Jytinää Vilnassa

Rane kerää porukan autoon kymmeneltä aamulla. Ajelemme hiljakseen kohti Vilnaa. Ylitämme Latvian ja Liettuan välisen rajan puoliltapäivin ja pysähdymme tutulle saslikipaikalle. Ituhippinä jätän koskematta lihavartaisiin. Kahvi ja tupakka riittävät aamiaiseksi.

Matkanteko on leppoisaa. Nukahdan hetkeksi, viime aikoina unet ovat jääneetkin melko vähiin. Ruvella oleviin jalkoihin koskee, mutta en anna sen häiritä.

Reissussa tuppaa rispaantumaan.

Saavumme perille Vilnaan jo aikaisin iltapäivällä. Onpahan aikaa katsella nähtävyyksiä. Ajamme Vilnan televisiotornille. Tornin juurella oleva muistomerkki ja museo muistuttavat viitisentoista vuotta aiemmin sattuneista tapahtumista, joissa Neuvostoliitto yritti vielä lannistaa itsenäiseksi julistautuneen Liettuan. Neuvostosotilaiden suorittamassa televisiotornin valtauksessa kuoli 14 aseetonta siviiliä. Lähihistoria vetää hiljaiseksi. Hullua touhua.

Nousemme hissillä ylös tv-torniin katsomaan maisemia ja aterioimme tornin näköalaravintolassa. Tilaamme alkuun paikallisen erikoisuuden: lankullisen drinkkejä. Niitä mahtuu laudanpätkälle melko monta. Maisemat ovat komeat.

Evästettyämme kurvaamme keikkapaikalle, jonka nimi on Gyvas DIY. Sinne ei ole saapunut vielä ketään. Ovet ovat visusti lukossa ja paikka näyttää autiolta. Jätämme auton parkkiin ja kävelemme katselemaan kaupunkia. Onhan se hieno, vaikka vanhan kaupungin kadut ovat monin paikoin revitty auki kunnostustöiden takia. Kauempana huomaan promoreissulta tutuksi käyneen puistonpenkin.

Tuttua taksikuskia ei sentään näy.

Aikamme kaupungilla patsasteltuamme älyän vilkaista puhelintani ja huomaan, että minulle on tullut puhelu. Useampikin. On näemmä jäänyt kuulematta. Soitan takaisin liettualaiseen puhelinnumeroon. Puheluun vastaa liettualainen keikkajärjestäjä, nuori naisihminen. Laurucia on huolissaan.

”Where are you? Are you lost?”

”No. We are at the bar”, vastaan totuudenmukaisesti.

Saavumme keikkapaikalle vajaata tuntia myöhemmin. Siellä ei enää olekaan niin autiota. Tutustumme Lauruciaan ja hänen ystäviinsä, jotka pyörittävät illan DIY-klubia. Kaikki ovat innoissaan saapumisestamme. Vaikuttaa hyvältä, väkeä on paikalla runsaasti. Aikoinaan Neuvostoliiton hajoamisen vuoksi peruuntunut Vilnan-valloitukseni saa tänään revanssin.

Paikalliset auttavat kamojemme roudaamisessa sisälle rakennukseen. Keikkapaikka on hieno. Se on perustettu vanhan teollisuuskiinteistön kellarikerrokseen. Heti portaita pitkin alas laskeuduttaessa vastassa on baaritiski. Tila jatkuu käytävänä, jonka varrella on erikokoisia huoneita.

Niistä suurimmassa on tänään meidän keikkamme.

Saamme kamamme kasaan nopeasti ja seurustelemme paikallisten kanssa illan keikkoja odotellessa.

Illan avaa paikallinen neljän nuoren miehen muodostama punk-yhtye Wasted Bullets. Bändin soitto ei ole erityisen tiukkaa, mutta yritys on kovaa. Ihan kelpo esitys. Hienointa on huomata, miten yleisö nauttii ja on menossa mukana. Rokkipoliisit ovat jääneet taas kotiin.

Sitten on meidän vuoromme ja kyllä jyrähtää. Koko huone on pakkautunut täyteen ihmisiä, jotka menevät aivan sekaisin jo ensimmäisestä nuotista. On kuumaa ja hikistä. Happi meinaa loppua. Yleisö kiskoo soittajia matalalta lavalta käsiensä päälle kuljettaakseen näitä katonrajassa. Kukka lipsahtaa fanien otteesta ja tipahtaa vahingossa lattiaan. Ei tunnu haittaavan.

