Soundcheck-keikka

Pietarissa sataa räntää. Kurvaamme suorilta ensimmäiselle keikkapaikalle, joka on nimeltään Deepsound. Hämyisestä ja sokkeloisesta klubista löytyy pieni ja intiimi soittotila.

Keikka on vasta yöllä, joten tapamme aikaa juomalla olutta. Saattaa mennä vähän vodkaakin. Jossain vaiheessa huomaan, että olen hukannut takkini. Samalla ovat kadonneet kaikki paperini, jotka olivat takin taskuissa. Panikoin ympäriinsä. Olen varma, että olen menettänyt takkini lopullisesti passeineen päivineen, kunnes Wilson löytää sen takahuoneen nurkasta. Samasta kohtaa, jossa istuin huomattuani sen kadonneeksi.

Helpotus on suuri, vaikkakin oma kunto vähän huolestuttaa. Nyt pitää skarpata, ensimmäinen keikka Venäjällä täytyy hoitaa tyylillä.

Lisädraamaa on kuitenkin luvassa heti perään. Yksi matkustajista on jemmannut rajalla pussillisen kannabista autoon luullen, että sama bussi on käytössämme koko viikonlopun. Bussi on ajettu varikolle ja paluumatkalle saamme bussiyhtiöltä vastaavan auton, mutta emme välttämättä samaa.

Minun pitäisi nyt lähteä etsimään bussia ja pussukkaa varikolta, koska olen kuulemma yksi matkanjohtajista.

Just. Sanon kaverille, että hän voi hoitaa asiansa ihan itse. Minä hoidan kyllä oman bändini viisumit, mutta siihen saa johtajuudet jäädä. Minä en lähde juuri ennen keikkaani seikkailemaan ties missä sijaitsevalle pietarilaiselle bussivarikolle etsimään huumeita, joiden salakuljettaminen Venäjälle ei muutenkaan kuulosta järin fiksulta puuhalta.

Seuraa pientä riitaa ja yleistä suukopua. Asiaan löytyy mielipiteitä kaikilta muillakin, vaikka osa ei tunnu edes tietävän mistä riidellään.

Lopulta kukaan ei lähde varikolle. On soundcheckin aika.

Teemme soundcheckin muutaman yleisön edustajan seuratessa paikalla. Soitamme ensimmäisen kappaleen vähän sinne päin ja ihmettelemme, kun yleisö taputtaa kappaleiden välissä.

”Malttakaahan vielä hetki. Tässä vasta säädetään”, kommentoin mikkiin.

Soitamme muutaman kappaleen rähmien läpi ja säädämme soundeja. Lopulta toteamme, että saa luvan välttää ja poistumme takahuoneeseen odottamaan keikan alkua. Soundcheckiä seurannut yleisö antaa vaisut aplodit.

”Odottakaahan, ei tämä tässä vielä ollut!”, huikkaan takahuoneen ovelta.

Hetkeä myöhemmin olemme valmiina nousemaan lavalle, kun Need For Treatment kiilaa edellemme.

”Me soitetaan ihan pikaisesti vaan!”

Sama kait tuo. Menkööt, kun kerta noin polttelee. Jatkamme odottelua. Lopulta Need For Treatment lopettaa oman settinsä. Olemme valmiina räjäyttämään. Seisomme kitarat tanassa lavan sisäänkäynnin suulla.

Nyt jyrähtää!

Emme ehdi oviaukkoa pidemmälle.

”Ei nyt enää. Tämän illan keikat on soitettu, paikka menee kiinni. Ja tehän sitä paitsi soititte jo”, lavalla piuhoja irrotteleva äänimies kertoo.

Kukaan ei muistanut kertoa meille, että soundcheck olikin keikka. Ilmanko taputtivat.

Baari menee kiinni ja meidän on selvitettävä yöpaikan kohtalo. Vladimir on edelleen aivan kuutamolla eikä osaa auttaa asiassa yhtään. Meille on kuulemma varattu hostelli, mutta siinä kaikki mitä miehestä saadaan irti. Pienen hiillostamisen jälkeen hän osaa sentään kehottaa meitä kääntymään Arsin puoleen. Velipoika onkin skarpimmassa kunnossa ja etsii käsiinsä tyypin, joka lähtee opastamaan meitä hostelliin.

Oppaamme on puolitoistametrinen hevimies, jonka hiukset ulottuvat puoleen perseeseen. Olemuksen kruunaa parta ja pirunsarvet, joita hän esittää sormillan toistuvasti. Hevikääpiöksi ristimämme opas johdattaa meitä pitkin öisen Pietarin katuja ja puhuu taukoamatta.

