Käymme katsomassa Kuldigan kuulut putoukset. Poikien mielestä ilmassa on pienehkön antikliimaksin tuntua. Leveä putous on toki leveä, mutta vain metrin korkea. Korkea putous puolestaan on suurilta osin ihmisen kädenjälkeä. Ne eivät ole elämää suurempia nähtävyyksiä, mutta kyllähän nuo nyt käy katsomassa. Maisemat ovat kuitenkin hienot.
Jonsson, jonka pitäisi kuvata reissusta dokumenttielokuvaa, on niin päissään, että kuvaamisesta ei tule mitään. Hyvä jos pystyssä pysyy. Kiertuedokumentaristi huilaa hetken selällään putouksen kupeessa. Äskeinen kaupungin läpi kaahaaminen olisi ollut kiva saada taltioitua videolle, mutta minkäs teet.
Putoukset nähtyämme jatkamme matkaa viereiselle keikkapaikalle. Paikka löytyy helposti, mutta vilkaisu takapenkille kertoo, että noista kavereista ei ole enää keikan sopijoiksi saati soittajiksi. Unohdan haaveeni keikasta. Parempi vain jatkaa alkuperäisen suunnitelman mukaan kohti Jurmalaa.
Vituttaa.
Napsautan kaljatölkin auki. Mitäpä tässä muutakaan sitten.
Videokuvaukseen sopivia bussipysäkkejä ei ole tällä tieosuudella niin paljon mitä luulimme. Lopulta löytyy yksi ja muutamme videon ideaa. Kuvaamme sen yhdellä pysäkillä niin, että minä istun odottamassa bussia tupakoiden ja olutta juoden samalla, kun muut tulevat ja menevät. Minulla ei saa värähtää ilmekään tapahtui ympärillä mitä hyvänsä.
Videon tekeminen osoittautuu mukavaksi puuhaksi ja olemme innoissamme ideasta.
Tästähän tuleekin hyvä!
Otamme siitä muutaman oton musiikin soidessa autostereoista. Pokka pitää. Fiilikset nousevat kummasti. Enää ei vitutakaan yhtään.
Varaamme mökit leirintäalueelta, joka sijaitsee kymmenisen kilometriä Jurmalan keskuspaikasta Majorista. Leirintäalue ei vaikuta kovin viihtyisältä ja on tupaten täynnä venäläisiä turisteja. Niin täynnä, ettei kertakäyttögrillien ja retkituolien välissä meinaa mahtua kulkemaan. Baariakaan ei alueella näytä olevan.
Lähdemme kylille.
Majorissa meininki onkin huomattavasti parempi. Käymme syömässä, poikkeamme parilla terassilla ja pelaamme kolikkopelejä. Otamme kisat nyrkkeilypallon lyömisessä. Nyrkkini on väärässä asennossa ja lyön peukaloni kipeäksi.
Hyvää harjoitusta.
Myöhemmin tulen toimimaan nyrkkeilypallona itse.
Palaamme melko päihtyneinä takaisin leirintäalueelle. Suurin osa kanssaleiriytyjistä on mennyt jo nukkumaan. Päätämme lähteä yöuinnille. Suorimman reitin rantaan sulkee metalliverkosta kyhätty parimetrinen aita. Muut kapuavat ylitse, mutta minä ajattelen olla ratkomatta housujani ja sanon kiertäväni pidemmän reitin kautta.
”Paskat lähdet mistään kiertämään. Yli vaan.”
”Vitut. Minä en ala kiipeilemään.”
”Älä nyt maitoile!”
Minulla menee humalapäissäni hermo, heitän kaljatölkkini päin kavereita ja haistatan äänekkäästi vitut. Rogerin nyrkki napsahtaa samassa verkkoaitaan ja edelleen otsaani. Nyrkin ja kasvojeni väliin jäänyt metalliverkko repii nenänvarren auki.
Veri valuu pitkin kasvojani.
Roger pillastuu täysin ja olisi kiipeämässä perääni jatkamaan opetusta. Muut pitelevät hänestä kiinni. Katson Rogeria halveksuvasti aidan läpi ja poistun paikalta.
Löydän leirintäalueelta pari tuolia, joista toiselle jään tupakoimaan ja purkamaan kiukkuani.
Maistan suussani veren. Aavistan, että saan kohta seuraa. Roger saapuu paria minuuttia myöhemmin.
Polttelen rauhassa tupakkaa, kun kaveri tipahtaa jalkojeni juureen itkien. Hän suutelee jalkojani ja pyytelee anteeksi. Minuakin alkaa itkettää. Poraamme keskellä nukkuvaa leirintäaluetta.
Isot ukot.
Puulaakirokkitähti 