Kypsymisiä

Osa-aikainen posteljoonituuraaja ei ole unelma-ammatti eikä rokkihommienkaan rahavirroilla itseään elätä. Keväällä 1995 saan tarpeekseni ja haen Pohjois-Karjalan ammattikorkeakouluun matkailu- ja ravitsemislinjalle. Matkailuhan on mukavaa puuhaa ja syöminen myös. Molemmista on kokemusta.

En tosin tiedä, että onko puskissa nukkumisen asiantuntijalle alalla ihmeemmin tilausta. Kokeillaan kuitenkin, mieleen ei tule mitään muutakaan. Teija hakee opiskelemaan vaatetusteknikoksi.

KaMu ry:n jäsenet ottavat yhteneväiset taiteilijanimet, jotka mukailevat Irwin Goodmania. Bändissä ja lähipiirissä pyörii yhtäkkiä tyyppejä nimeltään Riiwin, Mylwin, Erwin, Alvin, Hirwin ja Karwin.

Minusta tulee Darwin. Mitään erityistä syytä nimenvalinnalle ei ole. Se rimmaa ja kuulostaa hyvältä. Nimi jää elämään myös bändin ulkopuolella. Sukunimeäni ja pukeutumistyyliäni mukailevat lempinimet Sortsi ja tästä tukkahevimäisittäin väännetty Sorzy säilyvät nekin.

Jotkut jopa kutsuvat minua Pasiksi.

Keikkaa pukkaa edelleen tasaisesti Joensuussa ja lähikunnissa. Käymme pistokeikalla aina Kotkassa saakka, kun bongaamme Rumbasta sikäläisen baarin etsivän esiintyjiä. Keikka on keskellä viikkoa, tietysti.

Keikkapaikkana toimivassa baarissa on suuret ikkunat, jotka antavat kadulle. On kuin soittaisi näyteikkunassa. Ilmeisesti paikassa ei ole käynyt ihmeemmin bändejä. Ainakaan se perusteella, että baarin puhelin soi kuumana koko keikan ajan, kun naapuruston ärtyneet asukkaat soittavat yksi toisensa jälkeen.

”Mikä helvetin mekkala siellä on? Seuraavaksi paikalle soitetaan poliisit!”

Kyrwiniksi itsensä nimennyt Kusela pääsee näyttämään show-miehen taitojaan. ”Kaljaa ja sirkuksia” -kappaleessa on väliosa, jossa soitan Riivatun kanssa kaksiäänistä harmoniaa. Kusela ei keksi ollenkaan mitä kohtaan soittaisi.

Keksimme siihen koreografian. Minä ja Riivattu asetumme osan alkaessa naamat vastakkain ja otamme polviasennon Hurriganesia apinoiden. Paitansa riisunut basisti kiipeää polviemme päälle, ojentaa kätensä ja sukeltaa lattiaan tervettä järkeä ja tyylikkyyttä halveksuen. Me soitamme samaan aikaan tulisesti.

Koko juttu on niin hölmö, ettei kyse voi olla muusta kuin neroudesta.

Palaamme Joensuuhun hieman ennen aamuseitsemää. Kuselaa tervehtii rappukäytävässä voimakas palaneen käry. Hän oli tullut edellispäivänä töistä ja ladannut juuri peltiseen pöytägrilliin läjän pinaattilettuja, kun kurvasimme hänen parvekkeensa alle soittamaan auton äänitorvea.

”Basso kainaloon ja kyytiin, Kotka odottaa!”

Letut jäivät grilliin, kun basisti leiskautti itsensä valloitusreissulle. Aamuseitsemältä ne olivat ehtineet kypsyä jo 18 tuntia. Lettujen ja grillin lisäksi kuumenemaan olivat ehtineet myös keittiön pinnat ja kaapistot. Tulipalolta sentään vältyttiin, mutta hilkulla oli.

Kun lettuja koski sormella, ne muuttuivat tuhkaksi.

Samaan aikaan kolmen korttelin päässä kypsyn minä. Postilta soitetaan, että pitäisi mennä tuuraamaan. Olen niin väsynyt, etteivät silmäni meinaa pysyä auki.

”Joo, kiva kun soitit, mutta nyt jätän väliin. Nukuttaa.”

”Mitä, eikö työ kelpaa?”, ihmetellään linjan toisessa päässä.

”No, juuri nyt ei kyllä kiinnosta pätkääkään. Muutenkaan en aio päivystää lopunelämääni puhelimen vieressä ja odottaa, että se soisi”, sanon ja isken luurin soittajan korvaan.

