Me tulemme taas!

Käyn Helsingissä Terveyskeskuksen uuden Omat koirat puree -levyn valokuvaussessioissa. Mietin ensin, että jätän koko homman väliin. Sama kai tuo on, että kuka niissä kuvissa loppujen lopuksi patsastelee. Matkoille tulee hintaa ja reissuun tuhlautuu koko päivä. Kotona on meneillään makuuhuoneremonttikin.

Tunnen myös katkeruutta Rogeria kohtaan siitä, että hän on palannut Terveyskeskuksen riveihin, mutta Veljekset Perse ei enää kelpaa.

Pojat eivät hellitä vaan jatkavat houkuttelua. Lopulta hellyn ja hyppään junaan.

On hienoa nähdä bändi kasassa ensimmäistä kertaa kuukausiin. Kuvausten jälkeen jatkan Rogerin ja Tommin kanssa Kallion baareihin. Elämä hymyilee. On pakko myöntää, että nämä tyypit ovat minulle rakkaita ja tärkeitä ihmisiä. Olen muutenkin aika surkea olemaan katkera.

Iloinen pohjoiskarjalaispoika.

Samoihin aikoihin minuun ottaa yhteyttä Bulldoserin laulajatar Kata. Hän on työstänyt Bulldoserin julkaisematta jääneistä äänityksistä levyn, jonka nimeksi tulee …Meanwhile at the Underground Fight Club. Se alkaa olla viimeistä silausta vaille valmis. Kata on tehnyt hienoa työtä, sillä levy kuulostaa pirun hyvältä. Äänitysten aikainen turhautuminen, lopun tuntu ja vitutus saavat soiton kuulostamaan raivokkaalta.

Päätämme osallistua Uuden musiikin kilpailuun, jossa emme kuitenkaan pääse finalistien joukkoon. Euroviisut, jonne UMK:n voittaja pääsee edustamaan Suomea, olisivat olleet sopivasti Ruotsissa. Olen jo ehtinyt suotta kysellä työkavereilta ja sukulaisilta tuliaislistaa ruotsinlaivalle. Mutta periksi ei pidä antaa. Koska tie Euroviisuihin on noussut jostain käsittämättömästä syystä pystyyn, päätän voittaa kirjallisuuden Finlandia-palkinnon.

Alan kirjoittaa muistelmiani samana iltana. Ehdin kirjoittaa ensimmäisen luonnoksen valmiiksi, kunnes kuulen, ettei palkintoa myönnetä omaelämäkerroille.

Pahus. Jatkan kuitenkin kirjoittamista.

Bulldoser soittaa levynjulkaisukeikan Vastavirta-klubilla. On ihan hemmetin mukavaa, vaikka epäilen alkuun, että osaanko enää soittaa sitä ainoatakaan kitarasooloa. Vedän soolokitaristin roolin vahvimmalla osaamisellani.

Eli pokalla ja Teijan tekemät nahkapöksyt jalassa. Lupaan pitää kortit avoimina jatkossakin Bulldoserin suhteen.

Terveyskeskuksen levyn tiimoilta riittää keikkoja. Mustan kesän jälkeen soittorintamalla tapahtuu enemmän kuin vuosiin.

Ja paras on vielä tulossa.

Yllätyskirsikan kakkuun tarjoaa Roger, joka soittaa minulle ja kertoo ostaneensa kitaran.

”Mites, olisiko teillä kitaristiharjoittelijan paikkaa siinä teidän uudessa bändissänne? Saisin kitaransoittoon hyvää harjoitusta. Ja enhän minä näkis teitä muuten juuri ollenkaan!”

Ihana mies. Paikka irtoaa välittömästi, ei kahta sanaa.

Vitsailen kuitenkin Rogerille, että harjoittelija voi soittamisen lomassa keittää kahvia ja pitää paikat siistinä. Roger sanoo hoitavansa homman ja lupaa korjata rikki menneet piuhatkin.