”Thank you!”, fiiliksissä oleva tamperelaiskitaristi kiittää hänet pudottanutta vilnalaisyleisöä samalla kun kömpii hymyssä suin ylös betonilattialta.

Jossain vaiheessa Roger kaivaa esiin täyden pullon vodkaa, avaa sen, ottaa huikan ja pistää pullon yleisöön. Pullo kiertää yleisössä ja palaa varttia myöhemmin takaisin. Se on vajentunut matkalla niin, että pohjalla on enää viisi senttiä jäljellä. Sekopäisin ja siistein meininki mitä ikinä missään. Bändi ja yleisö tekevät molemminpuolisen vaikutuksen.

Näin sen pitää mennä. Bändin ensimmäiset keikat on hoidettu komeasti.

Keikan jälkeen ehdimme fiilistellä jonkin aikaa ennen kuin lähdemme paluumatkalle. Päätämme lähteä ajamaan kohti Tallinnaa vielä yötä vasten, että ehdimme varmasti paluulauttaan. Nukumme matkalla jos on tarpeen. Paikalliset ovat pettyneitä, ettemme jää pidemmäksi aikaa paikalle. Bileet tulevat jatkumaan vielä pitkään.

Pettymyksestään huolimatta ihmiset auttavat meitä roudaamisessa. Roger polttaa pihalla sikaria vodkapullo toisessa ja puhelin toisessa kädessään samalla kun parikymppiset liettualaisneidot kantavat bassokamoja autoon.

”Pakko ottaa kuvia, kun ei tätä muuten uskota kotona millään!”, Roger hehkuttaa.

Aamun sarastaessa jossain Liettuan ja Latvian rajamailla otamme väsyneestä ukkolaumasta kiertueen viimeiset kuvat. Vanin lattialta herätetty Ukkos-Jussi näyttää niissä aivan Johnny Thundersin kauan kadonneelta pikkuveljeltä.

ukkosjussijapojat

gyvas

gyvas2

Mainokset

Zaljumballe

Herään aamulla rumpusoundcheckiin. Studiossa paukutetaan virveliä. Vilkaisen ympärilleni ja huomaan, että huoneen toinen vuode näyttää koskemattomalta. Löydän huonekaverini nukkumasta vessan edestä lattialta. Kukka ja Ukkos-Jussi eivät ole päässeet yksimielisyyteen siitä, kumpi joutuu nukkumaan sängyssä, joten molemmat ovat päätyneet lattiamajoitukseen.

Nautimme siivut Riga Black Balsamia. Tujakka yrttilikööri karistaa viimeisetkin unenrippeet silmistä. Toisenkin huoneen väki alkaa heräillä. Jonsson ja Rane saapuvat huoneeseemme.

Rogeria ei näy. Hän on simahtanut yöllä autoonsa keikkapaikalta hotellille tullessa eikä ole yrityksistä huolimatta suostunut heräämään. Basisti saapuu lopulta paikalle manaillen kohtaloaan, reissun ainoa hotelliyö meni autossa maaten.

Lähdemme etsimään aamiaista. Samalla olisi löydettävä kauppa, josta ostaa jalkapallo rannalle. Suunnitelmissa on ajaa Jurmalaan viettämään rantapäivää, kun keikallekaan ei ole kiirettä.

Löydämme kaupan ja sen yhteydestä pienen kahvila-ravintolan vain parinsadan metrin päästä hotellista. Matkalla ehdimme analysoimaan edellisyön keikkaa ja päätämme, ettemme soita karmeasti takelleltua intro-kappaletta enää koskaan.

Syömme aamiaiseksi pitsat, joiden halkaisija on puoli metriä. Kaupasta löydämme sopivan pallon rantapelejä varten. Läheiseltä autokorjaamolta saamme siihen ilmaa. Suuntaamme Jurmalaan mainioissa fiiliksissä.

Jurmala on kolmenkymmenen kilometrin matkalle levittäytynyt rantakaupunki Riian länsipuolella. Ajamme Riiasta reilun parinkymmenen kilometrin matkan Majorin kaupunginosaan. Majorista löytyy rannan lisäksi kilometrin mittainen kävelykatu, jossa sijaitsee lukuisia ravintoloita terasseineen. Selvästi meidän paikkamme. Mietimme huvilan ostamista bändin tukikohdaksi, jahka nämä kiertueet alkavat tuottaa. Uimme, pelaamme jalkapalloa ja käymme istumassa terasseilla.

