Vuoritalo

Pari viikkoa syksyisen Baltian-pyörähdyksen jälkeen Bulldoser lähtee soittamaan Helsinkiin. Vuoritalon keikka sattuu olemaan sopivasti syntymäpäivänäni. Vuokraamme minibussin Vastavirta ry:ltä, ja saamme tutun kaverin kuskiksi. Paukku ajaa, ja matka sujuu rattoisasti Iron Maidenia kuunnellessa.

En ole käynyt Vuoritalolla koskaan aiemmin. Tiedän, että siellä järjestetään keikkoja ahkerasti. Vanhasta syntymäpäiväsankarista porukka vaikuttaa kovin nuorelta ja asenteelliselta. Alusta saakka on olo, että tänään eivät kysyntä ja tarjonta tule kohtaamaan. En anna sen häiritä, vaan napsautan uuden oluttölkin auki. Niitä on mennyt tasaisella tahdilla jo Tampereelta lähdettyä.

Käyn hakemassa käteeni leiman lipunmyyntitiskiltä.

”Onko teillä vieraslistaa?”, reippaan oloinen nuorimies kyselee tiskin takaa.

”Joo, pistä Bulldoserin listalle Rakel Liekki!”, huikkaan.

”Ei tarvitse. Rakel Liekki on pysyvästi talon omalla listalla”, nuorukainen vastaa hymyillen. Onhan täällä järki-ihmisiäkin.

Bulldoserin listalle päätyy ystäväni Tomi, joka saapuu keikalle suoraan firmansa juhlista pyhäpuku päällään. Mies erottuu hauskasti muusta yleisöstä. Mutta niin erottuu bändikin. Reiska on pukeutunut McDonald’sin paitaan ja minä heilun The D-Devil-puvussani. Yleisön suut menevät mutruun. Sen vaikutus on sama kuin joku heittäisi bensaa liekkeihin. Päätän esittää rajuimmat ja irstaimmat koreografiani.

Pökin kitaraani ja avaan supersankaripuvun vetoketjua niin, että voin hieroa nännejäni. Nuoriso vastaa näyttämällä keskisormea. Vuorovaikutus on vahvaa. Jälkeenpäin luen jostain, että ilmassa on ollut jopa lynkkausmielialaa. Saavutus kai tuokin.

Onneksi kaikki eivät ole yhtä herkkähipiäisiä. Muutamia tyyppejä tulee kehumaan keikkaa ja annamme haastattelun punkkareiden pitämään radio-ohjelmaan.

Varsinainen show alkaa kotimatkalla. Suutahdan Vuoritalon pihassa, koska en saa istumapaikkaa autossa. Autoon on pakkautunut kyytiä vailla olevia kavereita. On se nyt jumalauta. Maksan vuokraa kyydistä, jossa saan seisoa koko matkan Helsingistä Tampereelle. Hyppään pihalle ja tempaisen oven kiinni niin kovaa, että sen lukkomekanismi hajoaa. Lähden kävelemään pois ilman, että on hajuakaan minne pitäisi mennä.

Pääasia, että mies lähtee, ajattelen. Muut seuraavat autolla perästä ja houkuttelevat kyytiin, mutta enhän minä tietenkään suostu moiseen, vaan teen ainoan tyylikkään ratkaisun.

Pistän juoksuksi.

Siinä sitä mennään vierekkäin, minä juoksen ja kaverit ajavat rinnalla. He yrittävät puhua minulle järkeä aikansa, kunnes kyllästyvät valopään oikutteluun ja lähtevät ajamaan Tampereelle.

Minä yritän hahmottaa, että missä olen. Aikani haahuiltua löydän junaradan. Päättelen, että tähän aikaan siellä ei kulje enää paikallisjunia, mutta nyt minulla on edes jokin maamerkki. Päätän soittaa taksin.

Soitan taksikeskukseen, jonka numero on tallennettuna puhelimeeni.

”Mihin osoitteeseen sen taksin pitäisi tulla?”, kysyy naisääni linjan toisessa päässä.

Hyvä kysymys. Huomaan hieman kauempana katukyltin ja kipaisen katsomaan. Kerron osoitteen puhelimeen, seuraa hetken hiljaisuus.

”Niin, sinäkö olit nyt Helsingissä?”

”Joo, täällä ollaan!”

”Tulisi varmaan halvemmaksi tilata se taksi sieltä Helsingistä. Täältä Tampereelta se tulee maksamaan aika paljon ja ottaa aikansa ennen kuin se ehtii paikalle.”