Hostelli sijaitsee kaupungin toisella laidalla ja joudumme käyttämään metroa. Metroasema on valtava.

”Rane, ota kuvia! Nyt ollaan suuressa maailmassa!”, hihkun innoissani.

”Kuule, räpsi kuvasi ihan itse!”, hengästynyt Rane tokaisee. Hän raahaa mukanaan matkalaukkua, joka on pakattu täyteen paitoja ja krääsää.

Matka hostellille ei tunnu loppuvan koskaan. Tavarat painavat käsissä, on nälkä, jano, väsyttää ja laskuhumala painaa päälle. Oppaallamme riittää virtaa.

”Yeah, hey yeah!”, hän karjahtelee kävellessään ja näyttää pirunsarvia.

Lopulta saavumme paremmat päivänsä nähneen kerrostalon eteen. Hevikääpiö avaa pellillä verhoillun oven rappukäytävään ja johdattaa meidät viidennessä kerroksessa sijaitsevaan hostelliin. Nyt kun saisi vielä pari olutta. Hostellin lähistöllä on kioski. Sovin Rogerin kanssa, että lähdemme olutostoksille heti kun olemme saaneet tavaramme huoneeseen.

Meitä ei kuitenkaan lasketa ulos hostellista. Henkilökunta kertoo, että nationalistit ovat potkineet edellisyönä kaksi punkkaria hengiltä rakennuksen takapihalla. Meidän on kuulemma aivan liian vaarallista liikkua ulkona. Olemme liian isoja, provosoimme pelkällä koollamme.

Seurueen mukana paikkaan on majoittautunut myös kaksi nuorta naista, jotka toki pääsisivät ulos. Pienikokoisilla naisilla ei kuulemma ole mitään ongelmia, vaan he voivat kuulemma liikkua aivan rauhassa. Melko erikoista. Tytöt suostuvat kauppareissuun ja kantavat meille olutta selät väärinä. Annamme kiitollisina bändin logolla varustetut alushousut palkaksi vaivannäöstä.

Myöhemmin luen soundcheck-keikan arvostelun netistä:

”Todellista alkopunkkia. Pelotti, että se iso basisti hajottaa vielä rummut kaatumalla niiden päälle eikä se muukaan bändi paljon paremmassa kunnossa ollut.”

Vahva avaus Venäjän markkinoille.

Deepsound1

Deepsound2

Mainokset

Rajamuodollisuuksia

Helsingissä tapaamme Vladimirin ystävineen. He ovat yhtä hyvässä vauhdissa kuin mekin oltuaan edellisiltana Tavastialla katsomassa Kotiteollisuutta. Ilta on jatkunut aamuun saakka. Paikalle saapuvat myös Tuho ja Need For Treatment sekä näiden kavereita, jotka ovat maksaneet matkasta erikseen. Jostain syystä meidän ystävämme jättävät reissun väliin.

Meininki vaikuttaa mukavan rempseältä. Kaikki ovat fiiliksissä. Edellisillan ja -yön juhlat humisevat päässä niin, että kun bussin takaosassa avataan olutlaatikko, olen kärppänä paikalla. Kello ei ole vielä edes kahdeksaa, joten omien oluiden ostaminen on mahdotonta. Onneksi muilla on tarjottavaksi asti.

Matkalla täytämme maahantulokaavakkeita. Rajalle tultaessa olen jo melko tukevassa seilissä. Olemme ottaneet bändille ryhmäviisumin, koska se on kaikkein halvin vaihtoehto. Paperihommat ovat minun vastuullani. Uusi tilanne, mutta kaiken pitäisi olla selvää.

Passintarkastusjonossa huomaan, että olen kadottanut paperini jonnekin. Ne ovat kaiketi tippuneet bussiin. Syöksyn etsimään niitä paikasta, jossa muistelen istuneeni silloin kun saavuimme raja-asemalle.

En löydä kaavakkeen kaavaketta.

Konttailen bussia päästä päähän eikä papereita vain löydy. Ei tästä tule nyt yhtään mitään. Pengon jokaikisen istumapaikan ja nuohoan lattiat epätoivon vimmalla.

Ei niin mitään.

Toivoni menettäneenä vilkaisen ulos bussin ikkunasta ja huomaan, kuinka kaverit huitovat rajavalvonta-aseman ovella.

”Mitä nyt?”, parkaisen tuskastuneena.