Rokki ei ole hassumpi harrastus.

Leppoisan rantapäivän jälkeen hurautamme pieneen Baldonen kaupunkiin ja löydämme sen kupeesta Zaljumballe-festivaalin. Porukkaa on paikalla mukavasti, metsä on täynnä telttoja. Festivaalin järjestyksestä huolehtii Latvian armeija. Järjestysmiehiksi on saapunut joukkueellinen maastopukuisia varusmiehiä.

Soittoaikamme on vasta puoli neljän aikaan aamuyöllä. Yritän odotellessa kaupata mukaani tekemiä cd-r:iä huonolla menestyksellä. Ne eivät kiinnosta ketään. Poljen levyt turhautuneena sammalikkoon ja menen autoon nukkumaan.

Herään, kun Kukka saapuu vessasta.

”Käytin puhelinta taskulamppuna, kun se tipahti kädestä. Katsoin alas reiästä ja siellä se loisti paskan keskellä. Ei sitä yltänyt noukkimaankaan. Mietin, että entäs jos joku muu huomaa puhelimen, kun se loistaa siellä. Päätin kusta sen sammuksiin. Siinä kustessa sitten älysin, ettei tässäkään ole kyllä mitään järkeä. Sinne jäi”, kitaristi kertoo huussikäynnistään.

Samassa festivaalijärjestäjältä tulee tieto, että soittoaika on siirtynyt tunnilla eteenpäin. On aivan hemmetin pimeää, vain lava ja myyntikojut ovat valaistut. Siellä täällä metsää näkyy taskulamppujen valoa, kun ihmiset käyvät teltoillaan. Makailen selälläni kuusen juurella ja ihastelen tähtitaivaan kirkkautta.

Neljän jälkeen lähdemme lavan taakse valmistautumaan. Ukkos-Jussi on herätetty juuri uniltaan. Rumpali kaatuilee pitkin pressuja, joilla lavan takaosa on suojattu. Meitä edeltävän yhtyeen keikka venyy ja siirtää aloitustamme entisestään. Päätämme tehdä nopean vaihdon heti kun edellinen bändi suvaitsee lopettaa.

Lopulta pääsemme lavalle, kello lähenee aamuviittä. Rane ryhtyy rumpaliteknikoksi. Hän iskee Ukkos-Jussille kapulat kouraan.

”Lyö peltiin.”

Ohi menee. Rane siirtää telinettä lähemmäksi.

Nyt osuu.

Rane katsoo hetken pallillaan keekoilevaa rumpalia.

”Pysy paikallasi. Palaan kohta.”

Rane käy ostamassa myyntikojulta vodkasta ja energiajuomasta tehdyn drinkin.

”Nyt juot tämän.”

Ukkos-Jussi kietaisee paukun naamaansa ja piristyy silmissä. Rumpali on taas täydessä iskussa.

Keikka menee olosuhteisiin nähden yllättävän hyvin. Yleisöäkin on hereillä vielä jonkin verran. Jotkut joraavat lavan edessä, osa istuu lavan reunalla. Biisit kulkevat komeasti. Setin loppupuolella aamu alkaa sarastaa. Eipä ole tullut moista aiemmin koettua.

Keikan jälkeen tutustumme venäläisiin, jotka ovat tulleet festareille autolla Moskovasta. Auton takakontti täynnä vodkaa ja sitä riittää meillekin. Samassa käy ilmi, ettemme olleetkaan yön viimeinen yhtye. Hieman ennen aamukuutta lavalla aloittaa latvialainen Pirdienu Vitamīni, joka soitti edellisiltana Depossakin. Kukka houkuttelee minut mukaansa laulamaan taustoja. Kipuamme lavalle raakapuusta kyhättyjä tikkaita pitkin ja valtaamme yhden mikrofoneista. Eihän meillä tietystikään ole mitään hajua, että mitä lauletaan, mutta kaikilla tuntuu olevan hauskaa.

Kappaleen jälkeen Kukka laskeutuu alas lavalta näppärästi tikkaita pitkin. Mietin, että itseltäni tikkaita pitkin laskeutuminen ei onnistu yhtä tyylikkäästi. Venäläisten tarjoamat vodkat ovat kihahtaneet nuppiin. Tikkaat ovat yleisön puolella lavaa, ei ilkeäisi köpötellä.

