Ajattelinpa tässä, että voishan tänne sivulle kirjoittaa tuon kirjan lisäksi sekalaisia juttuja milloin mistäkin aiheesta. Samalla tänne voisi kerätä juttuja, joita on tullut kirjoitettua Facebookiin ja muualle. Ovatpahan tallessa yhdessä paikassa.
Jaarittelut voisi aloittaa ajankohtaisesti Provinssirockista, jossa en ole käynyt eläissäni kuin tasan yhden kerran. Silloinkin festarivieraana ja vain yhden päivän verran.
Vuonna 1999 Provinssissa esiintyi yhdysvaltalainen kulttibändi Stormtroopers of Death eli S.O.D., joka oli julkaissut yllättäen uuden levynkin. Kun tuli tieto siitä, että S.O.D. esiintyisi Provinssissa perjantaina, aloin laukata harva se päivä kyselemässä ennakkolippuja Joensuun Levy-Eskoilta. Pelotti, että bändi myy koko festarin loppuun hetkessä. Pelko oli toki aiheeton, mutta eipä sellaista riskiä uskaltanut ottaa, että bändi jäisi näkemättä. Muutaman viikon kyselyn jälkeen ennakkoliput tulivat myyntiin ja kävin noutamassa piletin talteen. Samoin tekivät kaverini Riivattu ja Rane.
Festivaaliperjantaina olimme tekemässä lähtöä Joensuusta kohti Seinäjokea ja kävimme ensin moikkaamassa kaveriani Samua. Minulla oli rahat vähissä, joten Samu ajatteli jelpata kaveria festarijuomilla. Sain häneltä mukaani useamman pullon kotiviiniä.
Hieno ele. Harmi vain, että oma kontrolli ei ole parhaasta päästä. Viinit ja muutamat oluet hupenivat hyvää vauhtia jo matkalla festareille. Festivaalin portilla minulla oli vielä pari pulloa kotiviiniä jäljellä. Sain kuulla, ettei niitä saa viedä festivaalialueelle, mutta ne voi kaataa portilla jaettaviin muovituoppeihin. Ja minähän kaadoin. Hortoilin festivaalialueelle kolmen piripintaan kaadetun kotiviinituopillisen kanssa.
Niiden tuoppien kanssa oli hemmetin vaikeata liikkua, joten päätin juoda niitä pois vähän nopeammin. Ja nehän sitten kihahtivat nuppiin niin, että heilahti. Muistan menneeni kuselle jonkun puron rantaan, jossa oli rivissä muitakin tyyppejä samalla asialla. Asetuin rivin jatkoksi.
Siinä sepalusta avatessani tasapainoni petti ja kaaduin suorin vartaloin jorpakkoon.
Hävetti, nolotti ja vitutti koko elämä samalla sekunnilla.
Mietin siinä kuitenkin, että saakeli, pokka ei saa pettää. Ulospäin ei näytetä mitään. Aloin uida kaikessa rauhassa sammakkoa, moikkaillen samalla paikalla olleille ihmisille.
”Terve, terve! Mikäs tässä, pikku uinti piristää!”, huutelin.
Idean nerokkuus hälveni kuitenkin samassa, kun huomasin koko rantaan pakkautuneen porukan kusta lorottavan juuri siihen samaan puroon, jossa minä räpiköin. Ei perkele. Kömmin rantaan ja lähdin kohti lavaa, jossa S.O.D.:n piti aloittaa keikkansa.
Lavalle oli jo tuotu maastokuvioisella kankaalla verhottuja Marshalleja ja keikka oli juuri alkamassa. Kitarasta testattiin soundeja. Ajattelin vähän lepuuttaa, että jaksaisin moshata koko keikan täysillä.
Seuraavan kerran havahdun jonkun seinäjokelaisen huoltoaseman tankkauspihan vieressä olleelta nurmikolta siihen, kun joku nuoripari herättelee minua.
”Hei, herää. Sulla on huulet ihan siniset.”
Kello oli kuulemma kolme aamuyöstä. S.O.D.:n keikasta ei ollut mitään havaintoja, eikä ollut mistään muustakaan. Kiitin pariskuntaa huomaavaisuudesta ja sanoin lähteväni etsimään kavereita, että pääsisin autoon nukkumaan. Muistelin, että auto oli parkkeerattu jonnekin kaupungille. Ehdin edetä kymmenkunta metriä.
”Hei, pitäiskö sun lähteä kuitenkin tuohon toiseen suuntaan. Tuo on Tampereelle menevä tie”, avulias nuoripari huomautti.
Pienen hortoilun jälkeen löysin auton, jossa Riivattu ja Rane olivat nukkumassa. Pojat hehkuttivat S.O.D.:n keikkaa vuolaasti. Kaiken kukkuraksi he kertoivat törmänneensä festarialueella bändin laulajaan Billy Milanoon ja basistiin Danny Lilkeriin. Minua ei ollut kuulemma näkynyt.
Paluumatka starttasi hieman apeissa tunnelmissa. Kyllä tuota keikkaa kannatti odottaa ja sitten munata homma täydellisesti. Katastrofissa ei lohduttanut se, että olen aina elänyt hetkessä eikä noita kaikkia asioita tarvitse aina muistaakaan, jos muuten on ollut kova meno.
Kotimatkalla kävimme lisäämässä ankeutta Keskisen kyläkaupassa, jossa ihmettelin, että omistajien nimi tulee kyllä selväksi. Kahvilan kuppien pohjissakin luki Veljekset Keskinen. Perse.
Joensuuhun päästyämme vaatteeni olivat jo kuivuneet. Jaloissani olleet uudenkarheat kengät olivat uintireissun myötä muuttuneet korpuiksi. Onneksi minulla oli illalla oma keikka, jolla tilanteen sai nollattua. Hurjien Hippien nettisivuilla oli käynyt 35 000 vierailijaa ja sen kunniaksi Hipit jakoivat itselleen kultalevykkeet Kerubissa olleen keikan yhteydessä. Usko rock’n’rolliin palasi.