Kermaperse pukeutuu nahkalippikseen

Aamulla heitämme Jonssonin Riian lentokentälle. Hänellä on omia kiireitään eikä ehdi mukaan viimeiselle keikalle. Matkalla vanin vaihdelaatikko alkaa oikutella. Vaihteet luistavat eivätkä pysy päällä. Matkavauhti hidastuu ja kuskin hermot ovat koetuksella. Jyryytämme hiljalleen kohti Vilnaa Ranen kiroillessa ratin takana.

Vilnassa kurvaamme Rautakoukun takana olevalle kadulle. Green Clubia ei enää ole, mutta punkkarit ovat perustaneet uuden klubin rakennuksen toiselle puolelle.

Onpa mukava nähdä tuttuja!

Keikan buukannut Laurucia syöksyy halaamaan heti ovella. Riemukkaan jälleennäkemisen jälkeen kannamme soittovehkeet kellarissa sijaitsevaan klubiin. Väsymyksestä huolimatta ilmassa on rokkijuhlan tuntua.

Käyn vilkaisemassa vessoja. Ensimmäisessä pöntön virkaa toimittaa mehukanisteri. Toisessa vessassa on oikea pönttö, mutta se ei vedä. Se tulvii komeasti yli äyräidensä, keskellä kelluu isoin paskajööti minkä olen koskaan nähnyt.

Alan hienostella. Täällä en aio paskalla käydä. Kermaperse.

Ennen keikkaa pitäisi käydä ostoksillakin. Juomiset alkavat huveta. Ehdotan, että etsisimme samalla huoltoaseman, jolla käydä vessassa. Pari paikallista punkkaria lähtee oppaiksi. Kaverit ovat ihmeissään huoltoaseman etsimisestä.

”Miksi? Vessan takia? Onhan meillä vessat klubillakin”, he hämmästelevät kuorossa.

”Joo, huomasin kyllä. Etsitäänpä nyt se huoltoasema.”

Sunnuntai-illasta johtuen avoinna olevan huoltoaseman löytäminen osoittautuu yllättävän hankalaksi. Lopulta löytyy asema, jossa työntekijä rahastaa tankkaajia kioskimaisesta luukusta. Muuten paikka on suljettu. Vessaan olisi kuitenkin päästävä. Vakuutan kassaneidille vilpittömästi, ettei meillä ole pahat mielessä.

Charmini puree viime hetkillä. Ryntään vessaan ja paskon antaumuksella.

Palaamme keikkapaikalle, jossa ensimmäinen bändi on jo lopettanut oman keikkansa. Harmi homma. Olisihan tuon voinut katsoa, kyseessä oli sentään Laurucian bändi.

Seuraavana soittava bändi Brosided loksauttaa leuan auki. Bändi kuulostaa pirun hyvältä, tiukalta ja energiseltä. Käyn pihalla sanomassa kavereille, että nyt tuli haastetta.

”Äh, ei teillä ole mitään hätää!”, Jurskis tsemppaa.

Itse en menisi vannomaan. Soitamme vielä triona. Nyt on pakko panna parastamme.

Ukkos-Jussi säätää rumpuja kohdalleen, minä ja Roger odottelemme kaikessa rauhassa. Fiilis on ihan perhanan kutkuttava. Olo on yhtä aikaa jännittynyt ja leppoisa. Hetken aikaa kadoksissa ollut itsevarmuuteni on taas löytynyt. Meillä ei tosiaankaan ole mitään hätää, sen näkee kavereiden ilmeistä.

Polkaisemme ensimmäisen kappaleen käyntiin.

Jumaliste kun lävähtää!

Vyörytämme kappaleita toinen toisensa jälkeen. Katson ja kuuntelen mukana laulavaa yleisöä. Kertosäkeiden voimahuudot irtoavat vilnalaisilta komeasti, vaikka he eivät taatusti muuten suomea osaa. Ilmeisesti ainakin osa yleisöstä on käynyt kuuntelemassa biisejämme netistä. Suomen kieli sopii hyvin liettualaiseen suuhun.

Laurucia käy iskemässä minulle päähän nahkalippiksen. Olo on kuin Klaus Meinellä. Vilkaisen Rogeria ja huomaan tämän olevan aivan märkänä hiestä. Hän näyttää siltä kuin olisi mennyt vaatteet päällä saunaan. Minä annan rokkiunelman kiertää ja heitän nahkakotsan Ukkos-Jussille.

Yleisö hyppii musiikin tahdissa villisti. Jotkut tanssivat keskenään. Eräs tanssijoista on ottanut partnerikseen tuolin. Hän pumppaa sitä ylös alas musiikin tahdissa. Uskaliaimmat käyvät stagedaivaamassa lavalta. Soitamme setin läpi, mutta meitä ei päästetä pois lavalta. Yleisö haluaa lisää.

Soitamme lopulta kaiken minkä osaamme.

”Tässäkö tämä reissu nyt oli? Nyt alkaa vasta kulkea. Vielä pari viikkoa tähän perään, niin kylläpä toimis”, Ukkos-Jussi fiilistelee viimeisen kappaleen jälkeen.

Olemme yltä päältä hiessä. Rogerin paita on niin märkä, että se valuu hikeä puristamattakin. Rane kehuu nähneensä juuri uramme parhaan triokeikan. Se on paljon sanottu ja vielä tutulta mieheltä.

Tosin ei niitä triokeikkoja ole takana kuin yksi ennestään.

Ulkona patsastellessamme luoksemme saapuu nuori mustatukkainen tyttö, joka itkee.

”Mikä sinulla on hätänä?”, kysyn.

”Ei mikään. Teidän keikka vaan oli niin hyvä. Se teki minuun suuren vaikutuksen. Minun pitää lähteä kotiin, mutta saanko halata ensin teitä kaikkia?”

”Öö, tottahan toki. Olen kyllä vähän hikinen.”

”Ei haittaa. Ei haittaa yhtään!”

Itkun seasta löytyy hymyäkin. Oma oloni on hieman hämmentynyt.

Kaikkea sitä.

Mainokset