Hotelliin ja äkkiä!

Pohjoiseen ajaessa sää viilenee. Taivas on harmaa ja näyttää siltä, että milloin tahansa alkaa viskellä vettä. Itsellänikään olo ei ole virkeimmästä päästä. Selkä on vieläkin kohmeessa. Väsyttää.

Tunnelma kohoaa päästyämme perille. Lyypekin keikkapaikka on hieno. Se on vaihtoehtokulttuurikahvila, jonka yhteydessä on komea sali. Salista löytyy iso lava, jolle on kasattu kunnon PA:t ja monitoroinnit.

Jumaliste, nyt puitteet alkavat olla kunnossa!

Olo piristyy kummasti. Tänään kelpaa elvistellä. Ties vaikka nousisi kusi päähän. Menemme peremmälle kyselemään tarkempia ohjeita.

”Mihinkähän aikaa olisi tarkoitus tehdä soundcheck ja joko aletaan nostella soittokamoja sisälle?”

Paikalla oleva äänimies katsoo meitä vähän oudosti, viittoilee seuraamaan ulos ja osoittaa siellä toista ovea:

”Soitatte tuolla.”

Menemme katsomaan paikkaa. Se on kokonaisuudessaan samankokoinen kuin äsken näkemämme lava.

Paikallinen Kaunisniemen kahvila.

Karu pudotus pilvilinnoista. No, tuleepahan olemaan tiiviimpi tunnelma. Tarkemmin ajatellen tuollaiset isommat paikat nyt ovat muutenkin vähän ankeita.

Paikalla on myös kolmas bändi nimeltään Argies. He ovat argentiinalaisia nuoria kavereita, jotka ovat tulleet kiertämään Eurooppaa kolmeksi kuukaudeksi.

Kuolisin vastaavalla reissulla. Nytkin alkaa olla jo aika rispaantunut olo. Ehkä toiset eivät heittäydy rokin vietäväksi yhtä railakkaasti. Ehkä toisilla pelaa järki.

Väärien vieraiden laulaja Anna on kuulemma menettänyt äänensä ja bändi harkitsee keikan peruuttamista. Harmi homma. Porukkaa nimittäin pamahtaa tupa täyteen. On todella ahdasta ja hikistä. Bulldoser soittaa ensimmäisenä. Ja nyt tosiaankin potkii ja kulkee. On aivan törkeän siistiä. Hiki lentää ja soitamme hurmiossa. Porukka on täysillä mukana.

Yllättäen Annan ääni kokee ihmeparantumisen ja bändi pystyy sittenkin soittamaan muutaman kappaleen. Hyvän meiningin parantava voima. Vääristen keikkaa on ilo seurata. Lopuksi argentiinalaiset soittavat lähes pari tuntia kestävän keikan. Jätkien soittokunto ja työmoraali on kohdillaan. Itse tosin jaksan kuunnella vain muutaman kappaleen. Tungos käy liian tukalaksi.

Lähdemme kyselemään henkilökunnalta majapaikkaa. Asiasta vastaava tyyppi viittoo meidät mukaansa. Hän osoittaa meille kahvilan yläkerrasta pienen huoneen, jossa on puolentusinaa patjaa. Pari patjoista on lattialla, loput nostettuina seinää vasten. Tässä se olisi majapaikka koko porukalle. Argentiinalaiset sentään ovat hoitaneet majoituksen jostain muualta.

Voi perkeleen perkele.

Nyt riitti. Huumori ei riitä enää parin kohmeisen yön jälkeen.

Painun kahvilan tietokoneelle ja buukkaan netistä hotellin. Kata ja Rane päättävät tehdä minulle seuraa. Hurautamme taksilla parin kilometrin päähän sijaitsevaan hotelliin ja olemme kuin Euroopan omistajia. Meillä on käytössä suihku sekä oikeat sängyt patjoineen, lakanoineen, tyynyineen ja peittoineen.

Olemme päässeet pitkälle, jet setin ytimeen. Otamme valokuvia, joissa makaamme sängyssä ja heiluttelemme seteleitä.

Aamulla käymme ostoksilla läheisessä marketissa. Aurinko paistaa. Palaamme keikkapaikalle mahtavissa fiiliksissä. Kiertuekaverit ovat vähän nuutuneemman oloisia. Itse olen virtaa täynnä. Käyn pummaamassa baarista pari aamuolutta ja juttu luistaa. Pakkaamme kamat autoon ja lähdemme kohti Hampuria. Fiilikset ovat hyvät.

