Kerubin kautta kotiin

Syksyllä käyn soittamassa ensimmäistä kertaa Pirkanmaalla. Hurjat Hipit iskee rock’n’rollin kuumaan ytimeen eli Virroille. Keikkabussina toimii Gonzaleksen henkilöauto, jonka suksiboksi on täynnä kitaroita. Elämä alkaa olla melkoista rockunelmaa.

Äiti saa aloittaa henkisen valmistautumisen hevostilalliseksi.

Opiskelut jatkuvat, mutta varsinainen opiskelijaelämä jää vähemmälle. En oikein ymmärrä touhua koko nuoruuteni rokkielämää viettäneenä. Haalarit jäävät hommaamatta, osaan juoda ilmankin.

Eräänä perjantai-iltana käyn pyörähtämässä jossain opiskelijaporukan illanvietossa. On ihan kivaa, joskin melko rauhallista. Lähden kotiin hyvissä ajoin. Rahaakaan ei oikein ole. Bussini lähtee aivan Kerubin vierestä. Päätän pistäytyä katsomassa näkyykö paikalla ketään tuttuja. Rahani riittävät juuri ja juuri yhteen kaljaan.

Ensimmäiseen tuttuun meinaan kirjaimellisesti kompastua. Vanha bändikaverini Ema, joka on soittanut viime vuodet rumpalina KaMu ry:ssä nimellä Särwin, lepäilee lattialla. Rumpalilla ei ole kiire minnekään, hänet on jeesusteipattu raajoistaan kiinni lattiaan. En suotta herättele vaan jatkan pubin puolelle.

Kerubissa on kuulemma meneillään omistajanvaihdoksesta johtuvat hautajaisbileet. Paikalla on kavereita pilvin pimein. Joillakin on piikki auki koko illan. Huomaan istuvani yllättäen pöydässä kaljatuopit molemmissa käsissä.

Täällä taitaa mennä myöhään.

Herään pubin perältä looshista. Salin puolelta kuuluu siivoamisen ääniä. Parempi kadota vähin äänin kotiin. Takkini roikkuu naulakossa yksinäisenä. Vedän sen ylleni ja lähden ulos.

Ulkona on yllättävän valoisaa ja ihmisiä kävelee torin liepeillä melko paljon. Lähden suunnistamaan kohti kotia, mutta en pääse korttelia pidemmälle, kun mahassa alkaa kiertää. Olisi ehkä kannattanut käydä vessassa ennen kuin ryntäsin baarista ulos.

Hätä ei lue lakia. Etenkään kakkahätä.

Väännän tortut Joensuun taidemuseon kukkapenkkiin.

Vilkaisen samalla läheisen talon seinässä olevaa kelloa. Aamua eletään, kello näyttää kymmentä yli seitsemää.

Kotiin Noljakkaan on matkaa viisi kilometriä. Lähden kävelemään pitkin metsää halkovaa pyörätietä. Vastaan tulee muitakin aamuvirkkuja. Jotkut ovat aamulenkillä, jotkut matkalla keskustaan. Tunnen kerääväni katseita, mutta en kiinnitä siihen suurempaa huomiota. Vastaan kävelee myös yksi opettajistani, joka tervehtii matkan päästä iloisesti, mutta lähemmäksi päästyään hänen hymynsä hyytyy ja hän kääntää katseensa pois.

Aika tylyä. Olen varmasti hieman krapulaisen ja unisen näköinen, mutta joku raja sentään. Aikuisiahan tässä ollaan.

Kotiin päästyäni koirat odottavat minua eteisessä. On parempi käyttää ne ensin lenkillä ja painua nukkumaan vasta sitten. Muuten ne herättävät minut juuri kun saan unenpäästä kiinni. Pihalla törmään naapureihini, joille huikkaan hyvät huomenet samalla kun viipotan koirien kanssa ohi. Moikkailen myös muille koiranulkoiluttajille, joihin törmään pikaisella lenkilläni. Kiireistä porukkaa, kukaan ei halua jäädä jutuille. Kai se on vain tämä aamu, juttelufiilis on hakusessa.

Ennen nukkumaan menoa pesen hampaani.

Vessassa vilkaisen ensimmäistä kertaa peiliin.

Kasvoihini on tuherrettu koko vasemman naamapuoliskon peittävä kirkkovene.

SarwinErwinDarwin

Mainokset