Runkatkaa!

Meno jonavalaisessa autotallissa säilyy kuuman kiihkeänä loppuun saakka. Ennen viimeistä kappaletta spiikkaan Basta Bastan lavalle Sleepy Sleepersiä lainaten.

”Let’s invite our friends to join us on stage by using the Finnish word for the ultimate anarchy: Runkatkaa!”

Liettualaiset osaavat suomea hienosti. Basta Bastan jäsenet saapuvat seuraksemme rytmikkään huutomyrskyn saattelemana.

”Runkatkaa! Runkatkaa! Runkatkaa!”

Luovun kitarasta ja siirryn vokalistiksi. Kiertueen viimeisenä kappaleena pärähtää ilmoille sekakokoonpanon soittama Anarkiaa Karjalassa. On ihan hemmetin hauskaa, kaikkea ei aina tarvitse ottaa niin vakavasti.

Ja harvemmin otetaankaan.

Loppurutistus kelpaa yleisöllekin. Nuoriso huojuu, horjuu ja riehuu viimeisetkin hienrippeensä autotallin lattialle.

Keikan jälkeen ihmettelemme porukalla, että mitäs sitten tehtäisiin. Luokseni saapuu nuori tyttö, joka katsoo minua lasittunein silmin ja kysyy:

”Why are you doing this?”

”Why Mick Jagger is doing this?”, esitän vastakysymyksen tajuten samassa sen älyttömyyden. Tuskinpa Jaggeria näissä kekkereissä näkyisi. Basta Bastan basisti Kukka saapuu paikalle.

”Jumalauta! Arvaas mitä yksi teinityttö tuli äsken sanomaan mulle?”, Kukka kysyy epäuskoisena naureskellen.

”No?”

”What is your name? I want to remember it in the morning. Ei helvetti!”

Teinit kyselevät moisia kolmikymppisiltä hikisiltä ukoilta. Kontrasti nykyhetken ja normaalielämän välillä on raju. Reilun vuorokauden kuluttua hörppään aamukahvit kotona vaimon kanssa ja hurautan toimistolle koodaamaan älyverkkoja insinöörikollegoiden kanssa.

Ja sitä ennen pitäisi heilua kansainvälisenä seksisymbolina liettualaisteinien autotallibileissä ja ties missä.

Ei saatana.

Seuraava siirto hahmottuu kristallinkirkkaana ja nopeasti. Lähdemme saman tien kohti Tallinnaa.

Paikalliset ovat harmissaan. He olisivat halunneet viedä meidät kaupungille. Epäselväksi jää, että minne siellä. Tuskin nämä pääsisivät edes baariin.

Matka taittuu halki öisen Baltian. On pimeää ja kaikkialla leijuu pistävä savunhaju. Näemme matkalla kaskipeltoja kytemässä, mutta haju on niin vahva, että jossain varmasti palaa metsää enemmänkin. Aistiärsykkeet luovat kotimatkalle liki aavemaisen tunnelman.

Aamulla pysähdymme ostoksille pärnulaiseen hypermarkettiin. Totean juopottelut juopotelluiksi ja pitäydyn pelkissä tuliaiskarkeissa. Saahan tuota kaljaa kaupasta Suomessakin sitten kun taas janottaa. Rebel puolestaan pähkäilee ostaisiko lopuilla hiluillaan itselleen vodkapullon vai ruokaa.

”Hetkinen. Minullahan on kotona kastikeainekset kaapissa!”

Rebel sijoittaa rahansa vodkapulloon. Tyytyväisen shoppailijan naama loistaa hymyä kilometrin päähän.

Tallinnan satamassa talutan näkökykynsä menettäneitä soittajakavereita terminaalin lipputiskille. Silmälasien lisäksi kavereilta ovat menneet myös rahat. Vingutan luottokorttiani lauttalippujen verran lainaksi. Baltia on korkattu.

unikeot

Mainokset

Sukellus rasvamonttuun

Parkkeeraamme auton sumun keskeltä kohoavan autotallirivistön keskimmäisen rivin kolmanneksi viimeisen tallin kohdalle ja lähdemme tutustumaan keikkapaikkaan. Siinä missä edellisiltaisen autotallin sisustamiseen ja viihtyisyyteen oli nähty vaivaa, näyttää tämäniltainen talli siltä kuin sieltä olisi peruutettu Lada ulos vain hetkeä aikaisemmin. Ainoat sisustuselementit ovat betoni ja pöly.