Kiitän vinkistä, katkaisen puhelun ja soitan paikalle taksin numerotiedustelun kautta.

Ajelen taksilla keskustaan ja käyn katsomassa meneekö Tampereelle yöbussia. Näemmä menee, mutta vasta parin tunnin päästä. Tapan aikaa baarissa. Muu porukka ajelee sillä välin Tampereelle sivuovi raollaan. Lukkomekanismin rikkoutumisen vuoksi ovi ei mene enää kokonaan kiinni. Kaverit saavat kylmää lokakuista kyytiä. Maksan myöhemmin korjauksen omasta pussistani.

Saavun Tampereelle aamun jo sarastaessa. Joudun odottamaan Siuroon menevää bussia vielä muutaman tunnin verran. Kypsyttää. Takana on ikimuistoinen keikkareissu, jonka olisi mieluusti jättänyt tekemättä.

Vaikka kaipa tämäkin opetti jotain.

Ainakin sen, että pitää olla tarkkana, mistä taksinsa tilaa.

Mainokset

Moottoritiemusikantit

Päänsärky on niin kova, että minun on lähdettävä lepäämään. Villun tyttöystävä lähtee viemään minua ja paria kaveriani taksilla kotiinsa.

Juhlat ovat ohi, mutta seikkailu vasta alkamassa.

Aamulla alkaa armoton pähkäily loppureissun suhteen. Meillä on nyt kaksi autolastillista porukkaa ja yksi toimiva auto. Kaikki eivät mahdu Renaultiin. Lättäkin epäilemättä haluaa autonsa takaisin. Pähkäilyn päätteeksi päätämme hinata Saabin Tampereelle.

Alamme selvitellä yksityiskohtia. Ensin täytyy selvittää, että saako auton hinata laivaan. Soitamme laivayhtiöön.

Saa. Seuraavaksi hinausköysiostoksille. Köysi löytyy sopuhintaan. Pistämme Saabin hinaukseen.

Matkalla satamaan olen ajaa kolarin ensin raitiovaunun ja sitten henkilöauton kanssa. Renaultin kiihtyvyys on hieman kärsinyt lähes täyteen lastatun Saabin seuratessa köyden perässä. Onneksi virolaismiehen autossa toimivat raskaan kaasupolkimen lisäksi myös jarrut. Äänimerkkikin kuulostaa erinomaisen toimivalta.

Osa porukastamme on taas kateissa. Tyypit ovat erehtyneet terminaalista ja älyävät sen viime hetkillä. Juoksuksi menee. He ehtivät mukaan juuri kun lautta tekee lähtöä. Renault kiskoo Saabin ramppia pitkin laivaan kytkin savuten.

Pääsemme Helsinkiin ja Suomen tulliin.

”Onkos pojilla miten paljon viinaa matkassa?”

”Taitaa olla enemmän päissä kun matkassa”, totean viitaten samalla taakseni.

Tullivirkailijat vilkaisevat takapenkille. Kaverit kuikuilevat kaljalaatikoidensa takaa, kirkasta viinaa ei näy. Matka saa jatkua.

Molemmat autot ovat nyt umpitäynnä. Reittivalinta on vielä auki.

”Saakohan moottoritiellä muuten edes hinata?”, ihmettelen.

”Miksi ei saisi?”

”Niin, miksipä ei. Mennään sitä pitkin! Ollaan nopeasti perillä.”

Lähdemme ajamaan kohti Tamperetta. Minä hinaan Renaultilla, Basta Bastan rumpali Piise on Saabin puikoissa.

Hyvinkään kohdalla taaksemme ilmestyy poliisiauto, joka näyttää pysähtymismerkkejä. Ohjaan Renaultin pois seuraavasta rampista ja pysäytän bussipysäkille. Poliisikaksikko, mies ja nainen, astuu ulos autosta. He katselevat epäuskoisena autoletkaamme ja ihmisiä autojen sisällä. Tai mitä heistä nyt näkyy kaljalaatikoiden takaa. Miespoliisi pyytää avaamaan ikkunan.

”Mitä ihmeen porukkaa te oikein olette?”

”Musikanttejahan me, keikkareissulta tulossa.”

”No, olis pitänyt arvata!”

Poliisit alkavat kirjoittaa sakkoa.