Turhankin hyvät.

lyypekinpeti

Mainokset

Saksalainen nukkumismeininki

Vaateostosten jälkeen lähden etsimään ruokapaikkaa. Löydän maukkaita tofuburgereita myyvän grillikioskin ja baarin, jossa saa hyvää olutta. Kävipä tuuri. Elämä voittaa ja olen valmis suuntaamaan kohti Wunstorfia, jossa olisi luvassa seuraava ulkoilmakeikka. Tällä kertaa puutarhajuhlissa.

Puutarhajuhlat pidetään kiertueen toisen saksalaisjärjestäjän kotona. Mies asuu matalien kerrostalojen ympäröimässä omakotitalossa. Suojaisalle pihamaalle on tehty lavantapainen puutarhakatoksesta ja vanerilevyistä. Paikalle ovat saapuneet kylän kaikki punkkarit. Osa heistä asuu ympäröivissä kerrostaloissa.

Juhliin saapuu myös tuttu vahvistus Brasiliasta. Ilmakin lämpenee ja aurinko pilkistelee pilvien lomasta. Mahtavaa!

Yllätykseksemme meitä pyydetään soittamaan kaksi settiä per bändi. Kestolla ei ole väliä, setit saavat olla vaikka sitten normaalia lyhyempiä. Kiertueen pääjärjestäjä on juuri päässyt töistä Kielissä ja lähtenyt ajamaan kohti Wunstorfia. Matkaa on reilut parisataa kilometriä. Järjestäjä toivoo, että ehtisi katsomaan molempien yhtyeiden jälkimmäiset setit.

Ei mitään ongelmaa, näin tehdään. Mietimme biisilistat uusiksi ja täräytämme ensimmäiset setit alkuillasta. Lämmittelemme itseämme mainiosti. Tästä on hyvä jatkaa.

Toisen setin alkaessa pihaan kurvaa Audi, josta hyppää tuttu mies. Keikkajärjestäjä pogoaa hiki päässä molempien bändien setit, hyppää autoonsa ja lähtee ajamaan takaisin kotiinsa saman tien. Aamulla on kuulemma aikainen herätys töihin.

Hulluja nuo saksalaiset.

Keikkajärjestäjän ajoitus on hyvä. Settimme on tähän mennessä koko kiertueen paras. Alkaa kulkea. Ja yleisökin tykkää. Homma on lähtenyt vahvaan nousuun alkutakeltelujen jälkeen.

Juhlat jatkuvat taas pitkälle yöhön. Jossain vaiheessa kyselen yöpymispaikkaa ja minulle kerrotaan, että minut majoittaa joku nuori kaveri, joka asuu samassa pihapiirissä. Etsin tyypin käsiini ja hän lähtee opastamaan minut majapaikkaan. Kapuamme viereisen kerrostalon toiseen kerrokseen.

Perillä odottaa puurunkoinen sänky. Ilman patjaa. Patja on kuulemma tarjottu muualle.

Vittu tätä touhua.

Laudoitus ei näytä erityisen houkuttelevalta, mutta näillä mennään. Oikaisen pitkäkseni ja kuulen ennen nukahtamista, kun ovi kolahtaa isännän poistuessa jatkamaan juhlimista.

Aamuyöstä herään savunhajuun. Lähden tutkimaan paikkoja ja löydän keittiöstä savuavan uunin. Sen sisällä on ollut käryämässä jotain jo kotvasen aikaa. Oletettavasti se on pakastepitsa. Varmuudella ei voi enää sanoa. Sammutan uunin ja nostan hiiltyneen lätyn uunin päälle.

Käytössä on ollut arvatenkin sama keittokirja kuin Kuselalla. Läpyskä on lähes yhtä kypsä kuin Kuselan pinaattiletut aikoinaan.

Well done.

Isäntä nukkuu patjallisessa sängyssään makeasti. En raaski herättää häntä syömään vaikka se avaisi mahdollisuuden pölliä tyypiltä patja. Päätän jatkaa unia lattialla, laudoituksen jälkeen se tuntuu pehmeämmältä.

Aamulla herään selkä kylmänä ja nenä vuotaen. Olen nukkunut selkä seinää vasten ja juuri ostettu huppari kainaloihin saakka rullautuneena. Seinän vierustaa pitkin menee kylmävesiputki, joka on hohkanut vasten paljasta selkääni.

Viluttaa ja vituttaa.

Näissä saksalaisten nukkumishommissa on vielä totuttelemista. Jätän isäntäni jatkamaan uniaan ja siirryn keikkajärjestäjän talolle, jossa muut ovat heräilemässä.