Tallissa on rasvamonttu, joka on katettu vanerilevyin. Toiseen päähän on jätetty luukku, jota avaamalla ihmiset kulkevat edestakaisin kahden kerroksen välillä. Ilmeisesti monttuun on rakennettu jonkinlainen kerhotila, jonne meitä ei kutsuta. Sinne johtava luukku läväytetään sen kummemmin varoittelematta auki aina kun joku on tulossa alhaalta ylös.

”Tuosta se muuten joku vielä tipahtaa alas tänä iltana”, tuumaan kavereille.

Kaivan tietämättäni itselleni rasvamonttua jalkojen alle.

Porukkaa on paikalla runsaasti huolimatta siitä, että on sunnuntai-ilta. Koko kaupungin nuoriso on saapunut juhliin. Yleisö on todella nuorta ja ihan hemmetin sekaisin. Rasvamontussa käy kuhina, kun nuoriso lappaa sinne sekoittamaan päätään muullakin kuin kaljalla.

Saattaa tulla mielenkiintoiset kekkerit.

Bulldoserin ja Basta Bastan lisäksi paikalla on myös paikallinen bändi, joka on tuonut mukanaan backlinen. Älyämme roudanneemme bassorumpua halki Baltian aivan turhaan. Sitä ei olla tarvittu kertaakaan. Ei polkaisun polkaisua pedaaliin, ei jysäyksen jysäystä. Vain kymmeniä nostoja pois autosta ja takaisin kyytiin. Rokkiretkueen taukojumppa.

Paikallisen bändin basistilla on ongelma. Hänen bassossaan ei ole kuin kolme kieltä. Basisti kysyy olisiko meillä lainata yhtä kieltä keikan ajaksi. Tottahan tuota lainataan. Nuoret tyypit ovat sekaisin kuin seinäkellot. Lainakielen asentaminen bassoon tuottaa suunnattomia vaikeuksia.

Basismin alkeet ovat hyvin hallussa.

Lopulta he pääsevät aloittamaan keikkansa ja meno on laakista kova. Porukka pogoaa kuin viimeistä päivää, vaikka bändin soitto ei erityisen tiukalta kuulostakaan. Lattiasta irtoaa ilmaan pölyä ja hiekkaa. Autotallissa on vaikea hengittää. Seisomme katsomassa keikkaa autotallin ovella. Komean näköistä touhua, kun autotalli on yhtäkkiä mennyt tyystin sekaisin.

Yleisön joukossa on laiha kaveri, jolla on erotuomaripilli suussa. Hän hyppii ja pomppii koikkelehtien pitkin poikin autotallia ja puhaltelee samalla pilliinsä. Kaverilla on meno päällä.

Pillimiehen performanssi alkaa naurattaa.

”Are you laughing at us?”, kysyy välittömästi vieressä ollut tyttö.

”Ei toki, meillä on vaan niin mukavaa”, muotoilen diplomaattisesti.

Paikallinen bändi lopettaa settinsä. Kävelen olut kädessä sisälle talliin enkä katso eteeni. Rasvamontun luukku lennähtää auki juuri kun kävelen sen kohdalta. Tipahdan reiästä alas niin että humpsahtaa. Levitän refleksinomaisesti käteni ja jään kainaloistani kiinni niin etten tipahda kokonaan alas. Roikun käsieni varassa aukon reunasta, kun jalkani sätkivät rasvamontussa.

Perkele, että sattuu.

Paikalliset auttavat minut ylös montusta. Luita ei ole onneksi murtunut. Alhaalta ylöspäin tulossa ollut nuori tyttö saa rytäkässä jalastani. Hän saa varmasti komean mustelman kylkeensä. Onneksi selviämme pikkuruhjeilla vaikka ainekset olivat olemassa pahempaankin.

Kädessäni ollut kaljapullokin on säilynyt, ihme kyllä, ehjänä.

Seuraavana on Basta Bastan vuoro räjäyttää autotalli liekkeihin. Keikka on komeaa vyörytystä, autotallissa on hikinen tunnelma. Pipopään pilli soi sfääreissä tämän vain kiihdyttäessä poukkoilemistaan sitä mukaa kun musiikki tiukkenee. Keikan jälkeen yleisö hoippuu sekaisena ulos haukkomaan henkeä.