Vittu, kun pääsisi sinne kouluun.

Soittohommistakin tuli taas rahaa sen verran, että saimme ostettua polttoaineet edes toiseen suuntaan.

kamutjoensuussa

Mainokset

Bändäri

KaMu ry treenaa tiiviisti ja se tuottaa tulosta. Emme ole saaneet vieläkään uutta rumpalia Kiliffin tilalle, mutta kaikki kolme kitaristia osaavat soittaa rumpujakin. Setti on jaettu kolmeen osaan, välillä vaihdetaan rumpalia. Homma toimii. Meitä suitsutetaan rocklehti Rumban demopalstalla. Keikkareissut alkavat ulottua myös maakunnan ulkopuolelle.

Pieksämäen Läsnärockissa käymme soittamassa kiljupalkalla. Meidät mainitaan pieksämäkeläisen paikallislehden keikka-arvostelussa. Arvion perusteella osoitimme, ettei Joensuusta tule pelkästään hyviä bändejä. Lainaamme arvostelupätkää Joensuun Popmuusikoiden julkaiseman Maakuntasarjan mutapainia -levyn bändiesittelyosuuteen. Meiltä on levyllä kappale nimeltään ”Rasvakalja”.

Maakuntalehti Karjalaisessa julkaistussa levyarvostelussa KaMu ry:n todetaan olevan esimerkki siitä, miten heppoisilla eväillä nykyään pääsee uralla eteenpäin:

”Osta Landola ja levytä.”

Rumban arvostelussa ”Rasvakalja” nostetaan vuoden merkittävimmäksi raivokkeeksi ja saamme hieman radiosoittoakin. Kappale soi ihan Yleisradiossa, kun Miettinen pyöräyttää kappaletta Räkärodeo-ohjelmassaan.

Hommat etenevät niin mukavasti, että pääsemme avaajiksi Ilosaarirockin Töminäklubille. Edellisvuoden Ilosaarirockin yhteydessä soitimme keikan Kerubin klubilla, joka järjestettiin Joensuun raviradan katsomorakennuksessa. Se ei mennyt ihan putkeen. Lauantai-illan soittokunnossa oli hieman toivomisen varaa. Arvoimme ennen keikkaa humalaisimman kaverin rumpaliksi. Emme olleet niinkään huolissamme kompista vaan siitä ettei kukaan kaadu kamojen päälle ja hajota niitä. Kahden kappaleen jälkeen pyysin päästä rumpaliksi itse.

Huojutti.

Viiden kappaleen jälkeen keikka oli ohi. Tuttu miksaaja ei jaksanut katsella touhuamme.

”Tulkaa jätkät pois sieltä, oikeesti”, hän huikkasi samalla kun pisti kanavat kiinni.

Mutta nyt on meininki ihan eri mallilla. Päätämme näyttää. Ja näytöstä piisaakin siihen saakka kunnes keikan puolessa välissä lavalta katoavat sähköt.

Emme jää lavalle hölmistelemään, vaan vetelemme Hurriganesin ”My Sweet Lilyä” a cappellana siihen asti kunnes sähköt saadaan takaisin.

Keikka on menestys! Tuntemattomien kehut hivelevät korvia ja itsetuntoa.

Syksyllä kokoonpano elää. Sekä solisti Swein että vuosia bändissä soittanut basisti Mikko muuttavat pois kaupungista. Minusta tulee bändin kitaristi-laulaja. Tampereelta Joensuuhun paluumuuttanut Kusela ostaa basson ja tulee bändiin Mikon paikalle.

Talvella käymme pistokeikalla Lappeenrannan Totemissa. Arki-illasta huolimatta paikalle saapuu yleisöä enemmän kuin Kaunisniemen kahvilaan. Nuppiluvun laskemiseen tarvitaan jo varpaatkin avuksi.

Keikka menee mielestämme muutenkin hienosti. Pari punkkaria käy jopa tanssimassa, kun soitamme ”Rasvakaljan”. Suvereeni esitys, kerta kaikkiaan!

Baarin pitäjä tuo meille keikkapalkkiokaljakorin, kun roudaamme kamoja autoon. Päätän kokeilla onneani ja kysyä meille uutta keikkaa.

”Mitäs jos sovittais seuraava keikka saman tien?”

”Jospa ei sovittais”, mies vastaa ja kävelee tiehensä. Ilmeisesti hän ei ollut yhtä vakuuttunut kuin me itse.

