen seikkaillut yöllä hiekkarannalla ja istunut ravintolateltassa meren läheisyydessä. Päättelen, että olemme saapuneet yöllä Pärnuun.

Ja nyt olen saanut keploteltua itseni jotenkin aamiaiselle.

Paikalle saapuu tarjoilija.

Se siitä.

Suljen silmäni ja varaudun saamaan korvilleni.

Hämmästyn kun kuulenkin rauhoittelevaa puhetta. Avaan silmäni ja huomaan tarjoilijan ojentavan minulle uutta lautasta.

”Tuossa, ole hyvä. Me kyllä siivoamme.”

Hitto mikä tuuri!

Eivät älynneet, että olen täällä pummilla.

Pidän pokkani, pahoittelen ja kiitän lautasesta. Kasaan itselleni syötävää ja alan etsiä paikkaa, jossa en herättäisi enempää huomiota.

Perimmäisessä nurkkapöydässä näkyy tuttuja naamoja.

Roger ja Ukkos-Jussi.

Nyt varovasti, etten kavalla kavereita.

Hiivin pöytään seinänviertä pitkin, äkkinäisiä liikkeitä varoen. Ne paljastavat ja siihen ei ole varaa. Välillä jähmetyn hetkeksi ja etenen taas. Olen kameleontti, hukun taustoihin.

Päästyäni pöytään Roger katsoo minua huvittuneena.

”Mitäs luikertelet? Luuletko, että oot täällä pummilla? Ota ihan rennosti. Minä maksoin aamiaiset kaikille kun tänne äsken tultiin.”