Junamatkalla Hampurista Amsterdamiin joudumme törkeän varkauden uhreiksi. Joku vie meiltä kaljat. Lähden perään. Tavoitan varkaat viiden junavaunun päästä.

Etummaisena menevä kriminaali huomaa minut ja ehtii juosta karkuun, mutta jälkimmäinen jää kiinni kahden olutkassin kanssa.

Pistän kovat panokset piippuun.

”You’ve made a bad mistake! You know why? Where are you from?”

“I am from Belgium.”

“And you have never heard about the Tatum Bros? We are million dollar men and we will kill you! And then we will eat you, alive!”

Samalla pullistelen satelliittikanavilta opeteltuja amerikkalaisia vapaapainiposeerauksia. Mesoan niin ettei junavaunussa meinaa käytävä riittää. Pyöreäposkinen belgialainen katsoo esitystäni pupillit laajentuneina.

”Sorry, sorry. I didn’t know. This was my friend’s idea!”, hän sopertaa hädissään.

Teen pikaisen inventaarion.

Kaikki kaljat ovat tallessa. Rikoksen pääjehu juoksee jossain karkuun mukanaan kassi, jossa on leivänkannikka ja hampurilaiselta torilta mukaan tarttuneen juoksukurkun jämät.

Menköön.

Päästän kauhistuneen belgialaisen jatkamaan matkaansa ja käsken kertoa kaverilleen terveiset Tatum Brosilta.

Saavumme Amsterdamiin illan hämärtyessä. Ensin pitäisi löytää majapaikka. Ratapihan kupeessa vihertää lupaavasti. Lähdemme vaeltamaan kohti pusikkoa ratapihan halki. Yhtäkkiä kuulemme takaamme huudon ja huomaamme ratavalvojien huitovan meitä pois kiskoilta. Spurttaamme juoksuun. Valvojat lähtevät perään. Samassa paikallisjunia alkaa sujahdella ohi oikealta ja vasemmalta.

Ehkä noilla kavereilla on pointti.

Juoksemme ratapihan reunalle junia väistellen ja loikkaamme penkereeltä alas. Piiloudumme pensaikkoon. Kuulemme ratavalvojien askeleita, jotka lopulta loittonevat. Huomaamme päätyneemme kerrassaan oivalliseen majapaikkaan.

Toisella puolen kohoaa viiden kerroksen korkuinen tiiliseinä, jossa ei ole ensimmäistäkään ikkunaa. Ratapihan valot valaisevat seinää piikkilanka-aidan läpi. Välillä kuuluu askelia, kun joku kävelee ohitse ratapihan sepelimurskassa. Majapaikkamme muistuttaa vankileiriä, mutta kelpaa meille mainiosti.

Kaljasta innostuneille nuorille miehille Amsterdam on loistava kaupunki. Notkumme baareissa ja ostamme luostarioluita olutmyymälästä. Kannabistakin olisi tyrkyllä, mutta en ole erityisen kiinnostunut siitä. Kalja riittää. Riivattua ajatus kannabiksen kokeilemisesta kiinnostaa enemmän.

Päivät menevät rattoisasti naula päässä. Kolmantena päivänä törmäämme pariin nuoreen tyttöön, jotka kutsuvat meidät illalla bileisiin. He antavat minulle lapun, jossa on juhlapaikan osoite. Sitä vastaan saa kuulemma virvokkeita.

Pistän lapun taskuuni ja lupaan tulla piipahtamaan. Riivattu väsähtää, luostarioluet painavat silmäluomia. Pitsalla käydessämme viimeinen omasta kassista juotu kymmenprosenttinen olut on kaverilleni liikaa. Juuri syöty pitsa lentää kaaressa mahalaukusta terassin muovituolille. Hylkään Riivatun nukkumaan leiriimme ja lähden naisiin.

Rautatieaseman taksitolpalla kysyn tietä taksikuskilta. Perille on matkaa puolenkymmentä korttelia. Kiihdytän askeleitani, ajatus kaljakekkereistä estottomien amsterdamilaistyttöjen kanssa antaa virtaa ja vauhtia. Kohta juodaan ja nussitaan urakalla!

Kapuan portaat rakennuksen kolmanteen kerrokseen. Sieltä löytyy iso sali, joka on täynnä porukkaa. Salin seinällä roikkuu iso risti.

Jeesus on asettunut taloksi.

Minulta kysytään virvokelappua ja kun kaivan sen taskustani, kouraani lyödään mukillinen mehua. Samassa alkaa julmettu Jeesuksen kauppaaminen.

Että tällaiset bileet.

Paikalla on interreilaajia ympäri maailmaa. Huomaan, että kaikki muut viihtyvät paikalla mainiosti. Olen ainut, joka on tullut paikalle kaljan ja pillun perässä. Minulla on varmaan mennyt jotain oleellista ohi.

Freesit Jeesus-nuoret ihmettelevät farkkutakkini rintataskussa sojottavaa hammasharjaa.

”Aika erikoista. Miksi tuo on tuossa?”

”Meillä Suomessa on tapana pestä hampaat. Jää edes suuhygienia, jos kaikki muu hukkuu”, vastaan ja jatkan:

”Minulla olisi vähän asioita tuolla kaupungilla, tulin vain pikaisesti piipahtamaan. Kaveri odottaa majapaikassa.”

”Ai, missä se majapaikka on?”

”Tuolla keskustan leirintäalueella”, lipsautan.

”Eihän siellä ole mitään leirintäaluetta!”, opetuslapset ihmettelevät.

”Jeesus sentään. On siellä, ette vain tiedä!”

Ilmeisesti vakuuttelut purevat ja uudet saapujat keräävät huomion, sillä yhtäkkiä huomaan olevani yksin. Käytän tilanteen hyväkseni ja ryntään pihalle. Juoksen rappuset alas. Nyt on päästävä baariin.

Ensimmäinen baari on vastapäätä Jeesus-juhlien huoneistoa. Liian lähellä. Tulevat vielä noutamaan takaisin. Lähden palaamaan samaa reittiä mitä tulin. Päätän juoda oluen jokaisessa baarissa, joka matkalle sattuu. Piirrän jokaisen juomani kaljan jälkeen viivan kämmenselkääni.

Herään aamulla vesisateeseen. Olen näemmä päässyt yöllä takaisin leiriimme. Kädessäni on neljätoista mustekynällä tuhrittua viivaa. Amsterdamilaisbaareissa on pienet tuopit. Riivattu nukkua tuhisee vieressä.

Olen litimärkä ja haisen kuvottavalta. Nostan päätäni ja huomaan, että minulla on tyynynä kuollut hiiri.

Eiköhän tämä iloinen Amsterdam ole jo nähty.