Bulldoser valmistautuu keikkaan juoksemalla kilpaa ripuloimassa autotallirivin päädyssä olevassa pusikossa. Keikkajärjestäjän äitimuorin loihtimien herkkujen ahmiminen kostautuu. Syöksyn vielä viime hetkillä pusikkoon ja sieltä suoraan pelipaikalle tallinperukoille.

Järjetön meno sen kuin yltyy. Sekopäinen porukka joraa niin, ettei sekaan meinaa mahtua. Baltian autotalleissa ei rokkipoliiseja näy. Happi loppuu, lattiasta lähtevä pöly tunkeutuu keuhkoihin. Olemme yltä päältä hiessä ja liassa. Kata laulaa minihameeseen ja bikinien yläosiin pukeutuneena. Tekijänainen vetää hienosti, vähällä hapella ja juuri pusikosta tulleena.

Setin puolivälissä pillimies vie oman performanssinsa äärimmilleen ja syöksyy pää edellä autotallin seinään. Nuorukainen tipahtaa niille sijoilleen.

Vittu, käviköhän pahasti.

Ihmiset kerääntyvät auttamaan lattialla henkeä haukkovaa kaveria. Hetken kuluttua pillimies nousee ystäviensä auttamana ylös. Hän arvioi tilannetta vielä muutaman sekunnin ajan kunnes puhaltaa pilliinsä ja aloittaa tutun poukkoilun.

Peli voi jatkua.

jytinaa_autotalleissa

Puhtaat valkeat pöytäliinat

Kiertueen viimeinen keikka on Jonavassa, joka on pieni kaupunki Kaunasin pohjoispuolella. Koska keikkapaikalle ei ole mitään älytöntä kiirettä, niin pistäydymme ensin Kaunasissa. Matkalla varaamme itsellemme jo paluuliput Helsingin lautalle seuraavaksi päiväksi. Samalla mietimme, josko soittaisimme illan keikalla kiertueen viimeiseksi kappaleeksi jotain kimpassa. Kyselen serkultani Jukalta Sleepy Sleepersin Anarkiaa Karjalassa -kappaleen sanoja tekstiviestitse.

Reitin varrelle sattuu Baltian ainut ydinvoimala, jonka etenkin Rebel haluaisi nähdä. Kaveria käy sääliksi tämän pomppiessa bussissa puolelta toiselle sitä mukaa kun ajamme liittymärampeista. Silmälaseista olisi apua.

”Katso, nyt se näkyy tuossa vasemmalla. Tuossa edessä.”

”Missä? Ei näy!”

”Ei, nyt käännytään taas. Oota. Nyt se on tuossa oikealla!”

Säntäily bussin laidalta toiselle ei tuota tulosta. Voimala jää näkemättä. Paljon paremmin eivät ole näköasiat The L:lläkään, joka on onnistunut hajottamaan omat silmälasinsa jossain vaiheessa matkaa. Reiskalla puolestaan on oksennustauti, jonka hän epäilee saaneensa mehujääpuikosta. Yökkäystauoilla rumpali palvoo Baltian maankamaraa nelinkontin. Minulla ja Katalla mahat ovat löysällä muuten vaan, juoksemme kilpaa pusikoissa.

Bändi on iskussa. Illasta tulee vahva.

Kaunasissa lampsimme terassille. Paikassa on halpaa olutta ja ilmainen vessa asiakkaille. Molemmille on tarvista. Etenkin jälkimmäisen tarve on yhä kasvamaan päin. Asiat voisivat toki olla huonomminkin. Tässä ollaan kuitenkin rokkikiertueella ulkomailla.

Illan keikkajärjestäjä soittaa.

”Missä olette? Joko olette Jonavassa?”

”Ei. Ollaan Kaunasissa terassilla.”

”Hei, nyt teillä on kiire. Teillä on ruokailu!”

”Eikö voitais syödä vasta keikan jälkeen?”

”Ei käy! Teidän täytyy tulla tänne heti. Odotan teitä kaupungin rajalla sillankupeessa.”

Parempi raahautua kohti Jonavaa. Jätän hyvästit Kaunasille käymällä jäähyväisistunnolla ravintolan vessassa ja suuntaan rokkihommiin muun lauman mukana.

