Tatum Bros

Maken uudessa bändissä soittaa rumpuja Riivattu. Hän on minua pari vuotta vanhempi ja päätä lyhyempi vilkas kiharatukka, jolla on vähintään yhtä hyvä pokka kuin minulla. Viihdymme toistemme seurassa mainiosti. Puhumme musiikista, sarjakuvista, elokuvista, naisista. Ja kaljasta. Siitä on tullut yhteinen kiinnostuksen kohde.

Harrastamme olevinamme jopa pienimuotoista olutguruilua vaahtokukkineen ja suutuntumineen, mutta pääasiassa vedämme päämme täyteen muutaman kerran viikossa samalla kun riekumme ympäri maakuntaa.

Kaljoittelun ohessa perustamme kahden miehen yhtyeen, Tatum Brosin.

Soitamme omia versioitamme Anthraxin, Metallican, Death Angelin ja Black Sabbathin kappaleista. Toinen hakkaa rumpuja ja toinen kurittaa kitaraa. Välillä vaihdamme soittimia päikseen. Minä laulan falsetissa jotain sinne päin, Riivattu karjuu omiaan.

Biisien välissä möykkäämme keskenämme kilpaa välispiikkejä, jotka ovat päätöntä sekoitusta amerikkalaisten bändien yleisönhuudatuksista, Voittamaton kostaja -elokuvan repliikeistä sekä amerikkalaisten vapaapainijoiden uhoamisesta.

”Ted DiBiase, The Million Dollar Man!”

“Podo! Kodo! Are you still alive out there?”

“We will eat you! Alive! You want it?”

Kaikesta uhosta huolimatta, tai ehkä juuri sen takia, ympärillä alkaa pyöriä myös tyttöjä.

Matkustamme Uimaharjun Kansantalolle prameasti täysimittaisella linja-autolla, jonka kaveri on lainannut meille keikkabussiksi. Ennen keikkaa olen bussin takapenkillä avaamassa rintaliivejä paikalliselta nuorelta naiselta.

Olen sekä hermostunut että innoissani.

Rintaliivit ovat saatanallinen keksintö. Niiden riisuminen kestää ikuisuuden. Hakaset ovat selvästikin jumissa eikä käsien tärinä auta sekään yhtään.

Lopulta valtavat rinnat pulpahtavat esiin ja valaisevat koko bussin takaosan.

Tuijotan tissejä lumoutuneena.

Ei voi olla totta!

Megamunkit!

Happi loppuu!

Bussin ovelta kuuluu Maken huuto:

”Hei, siun pitää mennä lavalle. Riivattu soittaa siellä jo!”

Ei auta mikään, touhuaminen jää siihen. Että osaa ihmistä vituttaa!

Myöhemmin ehdin sählätä sikin sokin ja ristiin rastiin. Usein olen vain itse niin sekaisin, ettei touhusta tule mitään. Pahimmillaan sammun kesken kaiken.

Äiti kuitenkin on tyytyväinen, kun tyttöjä alkaa pyöriä kuvioissa. Eräänä aamuna hän kertoo kylään tulleelle kaverille huojentuneena:

”Sillä oli joku tyttö täällä viime yönä. Mie jo luulin, että se on homo, kun liikkuu vain poikaporukoissa kaljaa juomassa!”

TatumBros

Mainokset

Pikametallia, Mr Simmons?

Kesällä 1987 näen Anthraxin Oulun Kuusrockissa. Sillä on minuun yhtä suuri vaikutus kuin Hurriganesilla oli viisivuotiaaseen pikkujätkään tai Saimaa-ilmiöllä vähän isompaan. Päätän perustaa pikametallibändin. Leopardipaita vaihtuu bermudashortseihin ja Dawn Patrol saa jäädä.

Tällä kertaa uskallan tarttua kitaraan, olen sentään tiiraillut soittajakavereiden sormia muutaman vuoden. Minulla on Morris-merkkinen halpa SG-kopio, jonka olen saanut vaihtokaupalla Panulta. Minä sain kitaran, Panu Manowarin levyn.

Lavakoreografiat olen ottanut haltuun jo edellistalvena. Painelin kotoa treenikämpille kitara kaulassa niin että lumipenkat pölisivät. Korvalappustereoissa soi AC/DC. Vetelin kylänraitilla duck walkia ja otin välillä hurjia spurtteja. Tiukimmassa soolokohdassa heittäydyin rähmälleni pyörätielle ja kiepuin siinä villisti. Noustessani takaisin seisomaan ojensin käteni kohti taivasta ja vispasin jalkaa ennen seuraavaa hurjaa heittäytymistä lumipenkkaan.