”Se vaalea mimmi, mikä oli lavan edessä, sanoi äsken, että tuo teidän laulaja näyttää ihan James Hetfieldiltä”, Kusela kertoo naureskellen.

Kun kannan viimeisiä rumputelineitä autoon, nainen tulee luokseni.

”Mie asun tässä ihan lähellä”, nainen avaa keskustelun katsoen samalla silmiin.

”No, sehän on kiva. Talvi ja kaikkea, ei kerkee paleltamaan kotimatkalla”, vastaan harmitellen vieläkin uusintakeikan kusemista jo alkumetreillä.

”Asun tuossa ihan lähellä, kulman takana.”

”Minä asun Joensuussa kanssa ihan keskustassa. Onhan siinä puolensa”, vastaan samalla kun ihmettelen toisten tarvista tehdä tikusta asiaa.

”Asun tuossa talossa mikä näkyy tuolla.”

”Varmasti näppärää käydä keikoilla ja silleen. Paikat lähellä.”

Nainen jatkaa vielä hetken vinkkailuaan läheisen kerrostalon suuntaan, mutta pojat starttaavat jo autoa. Heilautan naiselle hyvät yöt ja hyppään kyytiin.

Valtatielle päästyämme älyän naisen vonganneen.

Siistiä! Keikkareissuhan kääntyi hetkessä plussan puolelle. Mietin tyytyväisenä, että onpahan kotona kertomista, vaikka hämmästelen pitkiä piuhojani.

Jos olisin poikamies ja vähän nopeaälyisempi, niin olisin jo panemassa!

Koskaan ei tiedä missä bändäri väijyy, vaikka sitten lappeenrantalaisbaarin takapihalla.

kamutbakkarilla

Kaunisniemen kahvila

Riivattu saa hommattua KaMu ry:lle ulkoilmakeikan Outokumpuun. Keikkapaikkana on Kaunisniemen kahvila, josta emme ole koskaan kuulleetkaan.

Ei haittaa. Nyt se edustaa rokkiskenen kuuminta huippua.

”Ajatelkaa. Soitetaan auringonpaisteessa ja tuuli hulmuttaa hiuksia. Porukkaakin sinne tulee varmasti paljon!”

Riivatun hehkuttaminen tarttuu. Olemme fiiliksissä.

Pakkaamme tuplabassarirummut ja Marshall-pinot peräkärryihin ja käymme lähtökaljoilla lähikuppilassa. Siellä on kaljalla myös vanha kaverimme Hemu, jota pyydämme saman tien mukaan rokkireissulle.

”Pitääkös mun maksaa pääsylippu sinne?”, Hemu kysyy.

”Ei tietenkään. Olet bändin mukana hommissa.”

”Ai oon vai?”

”Oot valomestari.”

”Mikä mestari?”

”Valomestari. Kuka tahansa kysyy sulta mitään, niin sanot vain pokkana olevasi valomestari.”

Ulkoilmakeikan suhteen näyttää pahalta. Sataa vettä. Järjestäjän kanssa on kuitenkin sovittu, että keikka järjestetään säästä riippumatta. Jos ulkona sataa, niin soitamme sisällä kahvilassa.

Keikkapaikka löytyy mäntymetsikön keskeltä. Kattamaton lava seisoo tyhjillään vesisateessa.

Tänään ei tuuli hulmuttele hiuksia.

Riivattu lampsii sisälle kahvilaan. Seuraan perästä muiden purkaessa Marshalleja peräkärryistä. En kuitenkaan ehdi edes avata ulko-ovea, kun Riivattu paukaisee pihalle.

”Mitä nyt?”, kysyn kun Riivattu nauraa portailla kippurassa.

”Käypä katsomassa miltä näyttää. On vähän pienempi paikka mitä kuviteltiin.”

Pari pirttikalustoa ja tiski, jossa myydään kahvia ja pullaa. Penkkejä seinänvierustoilla.

Ei tämä nyt ihan Hammersmith Odeonilta näytä. Hyvä jos rummut mahtuvat sisälle.

Paikalle on saapunut jo illan toinen bändi The Falcons, joka virittelee kamojaan kahvilan nurkkaan. He soittavat kuulemma rockabillyä. Pidämme pikaisen palaverin. Suotta tänne on kaikkea roudata. Tuomme sisälle yhdet kitarakamat, muuten lainaamme The Falconsin vehkeitä. Siirrymme autoon juomaan kaljaa ja punnitsemaan tilannetta. Meille on varattu ruokaa, kori kaljaa ja kaksi mökkiä läheiseltä leirintäalueelta. Ei tämä nyt niin huonolta näytä. Ja illalla on varmasti tupa täynnä.