Yllättäen ehtiikin jo hämärtyä ennen kuin saavumme Jonavaan. Nuori keikkajärjestäjä hyppää kyytiin ja alkaa neuvoa reittiä bassorummun päällä istuen. Ruokailu tapahtuu hänen kotonaan.

Pistämme auton parkkiin ja kipuamme portaat huoneistoon, jossa odottaa valkoisin pöytäliinoin verhottu pitkä pöytä. Pöydässä on kattaukset viimeisen päälle ja keittiössä valmistuu useamman ruokalajin illallinen.

18-vuotias keikkajärjestäjä asuu vielä vanhempiensa luona. Hänen äitinsä tekee keittiössä ruokaa hiki päässä. Keikkajärjestäjä syöksyilee hermostuneena keittiön ja ruokasalin väliä.

”Onko kaikki ok?”

Renttulauma pönöttää pöydän ääressä ja miettii, että mitenkäs tänne oikein jouduttiin. Äidin tarjoillessa kokkaustensa lomassa kivennäisvettä jemmaan oman puolillaan olevan olutpulloni piiloon pöydänjalan taakse. Kaikki yrittävät skarppailla minkä suinkin kykenevät.

Ruoka on hyvää ja sitä riittää. Pistelemme ruoat suihimme hyvällä ruokahalulla. En ollut edes älynnyt, miten nälkä minulla olikaan. Sitä se kaljankittaaminen teettää. Syötyämme käymme kiittämässä kokkia keittiössä jokainen erikseen. Ele on illan emännän mieleen. Hän naureskelee tyytyväisenä ottaessaan kiitoksia vastaan.

Meitäkin hymyilyttää. Tarttuvaa sorttia.

Poistumme asunnosta ja pakkaudumme autoon. On aika suunnistaa kohti keikkapaikkaa, jonne ajamme sumussa halki peltojen ja metsiköiden. Keikkajärjestäjä kertoo, että illan keikkapaikka on hänen vanhempiensa omistama.

Alkaa hieman epäilyttää.

Yhtäkkiä silmiemme eteen avautuu kolme riviä autotalleja.

Enpä olisi arvannut.

oksu

Rajaloukkaus Valko-Venäjälle

Ikkunasta tulviva auringonvalo herättää minut olohuoneen lattialta. Päivästä näyttäisi tulevan jälleen kaunis. Menen parvekkeelle tupakalle ja katselen sieltä avautuvaa näkymää. Aika korutonhan tuo on. Parvekkeelta näkyy rapistuneita kerrostaloja ja niiden välissä heinittynyttä aluetta, jonka ehkä voisi kuvitella joskus olleen hoidetun. Kauempana siintää rivistö kulahtaneita autotalleja, joista yhdessä oli edellisiltana maailman paras meininki. Juomme aamukahvit ja kävelemme autotallille pakkaamaan kamat autoon.

Roudauksen jälkeen käymme ruokaostoksilla keskustassa. Olen silminä silmälasinsa kadottaneelle Rebelille. Kuvailen makkaroita lihatiskillä, jotta bassotaiteilija osaa tehdä valintansa. Päädymme tiskin oikeassa laidassa oleviin grillimakkaroihin. Juomaostoksilla Rebel ei tarvitse apua vaan osoittaa kadehdittavaa sitkeyttä. Hän tiiraa puolitoistalitraista pulloa pitkään lähietäisyydeltä.

”Tässä on etiketissä susi. Hetkinen. Joo, tuossa. Viisi prosenttia! Tää on viisiprosenttista!”

Tyytyväisenä myhäilevä Rebel latoo olutpullot ostoskoriin makkarapaketin seuraksi. Itselläni on hyvin pitkälti samat ostokset. Muutkin ovat saaneet ostoksensa tehtyä. Lähdemme katsomaan Valko-Venäjän rajaa.

Pakkaudumme autoon, nostamme bassorummun kyytiin ja hurautamme muutaman minuutin matkan rajalle. Pysähdymme tienposkeen satakunta metriä ennen varsinaista raja-asemaa. Luulisi, että raja on hieman tiukemmin vartioitu kuin ne rajat mitä viime päivinä olemme ylittäneet. Onhan Valko-Venäjä vielä Euroopan harvoja sosialistisia diktatuureja. Hyppäämme ulos autosta ja fiilistelemme, että nuokin puut tuolla ovat jo Valko-Venäjän puolella. Eivät näytä yhtään sen enempää sirpin ja vasaran raiskaamilta kuin tällä puolen rajaa olevat puutkaan.