– Moottoritiellä ei saa hinata.
– Hinattavassa autossa ei saa olla muita kuin kuljettaja.
– Maksiminopeus hinatessa on 60 kilometriä tunnissa.
– Jos hinattava auto ei ole edes käynnissä niin maksiminopeus on 30 kilometriä tunnissa.

Minulle kertyy sakkoja yhteensä 300 euroa.

Poliisit sotkevat ensin minun ja Piisen henkilöllisyydet keskenään. Umpirehellisenä hölmönä menen korjaamaan virheen. Sakot olisivat saattaneet olla pienemmät kaverin tuloilla. Puhe on kuitenkin ollut maksaa kaikki sakot kimpassa, niiden saajasta ei ole niin väliä.

Toisaalta pienet takaiskut eivät tunnu enää missään.

”Nämä hinattavan auton ylimääräiset voisivat sitten alkaa etsiä itselleen uutta kyytiä”, tuumii toinen poliiseista samalla kun kirjoittaa sakkolappua.

”Ettekö te voisi heittää näitä vaikka Hyvinkään rautatieasemalle?”, Kata kysyy.

Poliisit tuumaavat hetken.

”Ottakaahan tarpeeksi juomia mukaan ja menkää tuonne maijan takaosaan.”

”Monesti oon poliisien kyydissä ollut, mutta koskaan aiemmin eivät ole käskeneet ottaa juomia mukaan!”, The L riemuitsee.

Hyvinkään rautatieasemalla poliisien toiminta herättää arvatenkin ihmetystä. Eivätkös poliisit yleensä keräile tuota porukkaa pois asemalta? Nyt ne kuskaavat hamppeja sinne takaisin ja vielä tukevan juomalastin kanssa.

Itse en ole sitä todistamassa, sillä matkamme jatkuu hinaushommissa. Hyvästelemme poliisit.

”Me omistetaan seuraava levy Hyvinkään poliisille.”

”Hyvä, pistäkää tulemaan poliisilaitokselle.”

Lähdemme ajamaan kohti Tamperetta pitkin vanhaa maantietä saatuamme poliiseilta erikoisluvan ajaa peräti neljääkymppiä. Jipii. Toivomme, että ehdimme kotiin vielä tämän vuoden puolella.

Hämeenlinnan kohdalla on jo niin pimeää, ettei hinaamisesta tule mitään. Hinattavassa autossa ei toimi enää edes valot. Pistämme Saabin huoltoaseman parkkiin ja soitamme auton omistavalle Lätälle. Lättä lupautuu noutamaan Piisen Tampereelle. Me muut pääsemme jatkamaan matkaa hieman ripeämmin.

Lättä kommentoi myöhemmin, että ei olisi haitannut vaikka olisimme jättäneet koko romun Tallinnaan. Kyseessä oli sentään vain satasen auto. Ei olisi sen takia kannattanut ottaa kolmensadan sakkoja. Renaultissakin menevät takaiskarit vaihtoon. Ne ovat aivan lopussa.

Halvaksi tuli tämäkin kuluystävällinen keikkareissu. Epäilen silti, että rock’n’roll on vielä piirun verran halvempi harrastus kuin vaikkapa suurriistan metsästys.

Ja varmasti pirun paljon jännittävämpi.

Ananasnarkki

Paluumatka Kuldigasta, Baltian johtavasta pistokeikkapaikkakunnasta, starttaa aamupäivästä. Illalla on keikka Tallinnassa. Ongelmat Saabin kytkimen kanssa pahenevat, mutta matka etenee. Pysähdymme naapurikaupunkiin katselemaan baltialaista markkinameininkiä. Hyvinhän tässä keretään. Pistäydymme terassilla ottamassa loiventavat ja ihmettelemme torikojujen tarjontaa. Ostan itselleni pientä purtavaa ja vaimolle tuliaiskarkit.

Mukavaa puuhaa tämä rokkitouhu.

Pari tuntia kestäneen kaupunkikierroksen jälkeen pakkaudumme autoihin. Fiksuina ihmisinä ajattelemme, ettei meidän tarvitse ajaa yhtä matkaa, vaan kumpikin autokunta etenee omaan tahtiinsa.

Olemme jo lähellä Tallinnaa, kun saamme puhelun toisesta autosta. He ovat viitisenkymmentä kilometriä perässämme ja tukevasti tienposkessa. Saabin kytkin on sanonut sopimuksensa irti lopullisesti.