Mieleeni välähtää, että jos minulla vain on tarpeeksi kova vauhti, niin suorastaan rullaan tikkaat alas.

Wrrrrrrummm.

Olen nero. Pakitan rumpulavan viereen ehtiäkseni kiihdyttää itseni maksimaaliseen vauhtiin ja spurttaan kohti tikkaita.

Ensimmäinen askel osuu harhaan askelmasta.

Tipahdan puolien väliin ja kaadun eteenpäin. Könyän loput tikkaista alas mahallani ja turpa edellä. Haukon henkeäni sen mitä suu mullassa pystyn. Jalat sojottavat tikkaiden päällä kohti taivasta. Jalkojen nahkat ovat kuoriutuneet tikkaisiin ja muniakin vähän aristaa.

Tyylikkyys ennen kaikkea.

pitsaa

rumpaliroudari

zaljumballe

zaljumballe1

zaljumballe2

zaljumballe3

Veljesten ensimmäinen keikka

Raivokas promoaminen tuottaa tulosta. Vajaa kuukausi menestyksekkään promoreissun jälkeen tietokoneelle kilahtaa viesti. Vilnalaiset punkkarit haluavat meidät klubiinsa keikalle! Juhlaa!

Sovimme keikkapäivän elokuun loppupuolelle lauantai-illaksi. Saatuani lyötyä päivämäärän lukkoon alan miettiä, josko matkalla voisi pysähtyä muuallakin ja otan yhteyttä Riian Depoon. Siellä onkin sopivasti isot kekkerit Vilnan keikkaa edeltävänä torstaina. Bändejä on tulossa soittamaan Moskovasta saakka ja myös meidät toivotetaan tervetulleiksi.

Messevästä viikonloppukiertueesta puuttuu enää vain yksi keikka. Alan tutkia Depossa soittavien bändien keikkakalenteria. Käy ilmi, että useampikin illan yhtyeistä soittaa seuraavana päivänä Zaljumballe-festivaalilla muutaman kymmenen kilometrin päässä Riiasta.

Otan yhteyttä sekä Depossa että festivaaleilla soittavaan latvialaiseen bändiin ja saan festivaalijärjestäjän yhteystiedot. Laitan festivaalijärjestäjälle sähköpostia ja paluuviesti tulee muutaman tunnin sisällä. Jos suostumme soittamaan yöllä viimeisenä yhtyeenä, niin keikkamme on heille ok.

Mehän suostumme mihin vaan. Lyön keikan lukkoon saman tien.

Ihmettelen kuinka helposti kaikki kävi. Sain buukattua kolmen keikan ulkomaankiertueen muutamalla sähköpostiviestillä. Vieläpä bändille, joka ei ole soittanut ensimmäistäkään keikkaansa, julkaissut tekeleitään ainoastaan internetissä ja treenannutkin huimat kolme kertaa. Olen aivan innoissani, vaikka reissusta saatavat keikkapalkkiot ovat sitä suuruusluokkaa, että reissu tulee menemään takuuvarmasti persnetolle.

Sivuseikka. Nyt rokataan!

Elokuussa treenaamme Pyynikillä koko reissua edeltävän keskiviikkoillan. Juomme olutta soittamisen lomassa ja treenien päätteeksi syöksymme Tampereen keskustassa sijaitsevaan Sputnikiin fiilistelemään reissuunlähdöllä.

Rane on saapunut Joensuusta kuskiksemme. Luottokuski on osa bändiä. Erittäin tärkeä osa. Istumme baarissa pilkkuun saakka ja lähdemme ajamaan kohti aamulauttaa.

Matka kohti Riikaa on yhtä juhlaa. Pistämme auton parkkiin merenrantaan ja käymme uimassa. Uimisen ohessa otamme bändikuvia, joissa poseeraamme munasillamme hiekkarannalla. Matka-autona meillä on Rogerin Chevy Van, jonka kyyti tuntuu maailman siisteimmältä. Oikea rokkiauto. Kaljaa kuluu litratolkulla, tupakat käryävät suupielissä taukoamatta ja musiikki soi täysillä.

Tämä se on elämää!