Uudella yhtyeellä on vielä yksi pieni ongelma: sillä ei ole nimeä. Ajattelen, josko olisin niin härski ja nimeäisin sen lyhyesti Darwiniksi. Kysyn ajatukseen mielipidettä Ukkos-Jussilta.

”Ihan paska nimi”, Ukkos-Jussi vastaa ja palauttaa nimiasian takaisin suunnittelupöydälle.

Terveyskeskuksen kaverit ovat sitä mieltä, että meidän täytyisi jatkaa Veljekset Perseenä. Minä en ole täysin vakuuttunut, sillä olen sentään perustamassa ihan uutta bändiä enkä lämmittelemässä vanhaa.

Silmäni avautuvat, kun törmään sattumalta vanhaan keikkakuskiimme Marttaan tamperelaisessa baarissa.

”No, mites Veljekset Perse?”, hän kysyy.

”Veljekset Persettä ei enää ole, mutta meillä on uusi bändi lähes samalla kokoonpanolla, joka soittaa niitä samoja biisejä. Nimeä ei vain ole vielä keksitty”, vastaan ja tajuan samassa, miten tyhmältä se kuulostaa.

Tunnen itseni pölvästiksi.

Bussimatkalla Tampereelta Siuroon lähetän tekstiviestin bändikavereilleni.

”Meidän uuden bändin nimi on Veljekset Perse.”

Teijakin on ollut asiasta koko ajan samaa mieltä, minulla vain otti aikansa tajuta. Jääräpää.

Soittohommat saavat uutta intoa ja tulevaisuus vaikuttaa väkevältä. Kaikkien sekoilujen jälkeen tunnen olevani edelleen vahvasti hyvien puolella. Uudet seikkailut odottavat kulman takana. Ties vaikka pääsisin soittamaan ulkomaillekin. Ehkä jopa Baltiaan.

Äidillekin on vielä se hevostila ostamatta.

VeljeksetPerse

Mainokset

Perustetaanko bändi?

Viikkoa myöhemmin lähden Teijan kanssa risteilylle Pietariin. On valaisevaa kiertää katselemassa nähtävyyksiä. Keikkamatkalla niitä ei tullut juurikaan nähtyä.

Jos ei nyt sitten märäksi kustua Thaimaan konsulaatin seinää turistinähtävyydeksi miellä.

Meillä ei ole paljoa aikaa, mutta päätämme käyttää sen mahdollisimman hyvin. Kiipeämme heti alkajaisiksi Iisakin kirkon katolle ja jatkamme sieltä kierrosta Nevan rantaan. Eremitaasiin on liian pitkät jonot, joten tyydymme katselemaan sitä ulkoa päin.

Komeita ovat pietarilaisten pytingit.

Verikirkossa pistäytymisen jälkeen huomaan, että olen saanut puhelimeeni viestin. Vladimirin veli Arsi kertoo muuttaneensa juuri Tampereelle. Kuittaan olevani Pietarissa. Hauska sattuma. Sovimme näkevämme Tampereella, jahka olen lomani lomaillut.

Sitten välähtää. Hitto, entä jos perustaisin uuden bändin, johon kysyisin Arsin mukaan?

Pietarissa näkemäni Besheny Ravvinin keikka oli vakuuttava. Muulla bändillä oli yllään nahkaa ja niittiä, mutta Arsi soitti viuluaan pukeutuneena venäläiseksi merimieheksi. Tykkäsin ihan pirusti.

Ajatukset muhivat yhä pidemmälle. Ties vaikka Arsin kautta voisi saada keikkoja Venäjällekin. Alkukesän tapahtumat ovat vaipuneet jo unholaan. Mitäpä noita enää murehtimaan. Meille sattui vain huonoa tuuria. Selvisimme kuitenkin kaikki hengissä. Sitä paitsi on syytä huomioida, että venäläiset hakkasivat meidän soittoretkuettamme Latviassa. Tuskin ne Venäjällä ovat yhtä ärhäköitä.