”Se on Sorjonen tuo toinen bussi”, vastaa joku kavereista.

Saatana. Syöksyn seuraavaan bussiin.

Paperit löytyvät kaljalätäköstä.

Ryntään takaisin passijonoon ja yritän turhaan puhallella papereita kuiviksi. Maahantulokaavake on niin märkä ja suttaantunut, että minulle annetaan uusi kaavake täytettäväksi. Saan aikaiseksi pelkkiä harakanvarpaita.

Ei kelpaa. Uusi yritys. Nyt saan apua muilta matkustajilta. Saamme yhteisvoimin maahantulokaavakkeen sellaiseen kuosiin, että se kelpaa rajavirkailijoille.

Seuraavaksi meiltä tarkastetaan viisumit. Koska kyseessä on ryhmäviisumi, täytyy sillä matkustavien ihmisten seisoa tiskillä samassa järjestyksessä kuin miten nimet on kirjattu viisumiin. Tehtävä osoittautuu ylitsepääsemättömän vaikeaksi. Joku on aina väärässä kohdassa jonoa.

”Noiden Perseitten takia me ei päästä ikinä Venäjälle!”, parahtaa joku naispuolisista kanssamatkustajista.

Lopulta löydämme oikean järjestyksen ja saamme viisumimuodollisuudet hoidettua. Asiat ovat kunnossa. Ainakin hetken.

Seuraavaksi Ukkos-Jussi kadottaa passinsa.

Passi oli tallessa vielä suomalaisella rajavartioasemalla. Nyt sitä ei löydy enää mistään. Suomalaiset rajavartijat saapuvat hätiin ja lähtevät tekemään pikapassia.

Hetkeä myöhemmin uusi passi saapuu. Suomalaiset passipohjat ovat loppuneet, joten rumpalille on tehty passi ukrainalaisiin passipohjiin.

”Voit lähteä vaikka soittamaan mandoliinisooloja Kiovaan”, naureskelee suomalainen rajavartija, kun ojentaa passin Ukrainan-Jussille.

Matka kohti Pietaria pääsee jatkumaan. Pysähdymme matkalla ostamaan juomatäydennystä. Vodkanjuontikielto ei ole enää voimassa tai ainakaan kukaan ei valvo sitä. Kiellon antanut keikkajärjestäjämme makaa sammuneena bussin etuosassa. Häneltä ovat hukkuneet reppu, passi ja alushousut. Kalsareiden hukkaaminen tuskin on suurikaan vahinko, koska kuset ovat lirahtaneet promoottorin housuun jo pariin otteeseen.

Tekijämiehiä.

Pietariin

vpp2

Täältä tullaan, Venäjä!

Internetin voima on mahtava. Syksyllä meille ehdotetaan, että soittaisimme pari keikkaa Pietarissa tulevana keväänä. Veljekset Perseen venäläinen Myspace-ystävä Vladimir juhlii kaverinsa Faustin kanssa yhteisiä kolmikymppisiään järjestämällä ison tapahtuman pääsiäisenä. Bändejä saapuu paikalle sekä Venäjältä että Suomesta. Vladimir haluaa Veljekset Perseen mukaan.

Tartumme ehdotukseen huutaen.

Samoihin aikoihin Kukka saa tarpeekseen ja lähtee bändistä. Veljekset Perseen touhu lienee hänelle liian raskasta niin musiikillisesti kuin meiningiltäänkin. Korvaaja löytyy studiosta, jonne olemme menneet tekemään toista demoamme. Studion omistaja Wilson liittyy bändiin Pietarin-reissun ajaksi.

Studiosessioissa äänitämme kuusi uutta jytäkappaletta. Muutkin bändistä ovat alkaneet osallistua kappaleiden tekemiseen. Etenkin Jonsson, jonka kanssa sanoitan kappaleita tekstiviestein. Toinen heittää idean, josta toinen jatkaa ja heittää pallon takaisin toiselle. Tekstiviestisanoittaminen on hauskaa ja se toimii.

Kappaleet ladataan luonnollisesti nettiin kaiken kansan kuultavaksi.

Vladimir ilmoittaa tulevansa Tampereelle veljensä Arsin ja ystäviensä kanssa katsomaan kaupungissa esiintyvää Slayeriä.

”Join us to see Slayer and get some beers. It would be fun! Unless I will end up in putka”, Vladimir houkuttelee.

Tarjous on niin houkutteleva, että liityn seurueeseen mielelläni.

