014 – Hurjia hippejä, kuumia kamuja

Turpakeikka Niittylahden opistolla

Posted by

0

Hurjat Hipit hajoaa musiikillisiin erimielisyyksiin syksyllä 1999. Takana on kosolti mediajulkisuutta, jota ovat tuoneet Joensuun Popmuusikoiden apurahalla tehty internetpitkäsoitto Hanaa!, alati kasvava kitaristiketju sekä yhtyeen nettisivuilla käyneen 35 000 vierailijan kunniaksi järjestetyt kultalevykejuhlat.

Näistä kaikista Gonzales on luonnollisesti kirjoittanut lehdistötiedotteet. Niin myöskin bändin hajoamisesta. Muutamaa päivää myöhemmin yhtye ilmoittaa lehdistötiedotteella comeback-keikasta Niittylahden opistolla.

Comeback-keikasta tuleekin todellinen show. Yhtyeen sisäiset jännitteet kuohahtavat yli kuin olut ravistetusta tölkistä. Mekkala alkaa, kun bändiin tamburinistiksi liittynyt Swein kaataa vahingossa kaljaa lattialle. Ilmeisesti jokin hiertää jo ennestään Sweinin ja bändin nuorempien jäsenten välejä eikä vahinkoa seurannut Sweinin naurunpyrskähdys auta asiaa.

Nuorisoketju alkaa pistää Sweiniä ojennukseen.

Menen nujakassa Sweinin puolelle. Tilannetta selvitetään suureen ääneen ja porukalla. Rakentavasta keskustelusta on turha puhuakaan vaan kyseessä on aivan turhanpäiväinen mesoaminen, paskanjauhaminen ja lässytys, joihin kaikkiin syyllistyn itsekin.

Lopulta saan kouhotuksesta tarpeekseni.

Tinttaan kitaristikollegaa turpaan.

Huuto ja poru yltyvät entisestään. Kitaristikollega vaatii hyvitystä ja vääntää minulta vasemman käden pikkurillin sijoiltaan. Murjaisen sormen takaisin paikalleen saman tien, mutta siinä on jo murtuma. Se on kipeä muutaman viikon ja jää lopulta pysyvästi vähän jäykäksi sekä vinoksi.

Asia ei minua ihmeemmin haittaa, kyseessä on kuitenkin melko turha sormi. En tykkää liiemmin lirputella soittaessanikaan.

Kaikesta ylimääräisestä draamasta huolimatta kapuamme lavalle. Yritys on hyvä, mutta toteutus kusee. Lopulta kaikki ovat taas toistensa kimpussa. Keikan loppuvaiheessa lavalla on Gonzalesin lisäksi enää yksi hurja hippi. Muut selvittelevät välejään lavan takana.

Illan pääesiintyjänä olevan kuopiolaisen kiiltonahkahousuorkesterin jäsenet kulkevat ohitse juuri, kun basisti Arska nostaa minua ryntäistä sähkötaulua vasten.

”Nyt vittu Sorjonen riittää”, Arska ilmoittaa vaativalla äänenpainolla.

”Ja me kun luultiin, että me ollaan rock”, tuumaavat kuopiolaisrokkarit.

Keikan jälkeen yleinen sekoilu jatkuu. Jossain vaiheessa huomaan, että muu bändi on lähtenyt jo kotimatkalle. Olen jäänyt keikkapaikalle kahdestaan Sweinin kanssa.

Yövymme opiston liikuntasalissa jumppapatjoilla nukkuen ja liftaamme aamulla keikalta kotiin. Kotona vaimo kiittelee kaikkensa ja sormensa rock’n’rollin alttarille uhrannutta miestään.

Hyvin tehty!

hipit2

Rosvoja kello kuudessa

Posted by

2

KaMu ry:n kokoonpano on hiljalleen palautunut lähes samaksi kuin Maakuntasarjan mutapainia -levyllä. Minä, Riivattu ja Arto soitamme kitaroita, Mikko on palannut bassoon ja Swein hoitaa lauluhommat yhdessä minun kanssani. Rumpuvuoroja ei onneksi tarvitse enää jakaa kitaristien kesken, koska olemme saaneet bändiin lopulta myös oikeita rumpaleita. Ensin rumpuja soitti Ema ja hänen muutettuaan pois kaupungista saimme tilalle muun muassa Hurjissa Hipeissä soittavan Peten. Muista jäsenistä poiketen Petelle pitää keksiä myös uusi sukunimi, koska hän ei kuulemma halua pilata orastavaa mainettaan meidän kanssamme mesoessa.

”Ole sitten vaikka WinWin Puustinen.”