Ennen Depoon menoa käymme kirjautumassa majapaikkaan, joka sijaitsee sopivasti kaupunkiin johtavan tien kupeessa, viitisen kilometriä keskustasta. Majapaikka on hieno uusi studiokompleksi, joka koostuu kahdesta äänitysstudiosta ja hotellista. Hotellitoiminta on liitetty mukaan studioissa äänityksiä tekevien muusikoiden majoittamiseksi. Depo on tehnyt sopimuksen omien esiintyjiensä majoittamisesta paikassa.

Heitämme tavaramme sisälle kahteen meille varattuun huoneeseen ja fiilistelemme meininkiä. Kuulemme miten studioissa tehdään äänityksiä. Lähettelemme rehvakkaita tekstiviestejä kavereille, tutuille ja kylänmiehille koti-Suomeen suoraan siisteyden ytimestä.

Depo sijaitsee Riian vanhan kaupungin laidalla. Katutasossa on baari, kellarikerroksesta löytyy disko sekä sali, jossa bändit soittavat. Vanhaan kaupunkiin ei saa ajaa ilman lupaa. Käymme Deposta elektronisen kulkukortin, jolla ajamisen estävät portit saa avattua. Rane ajaa auton baarin eteen ja alamme roudata.

Olen juuri asettelemassa kitarakamojani kuntoon, kun Rane huikkaa ovelta.

”Täällä on joku tyttö, joka tahtoo tavata sinut.”

Menen ihmeissäni katsomaan.

Ulkona on nuori tyttö, joka näyttää jotenkin tutulta, mutta jota en mielestäni ole tavannut koskaan aikaisemmin.

”Kiitos kutsusta, laitoit sen Myspacen kautta. Haluaisin tulla keikalle, mutta joudun menemään illaksi sukujuhlille viidenkymmenen kilometrin päähän Riiasta”, tyttö pahoittelee.

”Niin joo! Harmi homma, ettet pääse.”

”Halusin kuitenkin käydä edes moikkaamassa bändiä. Pidän kovasti teidän musiikistanne!”

Annan tytölle yhden reissua varten poltetuista cd-r-levyistä. Niitä on tarkoitus myydä, että saisimme persnettoa edes hiukan pienemmäksi. Tyttö saa levyn seuraksi myös bändin rintanapin ja joitain promolappusia, joita olen taas printannut mukaani. Nuori ihailijamme lähtee kotiinsa iloisena. Minä jatkan roudausta vähintään yhtä iloisena.

Hitto, meillä on fanikin!

Paikalle saapuu myös suomalaisia, jotka ovat huomanneet ilmoituksen paikallisesta lehdestä.

”Mikä ihmeen Veljekset Perse keikalla Riiassa? Pakkohan tuo on käydä katsomassa!”

Puoliltaöin kapuamme lavalle ja täräytämme bändin ensimmäiset keikkasoinnut. Ensimmäinen kappale on introksi suunniteltu puolitoistaminuuttinen instrumentaali, joka menee sinne päin tai vähän ohi eikä tunnu loppuvan koskaan. Rämmimme kappaletta läpi tuskastuneina. Porukkaa on paikalla mukavasti ja kaikki tuntuvat olevan vähän hämmennyksissä.

Voi itku. Ei tämän näin pitänyt mennä.

Ikuisuuden jälkeen saamme taisteltua intron loppuun ja pääsemme jyräyttämään ensimmäisen varsinaisen kappaleen ilmoille.

”Hampuri” toimiikin aivan eri tavalla. Se potkii ja jytisee ensimmäisestä tahdista saakka.

Hymyilyttää. Yleisökin innostuu. Paikalla ei ole yhtään rokkipoliisia, kaikki hyppivät ja poukkoilevat kuin viimeistä päivää niin lavalla kuin yleisössäkin. Tunnelma vapautuu ja soitto toimii aivan eri tavalla kuin keikan alku antoi ymmärtää.

Hymy kestää naamalla koko loppukeikan. Porukan pogoamista on hienoa katsoa. Tuuletan spontaanisti kappaleiden välissä ja läpsin käsiä yleisön kanssa.

Viimeisen kappaleen jälkeen haukomme henkeä ja nikotiinia yltä päältä hikisinä. On ihan hemmetin siistiä. Ihmiset kehuvat keikkaamme. Paikallinen valokuvaaja lupaa lähettää ottamiansa kuvia sähköpostiini. Keikan nähnyt radiotoimittaja pyytää mukaansa cd-r:n, koska haluaa soittaa sitä ohjelmassaan.

Peli on avattu ja se on ihanaa.

tien_paalla

Depo

Depo2