Pistäydyn suihkussa ja pesen hampaani ennen kuin lyöttäydyn muiden mukaan kauppareissulle. Ostosten jälkeen palaamme talolle, jossa keikkajärjestäjä tarjoaa pitsaa pakastimestaan. Pakastepitsa näyttää olevan hittiruoka Wunstorfissa. Kuuntelemme olohuoneessa punklevyjä ja katselemme pornoa videolta.

Kummassakaan ei ole kehumista. Pakkaamme kamat autoon ja lähdemme ajamaan kohti Lyypekkiä.

Tervetuloa bunkkeriin

Väärien vieraiden keikkaa on saapunut katsomaan bändin fani Brasiliasta saakka. André on ajoittanut kesäisen lomareissunsa Eurooppaan niin, että voi kiertää katsomassa bändiä useammallakin keikalla Saksassa. Brasilialainen osoittautuu äärimmäisen mukavaksi mieheksi. Jatkamme tutustumista pitkälle yöhön.

Kiertueen toinen keikka on hannoverilaisessa punkkibaarissa nimeltään Kopernikus. Ensin käymme tutustumassa majapaikkaan, joka sijaitsee jossain laitakaupungilla teollisuusalueen kupeessa. Kyseessä on paikallisten punkkien asuttama kommuuni ja meille on varattu yöpaikat sen kellarista. Kellarissa on yksi kapea ja pitkähkö huone, joka on ahdettu täyteen sänkyjä.

Olo on kuin majailisi bunkkerissa. On hämärää, viileää ja kosteaa. Huoneessa on pieni kellari-ikkuna ja se on tietysti raollaan. En uskalla kurkata sängyn alle. Ties vaikka siellä olisi rottia.

Tai Hitler.

Lähdemme keikkapaikalle. Paikalliset haluavat, että soittaisimme keikat ulkotiloissa. On aivan hemmetin kylmä. Ihmeellinen on Saksankin kesä. Mikäpäs siinä, soitetaan ulkona vaan, ei näyttäisi satavankaan pientä tihuuttamista enempää. Keikkapaikan takapihalle on rakennettu kiinteä lava. Roudaamme soittovehkeet sille samaan aikaan kun keikkajärjestäjä roudaa soppakattiloita lavan sivuun. Älyän, että ruokailut ovat jääneet viime päivinä aika vähiin.

Paikalle alkaa valua yleisöä. Jollakin paikan punkhahmoista on tänään syntymäpäivä ja hän juhlistaa sitä meidän keikallamme. Ihmiset sytyttelevät tulia halkaistuihin 200 litran öljytynnyreihin. Näkymä muistuttaa amerikkalaisten elokuvien slummikuvauksia.

”Eihän näillä ihmisillä ole edes hampaita suussa!”, The L parahtaa.

Punk ei purukalustoa kaipaa.

Tynnyreistä hehkuva lämpö tekee hyvää. Päätän, että minun on ensi tilassa käytävä ostamassa itselleni lisää vaatetta. Olen varautunut reissuun vähän turhan heppoisella varustuksella. Mielessäni on ollut kuva aurinkoisesta Saksasta, jossa kesä on jo pitkällä. Mukanani on yksi pitkähihainen paita, muuten olen ajatellut pärjääväni t-paidoilla ja shortseilla. Yhdet farkut olen sentään varannut mukaan, mutta nekin ovat päässeet reissussa rispaantumaan.

Soitamme keikan, jonka aikana vettä tihuuttaa yhä enemmän. Soitto kulkee paremmin kuin edellisiltana. Hyvä homma. Yleisökin vaikuttaa tyytyväiseltä. Innostunut päivänsankari tulee kiittämään keikasta. Hänellä on mukanaan laatikollinen viinaa, josta hän haluaisi tarjota meillekin. Nynnyilemme ja lähdemme majapaikkaan nukkumaan.

Toiveet nukkumisesta osoittautuvat turhiksi. Kommuunissa on bileet, jotka kestävät aamuun asti. Luonnollisesti. Crusti raikaa pienestä keittiön pöydällä olevasta soittimesta niin, että kaiuttimet pärisevät. Päätän antaa periksi. Heittäydyn tunnelmaan ja korkkaan kaljan.

Kärsitään nyt.

Hörpimme olutta ja puhumme paskaa, jossain vaiheessa väännämme leikkimielellä kättä saksalaisten ja suomalaisten kesken. Crustipunkki ei taukoa taustalla hetkeksikään. Alan epäillä, että koko paikassa ei ole muita levyjä kuin tuo yksi. Äkkiseltään melko turruttava kokemus.