Repertuaariin kuuluivat kaikki Angus Youngin lavaliikkeet, joita olin tiirannut suttuisilta VHS-kopioilta. Treenikämpälle ehtiessäni olin yltä päältä hiessä.

Tiesin miltä Angusista tuntuu.

Siistiltä!

Kylällä puhuivat Sorjosen hullusta pojasta.

Tukanheilutus on Angusin oppien jälkeen helppoa. Harmikseni pilasin pitkän tukkani tukkametallibuumini viimeisinä hetkinä. Kävelin lehmolaiseen parturikampaamoon Bon Jovin kuvan kanssa ja sanoin haluavani samanlaiset hiukset. Saahan sitä haluta. Masentunut käkkäräpää sotki polkupyörällä kampaajalta kotiin vertailemaan kuvaa peilistä.

Ei näyttänyt samalta ja vielä vähemmän hyvältä.

Bongaan uudelle bändille nimen Kivisistä ja Sorasista. Sarjassa Retu Kivinen antaa naapurilleen uhkavaatimuksen.

Ultimatum on mahtava nimi bändille.

Soitto on alkuun melkoista kohkaamista. En käytä soittaessani plektraa, vaan vetelen 20 pennin kolikolla poikittain. Pikkuhiljaa alan ymmärtää, että pikametalliakin täytyy osata soittaa. Alkuhuuman jälkeen siirryn bändissä kitaristin tontilta rumpujen taakse.

Vuoden soitettuamme saan vinkin basisti-laulajasta, joka kannattaisi tsekata. Käyn hakemassa Eman Ultimatumiin suoraan PA-punkyhtyeen treeneistä. Hän vakuuttaa meidät välittömästi kyvyillään. Muutaman kuukauden treenaamisen jälkeen painumme studioon.

Ultimatum tekee demon liperiläisellä studiolla, joka toimii myös O.S.S.Y-yhtyeen treenikämppänä. Studion seinät on peitetty pornolehdistä leikatuilla kuvilla. Häiritsevimmin huomion vie äänipöytää vastapäätä oleva juliste, jossa poseeraavan Traci Lordsin jalkoväliä on tuhrittu punaisella kynsilakalla.

Myöhemmin manageritouhuistaan valtakunnallistakin huomiota saanut O.S.S.Y:n johtohahmo Eronen toimii äänittäjä-tuottajana. Hän vääntää kasiraiturinsa nappuloita innostuneena ja hehkuttaa jokaista tekemäänsä muutosta. Miksauspöydän kulmalla on passissa halkoliiterin kokoinen Mobira-matkapuhelin, joka pärähtää soimaan vähän väliä.

Mobiililaite on ihmeellinen aparaatti, jossa on sisäänrakennettu managerikytkin. Joka ikinen kerta, kun Eronen vastaa siihen, hänen äänensä mataloituu oktaavilla ja puherytmi hidastuu. Kun puhelu on huokailtu loppuun, ääni palaa normaaliksi kuin taikaiskusta ja vouhotus jatkuu taas innokkaana.

Demosta tulee mielestämme maailman paras. Lähetämme sitä levy-yhtiöihin ja rocklehdistön arvioitavaksi. Levy-yhtiöt eivät demostamme innostu ja musiikkilehtien arvosteluissa olemme keskikastia.

Suomi on perähikiä. Yritämme ulkomaille.

Huomaamme lehdestä, että Kissin Gene Simmons on perustanut levy-yhtiön, Simmons Recordsin. Väsäämme saatekirjeen lähetettäväksi demokasetin mukana. Ema aloittaa kirjeen kohteliaasti:

”Dear Mr Simmons.”

Mr Simmons ei ole yhtä kohtelias, vastaus kirjeeseen jää saamatta.

Dawn Patrolin kissapedot

Lähivuosina meno vain yltyy. Kitaristeja tulee ja menee, mutta rytmiryhmä pitää yhtä. Make keksii bändille uuden nimen: Damage. Hän maalaa sen omatekoisen piuhalaatikon kanteen.

Hitto, että on komeaa touhua!

Riemua riittää siihen asti kun kuulemme, että sen niminen bändihän on ollut olemassa jo iät ajat.

Onneksi olemme neroja. Pistämme bändin nimen eteen artikkelin.

The Damage.

Treenaamme Jakokosken koulun puukäsityöluokan lautavarastossa. Komeasta piuhalaatikosta huolimatta bändin nimi muuttuu pian Dawn Patroliksi. Bongaan sen Ohukaisesta ja Paksukaisesta. Tätini tekee hienon taustalakanan, jossa on bändin nimi. Kilpailevaan bändiin loikannut Kusela käy töhrimässä sen spraymaalilla Dawn Pätroliksi.