Meidän ei kannata kääntyä enää takaisin, sillä olemme myöhässä jo itsekin. Päätämme yksissä tuumin ajaa toimivalla autolla Tallinnaan, että edes osa porukasta on paikalla. Tienposkipartio jää etsimään apua.

Illan isäntänä toimii Tallinnassa asuva virolainen punkikoni Villu Tamme. Hän on järjestänyt meille keikan Woodstock-nimiseen baariin, joka sijaitsee Tallinnan vanhan kaupungin kupeessa. Soitan Villulle ja ilmoitan tapahtuneesta. Villu ei voi oikein auttaa, matkaa on sentään 85 kilometriä. Pyydän kyselemään, josko jotain kautta voisi kuitenkin saada apua. Hajonnut laina-autokin olisi hyvä saada Suomeen.

Keikkapaikalle saapuessamme on jo pimeää. Porukkaa on paikalla hämmästyttävän paljon. Keikkapaikan ulkopuolella, oven tuntumassa, päivystää poliisipartio.

Suuren maailman meininkiä.

Olisi selkeästi tulossa hyvät bileet, kunhan vain nyt saisimme kaikki soittajat ehjinä ja ajoissa paikalle. Baarin ikkunassa on iso mainosjuliste keikasta. Se peittää puolet ikkunasta. Villu on laittanut siihen oman kuvansa, vaikkei keikalla itse soitakaan. Kuvan vieressä lukee kissankokoisin kirjaimin:

”Villu suosittelee!”

Bändien nimet löytyvät julisteen alalaidasta puolta pienemmällä fontilla kirjoitettuna. Nerokkaasti laadittu. Meitä ei tunne Tallinnassa kukaan, Villun tuntevat kaikki.

Sovimme, että illan aloittaa virolainen Conflict O.K., joka on tuttu bändi edellisvuoden Sindin tapahtumasta. Toivomme, että ehtisimme sillä välin saada loputkin soittajat paikalle. Bulldoserkin on toista kitaristia vajaa, koska The L soittaa nykyään myös Basta Bastassa ja on matkustanut rikki menneessä autossa.

Juuri kun meille on selvitetty, ettei kavereillemme saada apua Tallinnasta, saamme huojentavan tiedon. Sankarimme ovat kohta autoineen keikkapaikalla. Joku paikallinen on pysähtynyt auttamaan nähtyään bändin tienposkessa ja ottanut kavereiden auton hinaukseen 500 kruunun korvausta vastaan. Hän on hinannut Basta Bastan koko 85 kilometrin matkan Tallinnaan.

Karpo antaisi tuosta hyvästä kylmäsavuporopaistin!

Itse en enää poroa tai mitään muutakaan elukkaa syö. Minusta on tullut ituhippi. Edellisen Baltian-kiertueen jälkeen Väntäsen Ari haastatteli Bulldoseria rocklehti Sueen. Kerroin haastattelussa kärkkäästi rokkireissusta ja jaoin jyrkkiä näkemyksiäni kasvissyönnin älyttömyydestä.

”Minä haluaisin sanoa punkkareille, että lihansyönti kannattaa. Jos nyt kaikki lopettaisivat lihansyönnin, mihin siat pistettäisiin? Sehän olisi massamurha. Nehän pitäisi lopettaa, ei niitä voi luontoonkaan vapauttaa. Nehän paskoisivat joka paikkaan. Mitä siinä sitten sanoo? Että ”siat!”, vai…?”, lauoin kieli poskessa.

Onkin aivan loogista, että samoihin aikoihin kun juttu tuli ulos, aloin itsekin kasvissyöjäksi. Ja nimenomaan eettisistä syistä. Päätös oli kypsynyt jo pitkään ja jossain vaiheessa tuli mitta täyteen. Ei minua varten tarvitse tehotuottaa eläimiä lahdattavaksi. Viimeisin pisara oli radiosta tullut ohjelma sikatilalta. Pitäkööt possut kyljyksensä.

Olen varautunut reissuun hedelmäsäilykkeillä siltä varalta, että kasvisruokaa ei olisi saatavilla. Fiksu veto, etenkin kun aikataulut ovat kusseet niin, ettei ole aikaa lähteä etsimään ruokapaikkaa.

Käyn hakemassa autosta purkin ananasta ja toisen hedelmäsekoitusta. Hansikaslokerosta nappaan rintataskuuni lusikan, josta tulee palautetta välittömästi. Saan kehotuksen panna lusikka piiloon ja varoa pitämästä sitä esillä.