Peten huoli on aiheellinen, koska auomme päätämme kaikille. Enon Kanavarantarockissa soitamme ennen pääesiintyjäksi kiinnitettyä Nightwishiä. Matkalla Enoon bongaamme mainoksen yökalastuksesta. Pitipä sattua. Välispiikeissä vittuilemme Yökalalle sen minkä ehdimme. Mitään erityistä syytä siihen ei ole. Se vain on meistä hauskaa.

Nightwishin aloitettaessa oman keikkansa Arto päättää, että kyllä täältä jo joutaa kotiin. Hän peruuttaa peräkärrin lavan viereen ja me käymme noukkimassa Marshallimme lavalta oopperahevin raikuessa ympärillä.

Parisen viikkoa myöhemmin törmään Ilosaarirockissa Nightwishin Tarja Turuseen, jolta käyn pyytämässä kädestä pitäen anteeksi taannoista päänaukomista. Nuori laulajatar ei ole tapahtuneesta millänsäkään, hän vain naureskelee ujosti vilpittömälle hönöveikolle.

KaMu ry saa apurahaa Joensuun Popmuusikoilta studiota varten. Käymme äänittämässä 27 kappaleen mittaisen pitkäsoiton. Levyn tuottajana häärii Ema. Edellisillan pitkäksi vetänyt tuottajalupaus syöksyilee ympäri studiota valtavan innostuksen vallassa kahden ensimmäisen kappaleen miksauksen ajan ja nukahtaa sitten sohvalle. Levyn äänittänyt studioisäntä Kuronen myös tuottaa sen loppuun yhdessä bändin kanssa.

Levyn kansikuvaksi on tarkoitus pistää bändin perustaneen Kiliffin kesälomareissullaan nappaama kuva, jossa hän oman kertomansa mukaan kostaa Rovaniemen polttamista naispuoliselle saksalaisturistille.

Takaapäin.

Lopulta kuvaa ei kuitenkaan löydy. Yllätys.

Sen sijaan napsimme Kiliffistä erilaisia kuvia, joissa hän uhoaa kameralle. Minä sommittelen kuvista kollaasin levynkanteen. Levyn nimeksi tulee Rosvoja kello kuudessa.

Vaikka levy julkaistaan vain cd-r:nä, se saa yllättävän paljon huomiota. Bändistä tehdään lehtijuttuja maakunnan lehtiin ja saamme radiosoittoa. Valtakunnallisissa musiikkilehdissä on levystä arviot. Soundissa levy valitaan kuukauden demoksi ja saamme siitä palkinnoksi bassokiihdyttimen. Myymme sen äkkiä pois. Mikon bassottelu on ihan tarpeeksi kiihkeää ilmankin.

KaMu ry:n soittokunto on vuosien hinkkaamisen jälkeen kohdallaan. Soitto on kellontarkkaa ja se myös svengaa. Bändi erottuu myös ulkonäöllään. Pukeudumme kieli poskessa kaikkien hevikliseiden mukaisiin asusteisiin. Leopardikuosille on taas käyttöä.

Itsekin jaksan heilua paremmin eturivissä, koska olen tiputtanut painoani kolmisenkymmentä kiloa. Olen muutenkin paremmassa kunnossa kuin koskaan. Keikoilla on hienompaa kuin ikinä. Koko bändi skarppaa ja ryyppää keikoilla vasta soittohommien jälkeen. Sikäli nurinkurista kun kyseessä on yhtye, jonka kaikki kappaleet kertovat kaljasta.

Ehkä juuri siksi Kuopiossa KaMu ry:n keikkapalkkio maksetaan kaljana. Skarppauspäätös pitää vaikka se lujille ottaakin. Keikan jälkeen syöksymme baaritiskille ja huomaamme, ettemme ehdi millään juomaan kaikkia meille luvattuja tuoppeja. Mukaan niitä ei voi ottaa, lakikin moisen kuulemma kieltää. Mutta periksi ei anneta. Pyydämme juuri ennen valomerkkiä baarimikkoa laskemaan loput oluet meille tuoppeihin ja viemme ne takahuoneeseen.

Pähkäilemme, miten saisimme salakuljetettua ne mukanamme autoon. Tyhjiä pullojakaan ei ole matkassa. Riivattu saa päähänsä klassisen idean. Hän laittaa kaksi muovikassia päällekkäin ja katoaa vessaan.

”Testasin vedellä. Ei vuotanut pisaraakaan! Jee, nyt vain kaljat sisään!”, hän riemuitsee kun palaa takahuoneeseen.