Lopulta kömmin kellariin, mutta en saa heti unta. Seuraan huvittuneena perässäni kellariin kömpivän The L:n taistelua omalle paikalleen nukkumaan. Hämärään tottumattomilla silmillä pääsy punkkaan näyttää olevan haasteellista hapuilua.

Uni tulee joskus aamuyöstä, crustista huolimatta.

Aamulla kommuunin keittiössä istuu hiljaista ja nälkäistä porukkaa. Isännät paistavat uunissa sämpylöitä, jotka katoavat pelliltä muutamassa sekunnissa sitä mukaa kun niitä kannetaan pöytään. Yksi sämpylänpaistajista tekee itselleen aamiaista sillä välin, kun seuraava pellillinen paistuu uunissa. Hänen aamiaisensa ainesosia ovat olut ja kirsikkalikööri, jotka sekoitetaan litran tuoppiin. Niiden joukkoon lorautetaan sekalaisia viinaksia. Lopulta seos nautitaan lämpimänä.

Breakfast of the champions.

Kahvi, sämpylät ja leppoisa tunnelma saavat olon piristymään. Lähdemme kaupungille katsomaan, että näkyisikö siellä paikallisia kuuluisuuksia, kuten Scorpionsin jätkiä tai Teresa Orlowskia.

Keskustassa ei näy kumpaisiakaan, mutta bongaamme sentään puusta tehdyn Klaus Meinen näköispatsaan kauppakeskuksen näyteikkunassa.

Riemu on rajaton. Mies on umpipuuta!

Muistan eilisen kylmyyden ja uskaltaudun sisälle kauppakeskukseen ostamaan itselleni lämpimämpää vaatetta. En ole liiemmin shoppailijaluonne, etenkään matkoilla, mutta nyt on pakko.

Ostan itselleni hupparin ja maailman huonoimmat housut.

Ne eivät lämmitä, mutta hikoiluttavat.

alte_meierei

Aus! Raus!

Vuoden 2005 alussa Saksasta kuuluu kummia. Saksalaiset haluavat Bulldoserin ja Turun TVO:lla kitarakoreografioitani kauhistelleen Väärät vieraat -yhtyeen kimppakiertueelle. Väärissä vieraissakin on naislaulaja, joten ilmeisesti saksalaisilla on jonkinlainen teema mielessä.

Oli tai ei, olen innoissani. Saksa on nasta maa!

Sovimme ajankohdaksi touko-kesäkuun vaihteen, joka vaikuttaa sopivimmalta kaikille. Keikkapaikat ja -kaupungitkin vaihtuvat useaan otteeseen kevään aikana, mutta lopulta saamme lyötyä lukkoon seitsemän keikkaa peräkkäisiksi päiviksi. Aiemmat edesottamukset tietäen reissun pituus kuulostaa juuri sopivalta.

Puhkumme itseluottamusta, emmekä ihan syyttäkään. Olemme treenanneet paljon, tehneet uusia kappaleita ja soittaneet hyviä keikkoja pitkin Suomea. Bändi on iskussa.

Teemme kiertueen kahdella autolla, tutulla Vastavirran vuokrapakulla ja Väärien vieraiden basistin Peten henkilöautolla. Pakkaamme mukaan täyden backlinen, joka kulkee näppärästi vuokra-auton tavaratilassa. Vuokra-autoa kuljettamaan lähtee kaksi bändien ulkopuolista kuljettajaa. Toisena kuskina on Vuoritalon-reissulla mukana ollut Paukku, joka vastaa vuokra-autosta muutenkin. Toiseksi kuljettajaksi lähtee joensuulainen kaverini Rane, vanha luottokuski jo nuoruusajoilta.

Siistiä!

Lähdemme liikenteeseen varhain aamulla toukokuun viimeisenä lauantaina. Ensimmäinen keikka on Kielissä sunnuntai-iltana. Pyyhällämme ensin Turkuun, sieltä lautalla Ruotsiin ja sitten kovaa vauhtia kohti Pohjois-Saksaa. Minulla ei ole matkasta tarkkoja muistikuvia. Kanssamatkustajien kertoman mukaan olen ollut melko äänekäs. Jossain vaiheessa on laulattanutkin.

Saavumme Kieliin sunnuntaina aamupäivästä. Kuskit ovat ajaneet hyvällä sykkeellä. Kurvaamme Alte Meierei -nimisen punkpyhätön pihaan. Keikkojen alkuun on vaikka miten paljon. Ei ole syytä aloittaa vielä roudaamistakaan. Lähdemme kaupungille katsomaan nähtävyyksiä.