”Etkö tiedä, että nistit käyttävät noita lusikoita heroiinin kuumentamiseen? Poliisit pidättävät heti, jos näkevät sinut lusikan kanssa!”

Kuuntelen hämmennyksen vallassa. Mitä helvettiä? Minulla on lusikka ja kaksi säilykepurkkia. Millaisiakohan johtopäätöksiä tuosta voisi vetää? Loppuuko ananasnarkomaanin urani poliisin pamppuun virolaisen keikkapaikan pihalla ennen kuin se ehtii edes alkaakaan?

Otan riskin ja kohtaloa uhmaten lusikoin ananakset parempiin suihin poliisien edessä. Jännitys on niin kova, että mehut valuvat rinnuksille. Tai sitten on vaan nälkä ja kylmä. Pamppu ei heilahda, sireenit eivät soi eivätkä valot välky, vaikka katson poliiseja kohti häpeilemättä samalla kun mätän säilykehedelmiä uhmakkaasti suuhuni.

Pienoinen pettymys. Kerrankin oli vaaraa ja katu-uskottavuutta tarjolla kahmalokaupalla.

Pukeudun keikalle taas The D-Deviliksi. Puku ja show toimivat mainiosti täälläkin. Soitamme hyvän ja hikisen keikan. Käytän hyväkseni aikoinaan Kuopiossa keikkareissulla ostamiani langattomia kitarasysteemejä ja säntäilen ympäri baaria. Baari on täynnä yleisöä ja tunnelma on katossa.

Ilo loppuu lyhyeen. Keikan jälkeen iskee julmettu päänsärky. Epäilen syyksi salakavalaa ananasyliannostusta.

woodstock

Halki sumuisten peltojen

Pimeä yllättää matkalla Kuldigaan. Tiet kapenevat ja kaikkialle nousee sakea sumu. Renault kiitää läpi peltojen ja kylien, kaahaan kuin parempikin rallikuski. Nyt kiinnostaa vain pääseminen keikkapaikalle. Takapenkillä on hiljaista. Reiska tunnustaa, että häntä pelottaa ihan helvetisti. Kieltämättä vauhti on kovaa, nyt keskitytään ajamiseen. Onneksi muuta liikennettä ei juuri ole. Kello lähenee jo iltayhdeksää.

Bulldoser ja Basta Basta ovat lähteneet viikonloppureissulle Baltiaan. Tällä kertaa bassorumpu on jätetty suosiolla treenikämpälle ja matkustamme henkilöautoilla. Bulldoser on ahtautunut minun Renaultiini, Basta Basta on saanut lainaksi Saabin Kohu-63:n Lätältä, joka on juuri ostanut auton itselleen satasella. Riian ruuhkissa autokunnat ovat eksyneet toisistaan, kiidämme Kuldigaan eri reittejä.

”Paljonkos me saammekaan tästä keikasta?”, apukuskin paikalla oleva Kata kysäisee minulta.

”Kuulemma on sovittu, että saadaan 20 latia.”

”Siis per nenä?”

”Ei, kun yhteensä, kymppi per bändi.”

”Siis kaksi latia per nenä? Kaksi latia! Mitä se on euroissa? Kolme euroa?!”

”Miinus matkakulut, ne sisältyvät keikkapalkkioon.”

Kyllä kelpaa kiitää halki öisen Latvian näillä liksoilla. Höllään kaasua. Naurattaa ihan helvetisti!

Kata suunnittelee pistävänsä pystyyn oman klubin, jonne palkkaa soittajia Baltiasta, majoittaa heidät liiteriinsä ja antaa aamulla pari kolikkoa kouraan. Loppumatka menee naureskellen. Meinasi jo unohtua miten mukavaa puuhaa tämä onkaan, kun olemme painaneet puoli vuorokautta perse puuduksissa.

Tässä touhussa ei ole järjen hiventäkään, joten pakkohan tämän on olla siistiä.

Saavumme lopulta keikkapaikalle varttitunti ennen toista autokuntaa. Paikalliset ovat olleet jo huolissaan, että ehtivätkö suomalaiset paikalle ollenkaan. Napsautan kaljan auki.

Voi hemmetti, että maistuukin hyvälle.