Puolivälissä tietä ja metsänrajaa on hauskan näköinen pylväs. Menemme lähemmäs ihmettelemään, että mikä lienee. Kierrän tolppaa joka puolelta ja yritän pähkäillä, että minkähän vuoksi tuommoinenkin on tänne pystytetty. Käyn kusella metsänlaidassa ja palaan pylvään luo.

”Mitähän nää vaakunankuvat on? Ja nää kirjaimet?”

”Oisko ne jotain lyhenteitä?”

”Helvetti, tää on rajatolppa! Ollaan Valko-Venäjällä!”

Kävin juuri lorauttamassa valkovenäläiseen pusikkoon. Eikä edes viisumia kyselty!

Samassa alkaa kuulua kiivas korkokenkien kopse raja-aseman suunnasta. Sieltä saapuu ryhdikäs naispuolinen liettualaisrajavirkailija pistooli vyöllään kertomaan, että olemme syyllistyneet rajaloukkaukseen Valko-Venäjälle.

”Äkkiä takaisin tielle tai ei hyvä seuraa!”

Selitän, että ei huomattu koko rajaa ja muutenkin eksyttiin vahingossa koko seudulle. Rajavirkailijatar osoittaa meille autoa, että nyt hyppäätte kyytiin ja ajatte takaisin tulosuuntaan. Täti tehostaa kehotustaan ojentamalla kädet eteensä ja puristamalla ne nyrkkiin.

”Next, handcuffs!”

”Lupaat vaan”, ajattelen.

Täti on sen verran vakuuttava, että on parempi totella. Onneksi sentään valkovenäläiset eivät ehtineet paikalle ensin. Reissuun olisi saattanut tulla pientä viivästystä. Nousemme autoon ja ajamme pois. Hetken päästä uskallamme jo tuulettaa.

Rajaloukkaus Valko-Venäjälle! Siistiä!

belorussia

Fuck McDonald’s

Seuraavana on valloitusvuorossa Šalčininkai Liettuan ja Valko-Venäjän rajan tuntumassa. Matkaa on ajettavana lähes viisisataa kilometriä. Onneksi keli on aurinkoinen, auto toimii, kaikki ovat mukana ja juttua piisaa. Eilisen ajovuoron jälkeen on mukava vain istua autossa, hörppiä kaljaa ja puhua paskaa.

Selkeästi vahva lajini.

Matka taittuu hyvää vauhtia eikä rajanylityksissäkään tuhraannu ylimääräistä aikaa. Liettuan puolella rajaa sijaitsevassa motelliravintolassa on myynnissä avotulella paistettua saslikia. Toimii.

Moottoritie halkoo äärettömiin jatkuvaa peltomaisemaa. Pohjois-Karjalan poikana osaa arvostaa, että tieltä näkyy muutakin kuin metsää. Tiessä on syvimmät urat, jotka missään olen nähnyt. Se hieman ihmetyttää, koska kyseessä on sentään maan merkittävimpiin kuuluva moottoritie. Muuten ei valittamista löydy. Olemme niin hyvin aikataulussa, että päätämme ajaa ensin Vilnaan ja käydä katselemassa vähän kaupunkia.

Vilnassa parkkeeraamme auton Geležinis kablysin takana olevalle pikkukadulle. Geležinis kablys eli Rautakoukku, oli aikoinaan rautatieläisten kulttuurikeskus. Neuvostoaikainen paremman väen juhlapaikka, jossa tarpeeksi korkealla puolueen hierarkiassa olleet ihmiset pääsivät pyörähtelemään tanssilattialla. Sittemmin paikka on poistunut käytöstä. Ainakin osittain. Rakennuksen kellarikerroksessa toimii legendaarinen underground-klubi nimeltään Club Green. Harmi kyllä, tällä reissulla keikka siellä jää väliin.

Katselemme rakennusta. Rapistumisesta huolimatta huomaa, että se on ollut aikoinaan komea paikka. Valkoinen rakennus, jonka julkisivua koristavat pylväät ja niiden yläpuolella roikkuu hallitsevana suuri musta rautakoukku. Paikka sietäisi laittaa kuntoon.