Kusela on päässyt eroon potkupallojalkojensa tärinästä, hänen itseluottamuksensa on kasvanut sfääreihin. Ex-kitaristi käy kusemassa lautavaraston nurkassa olevalle liitutaululle samaan aikaan kun me treenaamme.

”Onpa liitu tiukassa”, hän hämmästelee samalla kun lorottaa.

Olemme tempusta liian tyrmistyneitä saadaksemme sanaa suustamme.

Saati antaaksemme selkään.

Dawn Patrolin jätkät alkavat näyttää rokkareilta. Pukeudumme niittivöihin ja tupeeraamme tukkamme pystyyn. Tätini ompelee minulle paidan leopardikuvioisesta kankaasta. Kontiolahdessa puhaltavat Los Angelesin tuulet.

Paikallislehti innostuu kirjoittamaan keikoistamme ja toimittaja käy jopa treenikämpillä kirjoittamassa ihan oikean lehtijutun. Elämme kontiolahtelaista rock’n’roll-unelmaa.

Lopulta iso pyörä pyörähtää niin, että saamme ulkoilmakeikan Joensuusta. Olen onneni kukkuloilla. Nyt näytetään joensuulaisille, mistä naapurikunnan kukot kusevat.

Turha luulo.

Rankkasade sotkee valloitussuunnitelmat. Värjötän sateessa rumpukapulat kourassa viimeiseen saakka. Lopulta koko keikka perutaan.

”Vittu, minua ei pieni tihkusade haittaa!”, uhoan vitutuksessani äänentoistofirman tyypeille.

”Ei varmaan niin, mutta meitä haittaa. Tulee niitä muitakin keikkoja, mene nyt vaan kotiisi!”, äänimiehet kuittaavat rokkikukon parkumisen.

Kuukautta myöhemmin onnistuu paremmin. Soitamme Joensuun Normaalikoulun salissa, jonne on kasattu isot PA:t ja valot. Rumpupenkkini alle isketään savukone. Yleisön joukossa on tuttuja naamoja joensuulaista bändeistä, joiden keikkoja olemme käyneet kateellisina ihmettelemässä.

Vittu, nyt näytetään!

Arto soittaa ilman paitaa. Randyn tupeeratut hiukset pölisevät, kun hän pyörittää kitaraa kaulansa ympäri tuulimyllynä. Make on krepannut oman vetyperoksiditukkansa. Hänellä tiikerikuvioinen paita, minä sähisen leopardina.

Olemme eläimiä.

Kissapetoja.

rockrumpali

EDIT 31.10.2015: Leopardipaidan ompeli minulle tätini eikä mummoni, kuten alunperin muistelin. Muistikuviani sotki varmaankin se, että mummollani oli mekko samasta kankaaasta.

Scream for me, Jakokoski!

Kova treenaaminen tuottaa tulosta. Vuotta myöhemmin keikkaa pukkaa jo koulun ulkopuolellakin. Soitamme Jakokosken kyläyhdistyksen pikkujouluissa. Homma on kasvamassa isoksi.

Niin isoksi, että bändille pitää keksiä keikkaa varten raflaavampi nimi. Ristimme bändin Bloody Daybreakiksi. Musiikki on heviä.

Saamme Kontiolahden kunnan nuorisotoimelta lainaksi yhden värivalon. Olemme polleita poikia, meillä on nyt myös valoshow. Roudatessa lamppu tipahtaa vahvistimen päältä maahan ja menee rikki. Paha takaisku, etenkin kun olen juuri kertonut äidille ostavani hänelle hevosranchin heti kun rokkitähden urani lähtee kunnolla nousuun.

Valon menettäminen harmittaa, mutta emme saa antaa sen vaikuttaa suoritukseen. Tämä hoidetaan kuten ammattimiesten kuuluukin. Keikka lähtee rautaiseen kiitoon. Kiitoon lähtee myös puolet yleisöstä. Mummot painelevat kädet korvilla karkuun.

Keikan puolivälissä juhlista vastaava kyläpäällikkö tulee pyytämään, että jos voisimme mitenkään soittaa vähän hiljempaa:

”Vanhemmatkin ihmiset halluisivat kuulla nuorison mussiikkia.”

Nyt mummot tunkevat buffetin puolella rusinoita korviinsa.