Basta Basta kurvaa paikalle. Bändin solisti Leksa kertoo Saabin kytkimen reistailevan. Pääasia, että kaikki ovat päässeet perille. Basisteja myöten. Vaihdan keikkakuteet päälle. Tänään heilun kitarasupersankarina. Käyn ulkona möykkäämässä ja poseerailemassa asussani. Se huvittaa ulkona maleksivia ihmisiä sen verran, että he alkavat valua pihalta sisätiloihin.

Tälläkin kertaa Basta Bastan hardcore puree Bulldoserin punkrokkia paremmin. Pojat soittavat tiukan keikan, joka saa yleisöön liikettä.

Ei hassumpi keikka ollenkaan. Kuldiga on Basta Bastan paikka.

Meidän vuoromme on seuraavana. Meininki ei ole yhtä kova mitä kavereiden keikalla, mutta jokunen ihminen sentään tykkää meistäkin. Kaikki eivät tosin jaksa seurata keikkaa virkeänä. Keikan loppupuolella huomaan yhden tytön nukkuvan salin perällä. Käyn herättelemässä. Tyttö katsoo minua kuin idioottia, jolta kieltämättä näytänkin supersankaripuvussa heiluessani, kääntää kylkeään ja jatkaa unia. Mielialaa nostaa sentään muutaman tyypin pogoaminen lavan edessä. Ja se, että keikan jälkeen bileet jatkuvat myöhään yöhön.

Syömme kaalisoppaa ja juomme olutta. Juttelemme jääkiekosta paikallisten kanssa. Meininki on mukavan leppoisaa. Edelleenkään minulla ei ole hajua, että mistä tämä porukka tänne peltojen keskelle oikein tulee. Elämän suuria mysteerejä.

Yövymme jälleen keikkapaikan vintillä muutaman paikallisen seurana. Huomaan itselleni varatussa sängyssä kotoa asti raahaamani peiton heiluvan rytmikkäästi. Lienee parempi, etten mene häiritsemään. Viereisen sängyn laidalla tyypit nappailevat Subutexia kielen alle. Rock’n’rollin jälkeen vintin on täyttänyt sex and drugs.

Juon viimeisen oluen, etsin itselleni paikan patjankulmalta ja nukahdan.

zabadaks

Porilaista artistinpalvontaa

Menestyksekkään Baltian-valloituksen jälkeen Bulldoser käy studiossa äänittämässä kahdeksan kappaletta, jotka julkaistaan kymmentuumaisena vinyylinä nimeltä The Scientific Search for the Face of Elvis. Treenaamme ahkerasti ja meitä kysellään mukavasti keikoillekin. Soitto kulkee ja ulkonäkö on kohdillaan. Teija ompelee minulle keikka-asuksi punaiset trikoot, joissa on käytetty mallina Daredevilin univormua.

Olen The D-Devil, kitarasupersankari.

Syksyn 2003 alkajaisiksi pistäydymme keikalla Porissa. Samalla kun pakkaan soittovehkeitä ja keikkavaatteita mukaan, käyn neuvotteluja remonttimiesten kanssa. Ostamamme ihannetalo on osoittautunut mädäksi ja vaatinut perusteellisen remontin. Kaikki lattiat on revitty auki ja uusittu, samoin seinien alaosat. Opin kantapään kautta, että talon ostopäätöstä tehdessä kannattaisi kiinnittää huomiota muuhunkin kuin siihen, että lisäsiiven katolla on satelliittilautanen. Talo näytti herkullisemmalta kuin olikaan, mutta nyt olemme jo voiton puolella.

Lähdemme pyyhältämään Siurosta kohti Poria. Minä ajan. Muu bändi hörppii olutta ja minä yritän pitää yllä mahdollisimman hyvää vauhtia. Porin eksoottisuus on vielä kokematta. Maltan tuskin odottaa.

Minulla on niin kiire päästä perille ja saada auto parkkiin, että en malttaisi pitää edes kusitaukoja, joita tietysti pitäisi olla pitämässä vartin välein. Lopulta on pakko heltyä kun hätäisimmät ovat hyppimässä kuselle liikkuvasta autosta. Olen aika kärsimätön kuski, kaljaa tekisi mieli. Maltan sentään odottaa muutaman minuutin, että toiset saavat tyhjentää rakkonsa.

Puoli tuntia myöhemmin kurvaan auton keikkapaikalle, joka on jokin vanha käytöstä poistettu meijeri tai teurastamo. Hilpeältä vaikuttava paikka. Poriin on saapunut myös tuttuja naamoja Vammalasta, jossa Bulldoser soitti puutarhajuhlakeikan muutamaa viikkoa aiemmin.