Kotiin päästyäni sovin treffit Ukkos-Jussin kanssa. Hän on miettinyt asiaa ja sanoo haluavansa jatkaa bändin pyörittämistä kanssani.

Helpottaa. Kerron Ukkos-Jussille omista ideoistani.

”Entäs jos perustettaisiin ihan uusi bändi? Se vois soittaa uusien kappaleiden lisäksi myös Veljekset Persettä ja vaikka KaMu ry:tä ja vaikka mitä? Uusi, puhdas pöytä ilman mitään rajoitteita mihinkään suuntaan”, kysäisen Ukkos-Jussilta.

”Kuulostaa hyvältä! Puhdas pöytä. Näin tehdään”, Ukkos-Jussi vastaa innostuneena.

Kerron myös miettineeni Arsia viulistiksi. Ukkos-Jussi pitää ideaa mainiona. Tämähän käy. Bändiin pitäisi vain löytää basisti.

Molempien mieleen tulee ensimmäisenä Jurskis. Tuttu ja mukava mies, joka ei säikähdä pienistä. Ongelmana on vain se, että hän asuu Kaarinassa ja on kovasti kiireinen muiden projektiensa kanssa. Olisi vaihteeksi hyvä, jos koko bändi asuisi samalla tienoolla. Pääsisimme joskus treenaamaankin. Asiaa täytyy miettiä.

Otan yhteyttä Arsiin ja pyydän häntä yhtyeeseen. Arsi on alustavasti kiinnostunut. Hän on joutunut myymään sähköviulunsa Tampereelle muuton yhteydessä, mutta sanoo omistavansa vielä oikean viulun, joka tosin on tällä hetkellä Pietarissa. Lisäksi hänellä menee juuri alkaneiden opiskelujensa parissa vielä muutama kuukausi niin tiiviisti, ettei aikaa soittohommiin juuri jää.

Sovimme, että katselemme kaikessa rauhassa. Kiire ei ole mihinkään. Eihän meillä ole vielä basistiakaan.

Hetken basistiongelmaa pähkäiltyäni päätän kysyä Jurskista mukaan.

”Moi! Tuutko bändiin?”

Saan vastauksen minuuttia myöhemmin.

”Tulen! Mitä soitan?”

On niin siistiä, että pääni meinaa räjähtää riemusta.

Meillä on bändi!

Sovimme ensimmäiset treenit parin viikon päähän. Ne pidetään perjantai-iltapäivänä Nokialla. Niiden perusteella jatko tulee olemaan silkkaa nousua.

Paskemmin ei voisi startata.

Minulla hajoaa auto, kun lähden viemään kamojani kämpälle treenejä edeltävänä iltana. Vani sylkee dieselit maantielle. Viulistin viulu on edelleen Pietarissa eikä maestro itse ehdi lopulta mukaan edes hengailemaan.

Jurskiksella on talohuolia. Hänen radan varressa sijaitseva omakotitalonsa on valumassa VR:n puolelle. Tuore basistimme kaivaa, raudoittaa sekä valaa yötä päivää koko treenejä edeltävän viikon ja joutuu lopulta jättämään Nokialle saapumisen tyystin väliin.

Jonsson heittää minut ja Ukkos-Jussin treenikämpälle. Ostamme matkalla laatikolliset kaljaa, vaikka ideana onkin ollut aloittaa puhtaalta pöydältä ja keskittyä soittamiseen. Olemme hävinneet ensimmäisen erän.

Kämpällä emme osaa käyttää laulukamoja, emmekä saa kuulumaan niistä pihaustakaan. Lopulta vedämme perseet. Sen ohessa teemme pohjat kolmeen uuteen kappaleeseen ja sovitamme kolme vanhaa KaMu ry:lle aikoinaan tekemääni kappaletta uusiksi. Epäilen, ettei kumpikaan muista niistä enää nuottiakaan seuraavissa treeneissä.