Yritämme tiputtaa volyymiä pienemmälle, vaikka se vituttaakin suunnattomasti. Ei Ozzy Osbournelle kukaan tule volumesta vittuilemaan, Lemmylle vielä vähemmän. Hiljennämme mitä pystymme, mutta silti tulee liian lujaa. Lopetamme keikan vaisuihin aplodeihin ja teemme tilaa pääesiintyjälle.

Lavalle ampaisee kylän kovin hanuristi, joka alkaa vedellä kurttuaan hurmoksessa minun rumpupallini päällä.

Olen tyrmistynyt.

Hanuristin jalka naputtaa villisti tahtia, ja hänen hymynsä levenee jokaisella palkeen vedolla. Odotamme ikuisuuden, kunnes lopulta käyn kiskaisemassa jakkarani pois ja annan tuolin tilalle. Pääsemme kotimatkalle.

Analysoimme keikkaa lähipäivinä loputtomiin. Päädymme johtopäätökseen, että olimme ihan hemmetin hyviä.

Public Lavatory

Soitan ensimmäisen keikkani Kontiolahden yläasteen pikkujouluissa joulukuussa 1983. Bändin nimi on Public Lavatory. Olen bändin solisti. Soitamme kolme kappaletta: ”Jäähyväiset aseille”, ”Tahdon rakastella sinua” ja ”Smoke on the Water”.

Meillä on enemmän intoa kuin taitoa. Kitaristi Kusela soittaa keikan istualtaan lavan sivussa. Hän väittää meille, että jalkansa ovat niin kipeät edellisiltaisesta potkupallopelistä.

Paskapuhetta. Jätkää jännittää niin, etteivät jalat kanna.

Minä eläydyn parhaani mukaan paikatakseni sen, etten oikeasti osaa. Pokalla pärjää aina. Keikan jälkeen tytöt tulevat kehumaan:

”Olihan tuo muuten tosi hyvä, mutta millä kielellä sie oikein lauloit?”

Olen liekeissä.

Kehuvat!

Olemme pistäneet bändin pystyyn paria kuukautta aiemmin. Kusela kysyi minua mukaansa perustamaan bändiä, koska omistan kitarakamat. Minulla on halpa sähkökitara ja 20-wattinen FBT Jumbo -vahvistin, jotka sain kinuttua vanhemmiltani kun olin ensin päässyt kokeilemaan sähkökitaraa yläasteen musiikintunnilla.

Olen kuitenkin niin paska kitaristi, etten uskaltanut lähteä edes kokeilemaan. Luonnollisesti tarjouduin solistiksi. Siinä kun ei tarvitse osata mitään. Riittää, että on komea ja uskaltaa mölytä. Homma on kuin tehty isokokoiselle vaalealle miehenalulle, jolla on suulas luonne ja hyvä pokka.

Kaikkien leikkiyhtyeiden jälkeen minulla on lopultakin ihan oikea bändi, jossa on oikeita soittimia ja porukalla hirmuinen into opetella. Ohjelmistoon alkaa tulla yhä enemmän heviä, joka on 80-luvun puolivälissä kova sana yläasteikäisten keskuudessa. Kusela ja bändin toinen kitaristi Randy opettelevat riffejä ja sooloja sormet verillä.

Rumpali ei jaksa innostua hevistä. Omituinen tyyppi. Pistämme rumpalin vaihtoon. Suorastaan tyrkytän itseäni tilalle. Olen huomannut, että kestän rytmissä ja rummuista saa helposti mekkalaa aikaiseksi. Elukoiden c-kasetille päätyneiden pöytärummutusten lisäksi olen opetellut rummunsoittoa jo pikkupoikana hakkaamalla pesäpallomailalla parinsadan litran öljytynnyriä ja huutamalla päälle Hurriganesia.

Kun tynnyrinkannelle vielä kaatoi vettä, se näyttikin makealta.

Saan vakuutettua kaverit innollani ja siirryn solistista rumpaliksi. Lauluhommat siirtyvät Makelle, joka soittaa bändissä bassoa.

Treenaamme kaikki vapaa-ajat. Jatkan omien sanoitusten tekoa ja kokeilen säveltääkin. Tuon bändille oman kappaleeni, joka alkaa sanoilla:

”Mies tappoi vaimonsa kirveellä,
jossain täällä koti-Suomessa.
Kun ei tuonut miehelleen ruokaa kiireellä,
vaan jäi hoitamaan lastansa.”

Kaverit tyrmäävät kappaleen yksimielisesti ja ehdottomasti. Biisi on kuulemma köyhän miehen ”Murheellisten laulujen maa”.

Haistan kappaleessani hitin, ja mieli tekisi haistattaa kavereilla jotain muuta, mutta tyydyn enemmistön päätökseen.

Pääasia, että rokataan!