”Hei Darwin, onhan sulla se supersankariasu mukana?”, vammalalaiset kyselevät.

Voi paska, sehän se jäi kotiin!

Sinne se jäi olohuoneen nojatuoliin, kun kävin läpi viimeisiä remonttijuttuja. Pitkä matka on lähteä hakemaankaan. Pitää keksiä sen tilalle jotain muuta räväkkää, keikalle pukeutumisesta on tullut jo tapa. Lähden muun porukan mukana etsimään ruokapaikkaa ja mietin samalla kuumeisesti illan asua.

Porista ei löydy avoinna olevaa ravintolaa sitten millään. Eikä ihmisiäkään. Mikä tietysti tuntuu aivan luonnolliselta, onhan sentään perjantai-ilta. Outo kaupunki. Ymmärrän hetken häivähdyksen verran porilaista melankoliaa.

Lopulta löytyy kiinalainen ravintola, joka on juuri menossa kiinni. Omistaja päättää jatkaa aukioloaikaa, kun paikkaan tulee maksavia asiakkaita. Syömme ja juomme.

Ja sitten juomme vähän lisää.

Valumme takaisin keikkapaikalle, jossa juomme vielä vähän.

Yhtäkkiä huomaan näkeväni kaiken kahtena. Voi paska. Teen radikaalin ratkaisun ja painun pihalle tunkemaan sormia kurkkuun. Oksentelen oloa selvemmäksi. Käyn kävelemässä pitkän lenkin. Näkökyky palailee normaaliksi pikkuhiljaa. Nyt täytyy skarppailla keikkaan saakka.

Läheltä liippasi.

Meitä ennen soittaa vammalalainen Jalleripirkko, jonka lavashow hämmentää jopa minua. Bändin jäsenet ovat riisuutuneet alastomiksi. Heti keikan aluksi bändin rumpali säätää peltitelineitä ja samalla kusta lorottaa rumpujen päälle. Kaverin eturauhanen on hyvässä iskussa ja rakko täynnä. Kultaisia kaaria riittää koko keikaksi.

Reiska kiroilee, kun on meidän vuoromme astua lavalle.

”Vittu, nää rummut on yltä päältä kusessa!”

Olen lopulta päättänyt soittaa keikan aluskalsareissani ja oransseissa aurinkolaseissani. Muutakaan ei ole mukana. Riisuudun keikka-asusteisiini ja alamme soittaa. Hommahan toimii. Performanssini menee hyvänä jatkeena Jalleripirkon keikalle, jonka soittajia onkin eturivissä ihailemassa.

Revittelen niin kovassa hurmoksessa, että jossain vaiheessa alushousunikin lentävät yleisön joukkoon. Onhan se kitara siinä munien edessä. Olo tuntuu vapautuneelta ja soitto jatkuu raivokkaana.

Juuri keskellä tulisinta kitarasooloa huomaan syrjäsilmällä liikettä takanani. Yleisössä ollut punkkari syöksyy taakseni, polvistuu ja tunkee kielensä pakaroitteni väliin.

Mitä helvettiä täällä tapahtuu?!

Soolo ei katkea, mutta tilanteesta on erotiikka kaukana. Eihän tuo nyt pahaltakaan tunnu, mutta hieman arveluttavalta kumminkin. Porilainen artistinpalvonta ei ehdi kestää montaa sekuntia, kun soolo loppuu ja saan siirryttyä kauemmas.

Onneksi sooloni ovat lyhyitä. Jimmy Pagella olisi varmasti ollut paljon tukalampaa.

Punkkari nousee ylös ja palaa yleisöön. Olen huomaavinani hänen suupielessään rakkulan.

Saatana!

Aamulla on normaalia kovempi morkkis ja kotimatka sujuu hiljaisissa tunnelmissa. Asia painaa mieltä.

Vietän seuraavan viikon netin lääkäripalstoilla tutkimassa voiko huuliherpes tarttua anukseen.

Suoraa vastausta kysymykseen ei löydy. Onneksi en huomaa mitään tavallisuudesta poikkeavia oireitakaan. Lopulta ahdistus asian ympärillä haihtuu. Parempi pitää jatkossa housut jalassa.

Kuulen myöhemmin, että yleisöön heittämäni kalsarit ovat päätyneet koristeeksi Jalleripirkon rumpalin kodin seinälle.

ddevil