Läheltä löytyy kioski, josta ostamme juomatäydennystä iltaa varten. Nostelen kylmäkaapista tusinan verran puolilitraisia olutpulloja tiskille. Huomaan, että ne ovat kaikki yhdeksänprosenttisia.

”Jaaha, tästä ei hyvä seuraa.”

Nostelen pullot takaisin kaappiin ja etsin miedompia tilalle. Lähdemme etsimään ruokapaikkaa, joka löytyykin nopeasti.

McDonald’s.

Kaikista maailman paikoista. Kapinaa punkkia vastaan. Suurin osa porukasta kiertää sisätilat kaukaa. Sentään jotain toivoa tässäkin sakissa. Minussa ei. Pistelen hampurilaista tuulensuojaan hyvällä ruokahalulla.

Aterioinnin jälkeen otamme kiertuevalokuvia paikan mainoskyltin edessä. Halvat huvit. Kierrämme vanhan kaupungin kautta takaisin autolle ja lähdemme ajamaan neljänkymmenen kilometrin päässä olevalle keikkapaikalle.

Šalčininkai on pieni kaupunki viisi kilometriä ennen Liettuan ja Valko-Venäjän rajaa. Kaupungissa asuu vajaat seitsemäntuhatta asukasta. Keikkajärjestäjä hyppää kyytiin ja lähtee oppaaksi. Keikkapaikka on kuulemma vähän syrjässä keskustasta. Palaamme muutaman sata metriä takaisin tulosuuntaan ja käännymme keskeltä peltoa pienelle tielle, joka johtaa pitkän autotallirivistön pihaan.

Yhdessä noista kymmenistä autotalleista on tänään rokkijuhla. Ei vastaa ihan sitä kuvaa kansainvälisestä rocktähteydestä, josta teinipoikana haaveilin ja äidille hevostilan ostamisella hehkuttelin.

Onneksi äiti ei sen kummemmin edes pidä hevosista.

Autotallin kaikki parikymmentä neliötä on sisustettu tyylikkäästi. Ei ollenkaan hassumpaa. Seinät on verhoiltu tummilla lakanoilla ja lattialla on matot. Paikka vaikuttaa kodikkaalta ja siistiltä. Täälläkin on backline paikan puolesta.

Bassorummussa lukee ”Fuck McDonald’s”.

Hymyilyttää.

Basta Basta soittaa ensin ja meno on ihan hemmetin siistiä. Nuori yleisö on täysillä mukana, ilman minkäänlaisia estoja. Näyttää ihan perhanan siistiltä, kun pieni autotalli on tupaten täynnä hikisinä poukkoilevia ihmisiä. Nopean vaihdon jälkeen on Bulldoserin vuoro ja sama meininki jatkuu. Hiki lentää niin soittajilla kuin yleisössäkin. Uskomatonta, että keskellä peltoa olevassa pienessä autotallissa voi olla niin siistiä soittaa. Hämmentävän hieno kokemus.

Nyt alkoivat hommat toimia.

Fiilistelemme keikan jälkeen vielä hetken, juomme olutta ja juttelemme paikallisten kanssa. Kiittelemme puolin ja toisin, kunnes on aika lähteä nukkumaan. Kukaan ei ole enää ajokunnossa, joten on parempi kävellä. Auto jätetään keikkapaikan pihamaalle, talliin ei mahdu. Mietin, että onkohan naapuritalleihin rakennettu muita aktiviteetteja.

Kuten kylpylä, sirkus ja jäähalli.

Lähdemme taivaltamaan usvan verhoamien peltojen poikki kohti keskustaa, josta meille on järjestetty yöpaikka keikkajärjestäjän kotoa. On hiljaista, mistään ei kuulu mitään, vain oman retkueemme askeleet harppoessamme jonossa pitkin ojan vierustaa kulkevaa polkua. Pellonlaidassa on kerrostalo, jonka parkkipaikan kautta oikaisemme. Juuri kävellessäni kahden auton välistä horjahdan ja tönäisen toista autoista niin, että sen hälyttimet alkavat soida korviahuumaavasti keskellä hiljaisuutta.

On parempi kiihdyttää kävelytahtia.

Hälyttimen huuto ei lakkaa vielä silloinkaan kun hipsimme sisään majapaikan porraskäytävään. Olo tuntuu melko rock’n’rollilta.

iloiset_punkkarit