Kahvilan keittiössä on tarjolla janssoninkiusausta. Keikkapalkkioksi saamastamme kaljakorista saamme ottaa yhdet ruokajuomat. Keikkapaikan politiikan mukaan kaljat annetaan bändille vasta keikan jälkeen, ettei soitto kärsi.

Kahvilan työntekijä on nuori nainen, joka myös asuu kesän ajan kahvilassa. Hänellä on oma huone keittiön vieressä. Hän antaa meille ehdottoman kiellon, ettei kukaan saa astua jalallaan huoneeseen, koska se on hänen kotinsa. Viisi minuuttia myöhemmin kahvilatyöntekijä menee käymään huoneessaan. Keittiöön kuuluu parahdus:

”Ja kukas vittu sie oot?”

Hemu rötköttää sängyssä kengät jalassa, toisessa kädessä kaljapullo, toisessa tupakka.

”Mä oon valomestari!”

”Oot vaikka sitten mikä mestari hyvänsä, niin nyt lähdet täältä helvettiin.”

Neiti käy sen verran kuumana, että on parempi siirtyä leirintäalueelle. Saamme kinuttua kaljakorin mukaamme ja käymme saunomassa.

Palaamme keikkapaikalle juuri ennen keikan alkua. Spekuloimme matkalla mahdollista väenpaljoutta.

”Ovatkohan kaikki mahtuneet edes sisälle?”

Paikalla ei ole ketään. Päätämme odottaa vielä hetken. Ties vaikka yleisömassat ovat vasta matkalla.

Se kannattaa. Paikalle saapuu yksi naisihminen ja The Falcons.

Paahdamme kaljametallipunkkia täysillä. Pirttipöydän ääressä istuva illan ainoa maksanut asiakas on aivan liekeissä. Hän tuulettaa villisti kappaleiden välissä. Rockabillybändin pojat istuvat seinävierustan penkeillä takaraivot kiinni seinässä ja suut auki.

Keikka on perhanan hyvä ja tiukka. Meillä on hauskaa ja yleisökin viihtyy. Sen edustaja taputtaa meille encoret.

Keikan jälkeen kävelemme ulos haukkaamaan happea. Ulkona on puoli Outokumpua. Ruojat nauravat paskaista kun tulemme hikisinä ulos kahvilasta. Siirrymme leirintäalueen kautta Outokummun yöhön.

Paluumatka on yhtä helvettiä. Makaan Saabin takapenkillä karmeassa krapulassa. Päätä särkee julmetusti eikä radiosta tuleva Alivaltiosihteerikään nosta tunnelmaa. Asetan otsani auton sivuikkunaa vasten, jos se vaikka viilentäisi. Ikkunasta näen miten meitä lähtee ohittamaan henkilöauto. Sen etupenkillä istuu krapulaiselta näyttävä Matti Nykänen.

Elämä voittaa välittömästi. Olo on kuin olisi messiaan nähnyt.

En ole yksin tässä pahassa maailmassa!

Yritän sopia meille keikkaa seuraavaksi kesäksi samaan paikkaan, mutta asiat etenevät nihkeästi. Paikallisilla on kuulemma sanonta:

”Ota KaMu ry keikalle, niin kukkaan ei tule kahtommaan.”

Kaunisniemi on valloitettu kertalaakista.

Karsintaa

KaMu ry:n perustanut rumpali Kiliff saa kenkää omasta bändistään. Reilua touhua. Kiliffin brutaalisti ryöpsähtelevä rummunlyönti iskee luihin ja ytimiin, mutta muut bändistä ovat alkaneet hienostella. Biiseissä alkaa olla pikkuhiljaa koukkuja maustamassa suoraa rynkytystä.

Kiliffiä eivät turhat hienostelut kiinnosta. Tuplabassarit jytäävät komeasti kappaleesta toiseen. Koukut jäävät asemalle kun Kiliff tykittää ohitse ravintolavaunukompilla.

Kerron rumpalille potkuista Kirkkokadun kotini vessassa, joka on juuri sillä hetkellä yksiön ainut rauhallinen paikka paskoille uutisille.

