Soitan konsulaattiin heti herättyäni. Puheluun vastaa sama nainen, jonka kanssa selvitin asiaa pari päivää aiemmin.

”No, mitenkäs on? Onko kaikki kunnossa?”, kysyn, kun olen ensin esitellyt itseni.

”Miten niin kunnossa? Oletko käynyt tekemässä rikosilmoituksen, niin kuin puhe oli?”

”En. Olikos meillä puhetta?”

”Herrajestas! Oli! Minähän selitin tämän kaiken sinulle puhelimessa. Kuulepas nyt, me emme tee mitään ennen kuin olet tehnyt rikosilmoituksen. Vasta sitten tilaamme passikopion faksina Suomen poliisilta. Sinun on tultava tänne tunnistettavaksi. Sen jälkeen kirjoitamme todistuksen, että sinä olet todella sinä. Ja sitä todistusta voit sitten käyttää Suomeen palatessasi.”

”Aha.”

”Me suljemme neljältä.”

Konsulaatti on kolmensadan kilometrin päässä Hampurissa. Miten minulla on mennyt kaikki tuo informaatio ohi? Kyllähän minä muistan, että minulle selitettiin kaikenlaista kun soitin konsulaattiin ensimmäistä kertaa. Silloin informaatiotulva oli minulle liikaa. Tuntuu, että kuulen asiat nyt ensimmäistä kertaa.

Nyt tuli kiire.

Riennän tekemään rikosilmoitusta Finsterwalden poliisiasemalle. Odotan hetken aikaa käytävällä kunnes minut johdatetaan kuulusteluhuoneeseen.

”Miksi tulet tekemään rikosilmoitusta vasta nyt? Passisi varastettiin satojen kilometrien päässä Hampurissa ja siitä on jo monta päivää”, poliisi tivaa.

”Tässä on nyt ollut vähän kiireitä”, vastaan.

”Ja minkälaisia kiireitä? Mitä teet Finsterwaldessa?”

”Soittoreissulla.”

”Soittoreissulla? Täällä? Missä te olette muka soittaneet? Eihän tässä koko kaupungissa ole ollut mitään konsertteja!”, poliisi kiinnostuu.

Mietin, että on parempi olla suu supussa koko keikasta. Yritän kierrellä ja kaarrella, mutta poliisi jatkaa tenttaamistaan.

”Soittohommilla ei ole nyt tämän asian suhteen mitään merkitystä. Tässä alkaisi olla jo kiire Hampuriin ja Suomen konsulaattiin, joten voitaisko keskittyä olennaiseen”, sanon lopulta tuskastuneena.

Poliisi katsoo hetken tiukasti turvonneisiin silmiini ja lähtee tulostamaan papereita. Hän antaa kopion rikosilmoituksesta kouraani ja toivottaa tervemenoa.

Soitan konsulaattiin ja ilmoitan, että rikosilmoitus on nyt kirjoissa ja kansissa. Nyt pitää vielä päästä Hampuriin tunnistettavaksi. Hyppään Peten kyytiin. Mukaan lähtevät myös Anna, Kata ja Ukkos-Jussi, joilla on liput samalle lennolle.

Kiidämme autobahnia pitkin kohti Hampuria. Tiukille menee. Soitan konsulaattiin ja kerron, että saatan myöhästyä hiukan.

”Odotan hetken sulkemisajan jälkeen, mutta pidä kuitenkin kiirettä”, linjan toisesta päästä evästetään.

Saavun konsulaattiin viisitoista minuuttia sulkemisajan jälkeen. Paikalla on pukumiehiä pitämässä palaveria. Asiaani selvittänyt virkailija purskahtaa nauruun heti minut nähdessään.

”Tämän kuvan perusteellako sinut pitäisi muka tunnistaa?”, hän ihmettelee, kun vertaa naamaani Suomesta faksattuun passikopioon.

Virkailija on kirjoittanut valmiiksi saksankielisen paperin, jossa todetaan, että Suomen konsulaatti Hampurissa on tunnistanut minut minuksi. Hän kuitenkin huomauttaa, että lentoyhtiön ei ole mikään pakko huolia paperia viralliseksi henkilötodistukseksi, mutta se on parasta mitä he voivat tällä aikataululla tehdä.

”Tervetuloa Hampuriin uudestaankin!”, avulias virkailija huikkaa, kun poistun konsulaatista nöyrästi kiitellen.

Lentokentällä kaikki sujuu ongelmitta ja pääsemme koneeseen. Saavumme Helsinkiin pari tuntia myöhemmin. Ukkos-Jussi jatkaa matkaansa keskustaan, minä jään solistien kanssa odottamaan Tampereelle menevää bussia. Anna ja Kata jättävät minulle matkatavaransa säilytettäviksi ja lähtevät tupakalle. Minä otan kassit mukaani ja lähden vessaan. Siellä on käymässä myös kaksi rajavartijaa. He vilkaisevat toisiaan merkitsevästi ja jäävät odottamaan oven ulkopuolelle. Kiroan mielessäni, että tässä tulee vielä ylimääräinen mutka matkaan. Kun saavun tarpeiltani, vartijat saartavat minut väliinsä.

”May I see your passport?”, toinen rajavartijoista kysyy englanniksi.

”Joo, mielellänihän minä, mutta kun pöllivät sen Hampurissa”, vastaan suomeksi.

Ojennan vartijoille konsulaatista saamani paperin, jota he vilkaisevat nopeasti.

”Joo, tämä on selvä homma. Parempaa onnea jatkossa.”

Hyppään huojentuneena Tampereelle menevään bussiin. Teija on jo nukkumassa kun saavun kotiin Siuroon. Pyydän, ettei hän sytyttäisi valoja.

”En haluaisi, että säikähdät.”

Vaimo kuitenkin sytyttää valot. Hän ei säikähdä, vaan tutkii hellästi vauriot.

Silmät kostuvat. On kiva olla kotona.

Minulla on Teijalle yllätys. Tulevana viikonloppuna on kymmenvuotishääpäivämme ja sen kunniaksi olen varannut meille romanttisen viikonloppumatkan Maarianhaminaan. Olen sopinut Ranen kanssa, että hän tulee meille koiravahdiksi, jahka kotiutuu Saksasta. Kaikki on hoidettu valmiiksi jo hyvissä ajoin, mutta viimeaikaiset tapahtumat uhkaavat nyt sotkea kaiken.

Laivayhtiön sivulla on maininta, että matkalla on oltava henkilöllisyystodistus. Minulla ei ole edelleenkään muuta henkilöllisyystodistusta kuin konsulaatin kirjoittama saksankielinen paperilipare. Epäilen, ettei se käy henkilöllisyystodistukseksi sen enempää laivayhtiölle kuin hotellillekaan.

Lopulta lakkaamme murehtimasta ja luotamme, ettei papereita kysytä missään vaiheessa. Jos kysytään, niin tarjoan nähtäväksi konsulaatin todistusta. Teija meikkaa pahimmat mustelmani piiloon ennen satamaan lähtöä.

Kukaan ei onneksi kysele henkilöllisyyteni perään ja meikkivoiteen ansiosta ukkokin näyttää lähes ihmismäiseltä. Elämä alkaa taas maistua, vaikka suuteleminenkin sattuu. Juhlistamme hääpäivää Maarianhaminan satamassa sijaitsevassa hotellihuoneessamme varovaisella seksillä.

”Rakas, olethan hellä”, pyydän kuiskaten, kun sukellamme rakkauden mereen ruotsinlaivojen todistaessa tapahtumaa laituripaikoilta.