Vahva alku.

iisakki

pietarissa

Pettymyksiä

Teijan lepyttelemiseksi tarvitaan muutakin kuin ne pari kuivaa croissantia, jotka ostan yöllä huoltoasemalta Baltiasta kotiin palatessani, mutta lopulta asiat normalisoituvat. Teijan huoli on tietysti täysin ymmärrettävää. Hän joutuu odottamaan kotona sydän kurkussa, että mitä on tällä kertaa tapahtunut ja missä kunnossa ukko palaa matkalta kotiinsa. Jos palaa. Lupaan yrittää skarpata jatkossa entistä enemmän.

Otra pääsee sairaalasta ja Rogerkin kotiutuu aikanaan. Hykertelen itsekseni, kun kuulen, että sankarit ovat ajaneet vuokra-autolla Liepajasta Riikaan.

Se on ollut varmasti kaunis näky. Kaksi isoa mukiloitua ukkoa kurvailemassa halki Latvian rouvien istuessa takapenkillä. Kuvittelen mielessäni pikaruokapaikan drive-in-kaistan työntekijän ilmettä, jos moiset alfa-urokset kurvaisivat palveltaviksi.

Pääasia, että he ovat kunnossa ja kotona.

Yllätyksekseni vakuutus korvaa varastetun puhelimen. En ole älynnyt koko mahdollisuutta ennen kuin työpaikan assistentti vihjaa, että kannattaisi kysäistä korvausta omasta vakuutusyhtiöstä. Vakuutuksesta olisi varmasti vuosien saatossa saanut korvauksia muistakin puhelimista, passeista ja lompakoista, mutta eipä vain ole tullut mieleen.

Kesä kuluu rauhallisesti. Käyn jammailemassa vanhojen bändikavereideni Maken ja Arton sekä serkkuni Jukan kanssa Joensuussa. Vietämme päivän treenikämpillä soittaen vanhoja klassikoita. ”Rääväsuita ei haluta Suomeen”, ”Black Night” ja ”Wishing Well” ovat tuttuja kappaleita jo Public Lavatoryn ja Dawn Patrolin repertuaareista. On ihan hemmetin hauskaa veivata niitä samoja kappaleita, joilla on aloitellut soittohommia neljännesvuosisata aiemmin.

Muuten soittohommat ovat jäissä.

Ilosaarirockissa näen Terveyskeskuksen Salttua ja kuulen, että pientä lähestymistä Rogerin ja Tumpin välillä on tapahtunut. Eivätköhän nuo saane asiansa sovittua.

Hyvä homma. Veljekset Perseen kohtalo sen sijaan huolettaa.

Loppukesästä soitan Jonssonille ja kysyn vielä kertaalleen, että oliko se nyt sitten lopullisesti siinä.

”Oli”, Jonsson vastaa.

Soitan heti perään Rogerille, kerron uutisen ja kysyn saman kysymyksen.

Vastauskin on sama.

Se ei yllätä, mutta saa olon tuntumaan turhautuneelta ja hieman katkeraltakin.

Lähden viettämään sunnuntaipäivää Hämeenkyrössä pidettävään huutokauppaan ja laitan sieltä tekstiviestin Ukkos-Jussille. Kerron, että olemme bändissä enää kahdestaan.

”Mitäpäs tehdään?”

”Pitää vähän miettiä. Palaan asiaan”, Ukkos-Jussi vastaa.

Teija huutaa minulle polkupyörän kolmellakympillä. Kotiin päästyäni teen kilometrin mittaisen neitsytajon Siuron Koskibaariin.

Pyöräily osoittautuu yhtä takkuiseksi kuin bändiharrastukseni. Kuolinpesän jäämistöön kuuluneen fillarin ketjut tippuvat kolme kertaa eivätkä jarrutkaan toimi. Vauhti loppuu Koskibaarin terassin kivijalkaan.

koskibaari