Erottamisestaan huolimatta välit Kiliffiin säilyvät. Hän käy KaMu ry:n keikoilla vierailevana tähtenä. Usein keikat päättyvät Kiliffin rumpaloimaan ”Piiskaa, piispaa ja kaljaa” -kappaleeseen. Rumpujumalan itseensä keräämä energia purkautuu muutaman minuutin aikana.

Jytinä on helvetillistä.

Yhteistyö jatkuu muutenkin. Perustan Kiliffin ja Ranen kanssa Hell’s Elvis -nimisen instrumentaaliyhtyeen. Minä soitan kitaraa, Kiliff bassoa ja Rane lyö rumpua tulisesti. Vedämme kappaleista mutkat suoriksi, ja se on perhanan hauskaa. Basistina uudelleensyntynyt rokkikukko tekee bändille instrumentaalikappaleiden lomaan kappaleita, joita hän itse laulaa. Kiliff on brutaali myös laulavan basistin roolissa.

Hell’s Elvis soittaa muutamia keikkoja ympäri maakuntaa. Joensuussa soitamme pariin kertaan uutta Kalevankadun asuntoani vastapäätä sijaitsevassa Putkelassa, joka toimii Popmuusikoiden toimitilana ja keikkapaikkana paikallisille pienille bändeille. Enon urheiluhallissa heitetylle keikalle saamme houkuteltua vierailevaksi tähdeksi Teijan.

Tequila-huudot kajahtavat komeasti.

Bändini vain lisääntyvät. Liityn rumpaliksi uuteen suomirokkia soittavaan trioon. Bändi saa nimen Alias Takapero. Lieksan keikalla pukeudumme verkkopaitoihin, jotka basisti käy ostamassa paikallisesta halpahallista.

Turhapurorokkia.

Hevibändi Black Mammoth puolestaan soittaa Black Sabbathia turkit päällä. Jokaisella bändin jäsenellä on tulikivenkatkuinen us-päätteinen taiteilijanimi, kuten Uranus, Vulcanus ja Venus Vesuvius.

Treenit skipannut basisti saa nimekseen Anus.

Emme keikkaile ikinä missään.

Riivattu, Swein ja Rane perustavat punkbändi Kirkkoveneen, jolle alan manageriksi. Managerille pitää keksiä myyvä nimi. Luen lehtijutun, jossa kerrotaan, että Suomen ainoat oikeat rockmanagerit ovat Lasse Norres ja Seppo Vesterinen.

Siinähän se on.

Kohumanageri Lasse ”Kapina” Vesterinen yrittää myydä Kirkkovenettä keikalle Tohmajärven Potsirokkiin. Ilmeisesti nimi ei kuitenkaan ole kyllin vakuuttava eikä manageri tarpeeksi härski, koska keikka jää saamatta.

Riivattu tekee bändille kappaleen ”Poliisi on systeemi”.

”Järjestystä valvoo järjestyspoliisi,
liikennettä ohjaa liikennepoliisi,
korttelia kiertää korttelipoliisi,
komisarion nuolee konstaapeli!

Kumpi ja Kampi tappeli,
paikalle tuli poliisi.
Kumpi jupakan aloitti,
tuomion heti ilmoitti.

Poliisi on systeemi!”

Olen myyty. Nyt on punkissa sanomaa!

Bändeilläni pukkaa keikkaa ympäri maakuntaa. Ilomantsi, Lieksa, Valtimo, Tohmajärvi, Rääkkylä, Lehmo. Rockmetropolit seuraavat toistaan. Parhaimmillaan tai pahimmillaan illan tapahtumassa on kuusi bändiä ja minä soitan niistä viidessä.

Lopulta on pakko karsia. Aika ja energia eivät enää riitä. Teijan kainalo houkuttaa kummasti. Päätän keskittyä yhteen pääbändiin ja sen lomassa soittaa joissakin vähemmän aikaa vievissä projekteissa, kuten Black Mammoth ja Hell’s Elvis.

Pääbändikseni jää KaMu ry. Lehti-ilmoituksella perustettu äänekästä punkin, metallin ja jytärockin sekoitusta soittava yhtye, joka laulaa kaljasta.

Kiinnostuksen kohteet kohtaavat siinä komeasti.

viking

Bändikilpailu Nurmeksessa

Osallistun Nurmeksessa järjestettävään bändikilpailuun kolmella eri yhtyeellä. Bändeistäni ovat mukana Laiskajaska, Smell Hell ja KaMu ry. Niiden lisäksi paikalle on saapunut pitkälti toistakymmentä bändiä tavoittelemaan rahapalkintoja.