Uudet pietarilaiset ystäväni osoittautuvat mukaviksi tyypeiksi. Tapaan heidät iltapäivällä kaupungilla ja lähdemme Rosendahliin, jonne he ovat majoittautuneet. Vladimir on hyvässä tuiskeessa jo Rosendahlissa ja katoaa miltei heti kun saavumme keikkapaikalle Hakametsän jäähalliin. Katson keikan muun seurueen kanssa, jatkamme baariin ja sieltä jatkoille hotelliin.

Aamulla selviää, että Vladimir on viettänyt yönsä putkassa.

Pääsiäinen osuu sinä vuonna maaliskuulle. Olen pitänyt yhteyttä Pietariin pitkin talvea ja selvittänyt matkan yksityiskohtia. On selvinnyt, että soitamme kaksi keikkaa, joista ensimmäinen on pienellä punk-klubilla ja toinen 700 hengen rokkiklubilla. Lisäksemme mukana ovat suomalaiset Need For Treatment ja Tuho sekä venäläiset Fatal, Dr Faust, Införnal Fuck ja metalliyhtye Besheny Ravvin eli Vihainen Rabbi. Viimeksi mainitussa on mukana myös Arsi. Hän soittaa siinä sähköviulua.

Sovimme, että järjestäjät tulevat noutamaan meidät Helsingistä isolla bussilla. Sen vuokraaminen Pietarista tulee halvemmaksi kuin kyydin hoitaminen Suomesta, ja mukaan mahtuu kavereitakin. Keikkajärjestäjät kattavat kuluja myymällä paikkoja bändien ystäville ja muille matkalaisille. Lisäksi syntymäpäiväsankarit pääsevät ryyppäämään Helsinkiin.

Vihjaan Vladimirille, että hän varaisi bussiin reilusti vodkaa matkaevääksi.

”I’m sorry, but bands are not allowed to drink heavy booze before the concert. Only during the gig and in the after-party”, Vladimir vastaa tiukasti ja ehdottomasti.

Mikäpäs siinä, näillä mennään. Onneksi olutta sentään saa nauttia.

Viikkoa ennen keikkoja tulee tieto, että jälkimmäinen keikka Arktika-klubilla on peruttu. Pietarin viranomaiset sulkevat koko klubin, koska se ei kuulemma vastaa sitä kuvaa, jonka Pietari haluaa antaa itsestään kulttuuripääkaupunkina.

Keikkajärjestäjät eivät jää toimettomiksi. Nopealla aikataululla löytyy toinen klubi, 1000 henkeä vetävä Orlandina. Paikka on varattu jo jonkun paikallisen tähden levynjulkaisukeikkaa varten, mutta Vladimir ystävineen on saanut sovittua asian luovasti. Levynjulkkaribileet loppuvat puoliltaöin, jonka jälkeen siellä ollut yleisö pistetään pihalle ja meidän yleisömme otetaan sisään. Synttäribileet kestävät siitä aamuun saakka.

Vauhtia piisaa, vaikka matka ei ole vielä edes alkanut.

Vladimir kertoo, että jälkimmäinen keikoista kuvataan ja julkaistaan myöhemmin dvd:nä. Vihaisen Rabbin solisti on töissä pornoelokuvia tuottavassa yhtiössä ja on jo puhunut sieltä kuvauskaluston lainaksi.

Meininkihän on kuin Scorpionsilla.

Älyämme, että homman kasvaessa meillä on oltava mukanamme myytävääkin. Varaamme mukaan matkalaukullisen Veljekset Perseen logolla varustettuja t-paitoja, naisten pikkupöksyjä, rintanappeja, hihamerkkejä ja flyereitä. Jonssonin kehittelemä logo on pelkistetty piirros takapuolesta. Olen vakuuttunut, että tuotteet tulevat menemään kuumille kiville. Tällä tehdään vielä rahaa. Rane lähtee mukaan myymälänhoitajaksi.

Lähtöä edellisenä iltana juhlimme Pyynikin treenikämpillä bändin kymmenensiä treenejä. Juhlimisen ohessa muistamme treenatakin. Keikkasetti kulkee mainiosti. Joukossa on tukku uusia kappaleita, joiden soittamista yleisölle odotamme innolla. Jos ei tällä setillä Pietari valloitu, niin ei sitten millään.

Juhlatreenien jälkeen koluamme Tampereen baareja valomerkkiin saakka ja hyppäämme aamuyöstä Helsinkiin menevään junaan.

Pietari, täältä tullaan!

vp_2