Nerokasta! Kaatelemme tuoppien sisällön muovikasseihin salaa henkilökunnalta ja salakuljetamme aarteen autoon.

Emme ehdi edes Joensuuhun johtavalle tielle, kun auton lattia lainehtii kaljasta.

Muovikassit vuotavat kuin seula.

rosvoja

jeejee

uah

Kerubin kautta kotiin

Posted by

0

Syksyllä käyn soittamassa ensimmäistä kertaa Pirkanmaalla. Hurjat Hipit iskee rock’n’rollin kuumaan ytimeen eli Virroille. Keikkabussina toimii Gonzaleksen henkilöauto, jonka suksiboksi on täynnä kitaroita. Elämä alkaa olla melkoista rockunelmaa.

Äiti saa aloittaa henkisen valmistautumisen hevostilalliseksi.

Opiskelut jatkuvat, mutta varsinainen opiskelijaelämä jää vähemmälle. En oikein ymmärrä touhua koko nuoruuteni rokkielämää viettäneenä. Haalarit jäävät hommaamatta, osaan juoda ilmankin.

Eräänä perjantai-iltana käyn pyörähtämässä jossain opiskelijaporukan illanvietossa. On ihan kivaa, joskin melko rauhallista. Lähden kotiin hyvissä ajoin. Rahaakaan ei oikein ole. Bussini lähtee aivan Kerubin vierestä. Päätän pistäytyä katsomassa näkyykö paikalla ketään tuttuja. Rahani riittävät juuri ja juuri yhteen kaljaan.

Ensimmäiseen tuttuun meinaan kirjaimellisesti kompastua. Vanha bändikaverini Ema, joka on soittanut viime vuodet rumpalina KaMu ry:ssä nimellä Särwin, lepäilee lattialla. Rumpalilla ei ole kiire minnekään, hänet on jeesusteipattu raajoistaan kiinni lattiaan. En suotta herättele vaan jatkan pubin puolelle.

Kerubissa on kuulemma meneillään omistajanvaihdoksesta johtuvat hautajaisbileet. Paikalla on kavereita pilvin pimein. Joillakin on piikki auki koko illan. Huomaan istuvani yllättäen pöydässä kaljatuopit molemmissa käsissä.

Täällä taitaa mennä myöhään.

Herään pubin perältä looshista. Salin puolelta kuuluu siivoamisen ääniä. Parempi kadota vähin äänin kotiin. Takkini roikkuu naulakossa yksinäisenä. Vedän sen ylleni ja lähden ulos.

Ulkona on yllättävän valoisaa ja ihmisiä kävelee torin liepeillä melko paljon. Lähden suunnistamaan kohti kotia, mutta en pääse korttelia pidemmälle, kun mahassa alkaa kiertää. Olisi ehkä kannattanut käydä vessassa ennen kuin ryntäsin baarista ulos.

Hätä ei lue lakia. Etenkään kakkahätä.

Väännän tortut Joensuun taidemuseon kukkapenkkiin.

Vilkaisen samalla läheisen talon seinässä olevaa kelloa. Aamua eletään, kello näyttää kymmentä yli seitsemää.

Kotiin Noljakkaan on matkaa viisi kilometriä. Lähden kävelemään pitkin metsää halkovaa pyörätietä. Vastaan tulee muitakin aamuvirkkuja. Jotkut ovat aamulenkillä, jotkut matkalla keskustaan. Tunnen kerääväni katseita, mutta en kiinnitä siihen suurempaa huomiota. Vastaan kävelee myös yksi opettajistani, joka tervehtii matkan päästä iloisesti, mutta lähemmäksi päästyään hänen hymynsä hyytyy ja hän kääntää katseensa pois.

Aika tylyä. Olen varmasti hieman krapulaisen ja unisen näköinen, mutta joku raja sentään. Aikuisiahan tässä ollaan.

Kotiin päästyäni koirat odottavat minua eteisessä. On parempi käyttää ne ensin lenkillä ja painua nukkumaan vasta sitten. Muuten ne herättävät minut juuri kun saan unenpäästä kiinni. Pihalla törmään naapureihini, joille huikkaan hyvät huomenet samalla kun viipotan koirien kanssa ohi. Moikkailen myös muille koiranulkoiluttajille, joihin törmään pikaisella lenkilläni. Kiireistä porukkaa, kukaan ei halua jäädä jutuille. Kai se on vain tämä aamu, juttelufiilis on hakusessa.

Ennen nukkumaan menoa pesen hampaani.

Vessassa vilkaisen ensimmäistä kertaa peiliin.

Kasvoihini on tuherrettu koko vasemman naamapuoliskon peittävä kirkkovene.