Laiskajaska vuokraa tapahtumaan backlinen. Vuokratulot kattavat kulumme, jos palkinnot sattuvat menemään sivu suun. Laiskajaska on muutenkin hyvässä nosteessa maakunnassa. Pidämme voittomahdollisuuksiamme melko hyvinä.

Smell Hellin ja KaMu ry:n keikat sisältävät ylimääräistä draamaa. Tapahtuma järjestetään paikallisessa liikuntahallissa. Lavalle mennään kuntosalin kautta. Smell Hellin basisti Pekka intoutuu odotellessa kokeilemaan miten rauta liikkuu.

Ja sehän kannattaa. Juuri kun keikan pitäisi alkaa, Pekka saa muljautettua olkapäänsä sijoiltaan.

Voimamies kiidätetään terveyskeskukseen, jossa käsi laitetaan kantositeeseen. Bassonsoitosta on turha edes unelmoida. Toinen kitaristeista siirtyy bassoon ja onneton adonis valtaa lavan toisena solistina. Keikka saadaan soitettua yllättävänkin hyvin vastoinkäymisestä huolimatta.

KaMu ry:n keikka puolestaan viivästyy, kun Kiliffiä ei näy missään keikan alkaessa. Käyn etsimässä ulkoa. Rumpali löytyy autosta juopottelemasta.

”Hei! Hopi hopi, pitäisi mennä lavalle.”

”Vittu! Joo, joo. Saatana.”

Odotamme jo kitarat kaulassa lavalla, kun Kiliff saapuu sen sivustalle panosvöissään ja niittirannekkeissaan. Luulemme, että keikka saadaan käyntiin nopeasti.

Turha toivo.

Kiliff alkaa riisuuntua. Hän riisuu ensin panosvyön, sitten niittivyön. Seuraavaksi saavat lähteä farkkuliivi ja nahkatakki ja niiden perään housut. Lopuksi rumpuihme riisuu päällysvaatteiden alta paljastuneet pitkähihaisen paidan ja pitkät kalsarit. Ja sitten puetaan. Niitti- ja panosvermeiden on oltava päällä jämptisti.

Koko tämän ajan seisomme lavalla mykistyneinä. Järjestäjät näyttävät kelloa, että soiton pitäisi alkaa. Yleisökin tuntuu odottavan jotakin tapahtuvaksi. Ihmiset eivät näe Kiliffin asusterumbaa, pelkästään meidän hölmistyneet ilmeemme.

Lopulta saamme rumpalin rumpujensa taakse ja pääsemme aloittamaan keikan, jonka kestosta kolmannes on jo käytetty. Alamme mättää raivoisaa kaljametallia. Minulla on mukana langattomat, ryntäilen yleisön seassa siellä täällä salia. Ehdimme soittaa muutaman kappaleen, kunnes miksaaja ilmoittaa äänentoistolaitteiden hajonneen. Hän levittelee käsiään, ettei voi mitään.

Keikka on ohi.

Ihme kyllä seuraavana esiintyvän orkesterin aikana laitteet toimivat taas.

Laiskajaska soittaa perusvarman keikan ja sijoittuu kisassa toiseksi. Käymme pokkaamassa palkinnon ja alamme valmistella kotiinlähtöä. Roudarimme Rane on pakkaillut soittokamoja lähtökuntoon koko palkintoseremonian ajan. Iso mies istuu rumpujen takana ja purkaa niitä siellä kaikessa rauhassa. Kilpailun kuuluttajakaksikko julkistaa voittajaksi ilomantsilaisen hard rock -yhtyeen. Naisjuontaja spiikkaa, että seuraavaksi kilpailun voittajat soittavat vielä kertaalleen. Rumpujen takaa kuuluu tyly toteamus:

”Eivät muuten soita. Nämä kamat lähtevät nyt.”

Rane on järkkymätön kannassaan.

Voittajabändi poistuu lavalta palkintoineen perässään hämmentynyt juontajakaksikko. Rane jatkaa rumpujen purkamista kaikessa rauhassa.

Loistohuipennus tapahtumalle.

Nauran kippurassa.

Oma keikkareissumme huipentuu nurmeslaisella grillikioskilla, jonka jonossa KaMu ry:n keikkaa selvitellään kovaäänisesti Kiliffin ja bändiin kitaristiksi aiemmin talvella liittyneen Arton toimesta. Vaikka turpakäräjiltä vältytäänkin, ei Joensuuhun palatessa ole varmaa tietoa siitä, ketä bändissä enää soittaa.

kamutnurmeksessa