Tähän ikään mennessä sitä on ehtinyt tapaamaan monenlaisia ihmisiä erilaisissa yhteyksissä. Jotkut heistä ovat jopa tuttuja julkisuudesta. Kerron nyt tässä kesäisen tarinan Nokia-ajoiltani.

Nokiassa, kuten monissa muissakin firmoissa oli tapana järjestää suuret kesäjuhlat henkilöstölle. 2000-luvun alkupuolella kuluissa ei kitsasteltu. Kesäjuhlat olivat kuin rockfestivaalit, jonne oli palkattu esiintymään bändejä ja artisteja Suomen huipulta. Esiintymislava oli iso ja puitteet muutenkin kunnossa. Oikeista festivaaleista ne erotti vain kaksi seikkaa – joku kävi pitämässä alkajaisiksi virallisen juhlapuheen ja yksityistilaisuuteen osallistujille kaikki oli ilmaista. Lyhyen puheen kesti, kun tiesi, että sen jälkeen sai kiskoa kaljaa kaksin käsin.

Tampereen nokialaisten kesäjuhlat pidettiin sinä vuonna Rosendahlin rannassa ja puhujana oli Nokian silloinen pääjohtaja Jorma Ollila. Ennen tapahtumaa oli painotettu, että kaikilla tulee olla firman badge näkyvästi esillä koko tapahtuman ajan. Ilmeisesti sillä haluttiin pitää huoli turvallisuudesta ja samalla pitää mahdolliset kuokkijat poissa.

Itse itseni tuntien minua ei viehättänyt tippaakaan ajatus siitä, että loppuillasta konttaisin kaupungilla Nokian henkilökortti kaulassa. Samalla tavalla mitä tulisivat tekemään kymmenet, jos ei sadat muutkin juhlista kaiken irti ottaneet. Päätin irrottaa badgen pois kaulahihnasta ja laitoin sen taskuuni. Näyttäisin sitä vain pyydettäessä.

Ja juhlat olivatkin mukavat. Pääjohtajan puheen jälkeen hanat aukesivat ja bändit aloittivat soittaa. Nautiskelin ilmapiiristä ja sukkuloin juhlaväen seassa.

Lopulta ilmainen olut alkoi täyttää rakkoa. Kävin bajamajassa ja näytin palatessani järjestysmiehelle badgea kun tämä niin vaati. Ja selitin jotain ympäripyöreää, kun järkkäri hupomautti, että badgen pitäisi olla jatkuvasti esillä.

Juuri kun tungin läpyskää takaisin taskuuni huomasin läheisen pöydän ääressä tutun hahmon. Jorma Ollila oli liittynyt alaistensa seuraan ja jututti juuri neljää naispuolista työntekijää. Kun kerta olin matkalla samaan suuntaan hakemaan itselleni lisää juotavaa, ajattelin käydä tervehtimässä.

Astelin rehvakkasti pöydä äärelle ja totesin nousuhumalan tuomalla varmuudella:

”Mitäsh? Täällähän on hyvännäköishiä naishia! Ja onhan shiinä ykshi mukiinmenevän näköinen mieshkin! Terve!”

Ja ojensin kouraani, johon pääjohtaja kohteliaasti tarttui syvän hiljaisuuden vallitessa.

Entreeni oli voimallinen. Kukaan ei puhunut mitään. Mietin siinä, että mites se iski hutikan päälle noin huolella vaikka äsken olin ollut omasta mielestäni käytännöllisesti katsoen selvä.

No, mitäpäs tuosta, eipä tässä ole tarvista isompaan jutusteluun. Voisi muutenkin olla yhteiset puheenaiheet vähissä. Moikkasin seurueelle reteästi ja lähdin suunnistamaan kohti kaljatelttaa.

Viiden metrin päähän päästyäni kuulin takaani Ollilan äänen rikkovan lopulta hiljaisuuden:

”Eipä ollut tuollakaan badgea kaulassa.”

Varmaan ihan hyvä ettei.