SarwinErwinDarwin

Hipit jyrää!

Posted by

0

Kesällä 1998 olen sotkemassa polkupyörällä Noljakasta Joensuun keskustaan, kun törmään Hurjat Hipit -yhtyeen johtajaan Gonzalekseen.

”Hei, liitytkö bändiin? Huomenna ois keikka Jakokoskirokissa”, hän kysyy minulta.

”Jaa, mitäs siinä pitäisi soittaa?”, heitän vastakysymyksen.

”Tuu soittamaan kitaraa. On yhden kitaristin vajaus, kun Pete joutuu tuuraamaan rummuissa”, Gonzales vastaa.

Tarjous on houkutteleva, mutta en vieläkään oikein täysin luota rokkikitaristin taitoihini. KaMu ry:ssä soitamme omia biisejämme, joita hinkkaamme treenikämpillä jatkuvasti. Jonkun muun tekemien biisien opettelemiseen kitaralla näin lyhyellä aikataululla on vielä pieni kynnys. Enkä oikein haluaisi toista yhtä tiiviisti treenaavaa bändiäkään.

”En minä oikein kitarasta tiedä, mutta voisin tulla keikalle rumpaliksi.”

”No, katotaan huomenna lisää. Treenit on aina kahdeltatoista keikkapäivänä”, Gonzales ehdottaa.

Kiinni veti. Kerrankin on treenaamisen ja keikkojen suhde balanssissa. Jatkan matkaani keskustaan, kaljaakin pitää ostaa. On perjantai ja minulla on illalla bileet.

Lipsahtaa hutikan puolelle.

Lauantaiaamuna pakkailen kamojani pienessä krapulassa. Teija huomauttaa, että tänään ei tarvitsisi enää juopotella.

”Ei tietenkään, käyn vain soittamassa keikan ja tuun suorilta kotiin”, vannottelen uskoen sanomisiini itsekin.

Treenikämpillä on ahdasta. Tämänpäiväisellä keikalla bändissä soittaa minun lisäkseni seitsemän jäsentä, joista viisi on kitaristeja.

”Messiin vaan, hyvin se menee”, kitaristit vakuuttelevat.

Liityn mukaan täydentämään kitaristiketjua. Biiseihin on helppo päästä sisälle. Hommaa helpottavat biisilistat, joihin on merkattu kappaleiden nimien perään soinnut. Kun pitää aurinkolasit päässä niin kukaan ei huomaa, jos välillä vähän vilkaisee nuotteja.

Treenaamme setin pariin kertaan ja lähdemme festareille kolmenkymmenen kilometrin päähän.

Soitamme keikan tiukalla asenteella ja leveillä haara-asennoilla. Gonzales hoitaa keulahahmon tontin showmiehen elkein. Rouheasti nimetyt kappaleet seuraavat toistaan: ”Kettutyttö/Sikamies”, ”Paalujuntta”, ”Rokkimuna”. Mukana lavalla on haalareihin pukeutunut naispuolinen roudari, joka kiertää pyyhkimässä hikeä soittajien otsilta. Välillä hän jakaa yleisölle kortsuja.

Joudun lunttaamaan lähes jokaisessa biisissä, mutta sitä ei huomaa kukaan. Pokka pitää. Tämä bändihän on kuin minulle tehty. Perhana, kun onkin siistiä!

Selvistelylleni käy kuitenkin hassusti. Homma menee suht hyvin, oloa kevyesti tasoitellen, niin kauan kunnes backstagelle tuodaan toinenkin kaljakori. Olutta tuntuu riittävän ja seura on mitä mukavinta. Hittoako tässä, jos nyt juon vielä muutaman.

Poistumme keikkapaikalta alkuillasta. Olen hönössä. Saan hillittyä itseni ja suuntaan suoraan kohti kotia kiertämättä baarin kautta. Jään kyydistä pikatien varrella. Tuumaan, että on parempi vähän kävellä ja selvittää päätä ennen kotiin menoa.

Matkalla mietin, että Teija ei välttämättä huomaa mitään, jos käyttäydyn aivan normaalisti. Näyttelen selvää ja välttelen s-kirjaimen käyttöä, ettei sössötys paljasta.

”Moi! Tulin jo kotiin. Kylläpä olikin hyvä keikka. Kaikki meni ihan hyvin!”, huikkaan keittiössä olevalle Teijalle samalla kun heittäydyn rennosti sohvalle ja avaan television.

Käry käy kesken luontodokumentin.

”Mitä? Jätkä tiiraa telkkaria yhdellä silmällä! Näkyykö muuten kahtena? Siehän oot ihan kännissä!”

hipit1