Eihän sieltä mitään nähtävyyksiä löydy, mutta baari löytyy. Painun The L:n kanssa sinne kahdestaan. Otamme oluet ja fiilistelemme alkamassa olevaa kiertuetta. Alamme jutella paikallisten kanssa, jotka olevat kuunnelleet mongerrustamme sivukorvalla. He tuntuvat pitävän suomalaisista. Baarimikko haluaa tarjota meille viinaa. Hän tarjoaa meille keltaisia paukkuja, jotka maistuvat turhankin makeilta, mutta kihahtavat päähän. Saksan puhuminenkin onnistuu yhä sujuvammin.

Yhtäkkiä tunnelma muuttuu. Ilmeisesti kielimuuri aiheuttaa väärinkäsityksen, koska välit uusiin saksalaisiin ystäviimme viilenevät hetkessä. Meidät heitetään portsarin toimesta ulos.

”Aus!”, kehottaa portsari ja viittoo meitä poistumaan.

”Moi!”, huikkaan takaisin, kun kävelemme kohti ovea.

”Raus!”, vastaa portsari.

Meillä ei ole hajuakaan mitä oikein on tapahtunut. No, keikkapaikalle tästä pitää suoriutua muutenkin.

Ulkona soitamme kavereille.

”Missä me ollaan?”

”Mistä hitosta me se tiedetään?!”

”No, mutta missä meidän pitäisi olla?”

Saan sönkötettyä keikkapaikan osoitteen taksikuskille, joka kurvaa meidät pienen harhailun jälkeen perille. Raskas kaupunkireissu vaatii veronsa, simahdan päikkäreille takahuoneen nojatuoliin.

Herään paria tuntia myöhemmin perinteisesti tussipilojen uhrina ja post-it-laputettuna. Kavereilla on ollut hauskaa, kuviakin on kuulemma otettu. Ranteeseeni on piirretty rannekello, joka näyttää olevan vartin yli.

Keikkaan on siis aikaa vielä reilusti.

Takahuoneessa on pirun kylmä. Jostain syystä saksalaiset haluavat pitää ikkunoita raollaan vaikka ulkona on viileää. Tulemme huomaamaan saman kaikkialla. Sitä mukaa kun onnistumme sulkemaan ikkunoita, tulee joku paikallinen vääntämään niitä takaisin raolleen. Eipä näiden ajatuksenjuoksusta ota selvää pirukaan.

Olen valmistautunut reissuun erilaisilla keikkavaatteilla. Jokaiselle keikalle on omat kuteensa, jotka on pakattu omiin muovikasseihinsa. Muovikassit on pakattu erilliseen keikka-asustekassiin.

Meininkihän on kuin Madonnalla. Saksan valloittamiseen täytyy valmistautua pedantisti, koska saksalaiset ovat tunnetusti tarkka kansa.

Avaan kiertueen pukeutumalla ensimmäisellä keikalla kokiksi. Asu on peruja restonomikouluajoiltani. Hyvä, että asulle löytyy käyttöä alanvaihdon jälkeenkin.

Alamme jyrätä ensimmäistä keikkaamme Saksassa melko haparoiden. Vireet heittävät, eikä soitto meinaa sujua oikein muutenkaan niin kuin pitäisi. Matka ja matkaeväät ovat vieneet parhaan terän. Yritän paikata soiton puutteita räjähtävällä lavashow’lla. Syöksyilen ympäri keikkapaikkaa langattomieni turvin ja teen koreografioita parhaani mukaan.

Loppuhuipennuksena tulisen soolon päätteeksi heitän kitarani baaritiskin eteen lattialle ja syöksyn sen päälle rakastelemaan sitä rajusti. Pökin sitä kuin saksalaisissa laatuelokuvissa konsanaan. Vain viikset puuttuvat. Annan palaa antaumuksella, tämän jos minkä päälle luulisi saksalaisten ymmärtävän. Siinä pökkiessäni vilkaisen yläviistoon ja huomaan baaritiskin yläpuolella ison banderollin.

”Love music, fight sexism.”

Yleisö katsoo tyrmistyneenä kun nousen ylös kitaran päältä. Niin joo, tämä oli näitä paikkoja. Pääsi hurmoksessa unohtumaan. Huumorintajuni ei tunnu oikein istuvan puritaanipunkkareiden arvomaailmaan sen enempää Saksassa kuin Vuoritalollakaan.

Soitamme keikan loppuun parantaen otteitamme, mutta parempiakin on Bulldoser totta vie soittanut. Jotkut sentään taputtavat. Paikkaan vaisua aloitusta esittämällä Väärien vieraiden keikan aikana mäkihyppyjä jakkaralta lavan eteen.

Telemark-alastulot onnistuvat komeasti.