Sepe ja Repe

Armeijan jälkeen pääsin töihin postille, jossa olinkin tehnyt jo aiemmin lauantaikantoa ja sijaisuuksia. Minulle oli tarjota vain osa-aikaista työtä Lehmon piirin lajittelussa, mutta olin tyytyväinen, kun sain tehdä edes jotakin. Jossakin vaiheessa pomoni ehdotti minulle, että lajitteluhommien lisäksi voisin tehdä keikkahommana postilaatikoiden keskittämistä puomeihin omakotitaloalueilla. Hommaan oli palkattu jo työmies, joka rakensi puomit suunnitelmien mukaan, mutta koska hän oli aiemmin polttanut oman korttinsa, niin tarvittiin ajokortillinen apumies. Ja sehän kävi minulle.

Työkaverini oli viidettäkymmenettä käyvä sekatyömies Sepe, joka selvästi oli nähnyt elämää. Mikäpäs siinä, ensitapaamisen perusteella tultaisiin varmasti toimeen. Kävin lajittelemassa Lehmon postit aamuisin ja kurvasin sitten Rantakylään Postin varikolle kuittaamaan itselleni auton. Varikon toisessa päässä olevassa ulkovarastossa odotti Sepe valmiina laatikkopuomien ja työkalujen kanssa. Pakkasimme kamat kyytiin ja hurautimme maakuntaan laatikonsiirtohommiin.

Joskus Sepellä oli edellinen ilta venähtänyt aamuun. Kun lähdimme ajelemaan jonnekin Jakokosken takamaille, hän kertoi aamulla olleen suorastaan tuskaisen olon.

”Oli pakko hypätä pyörän selkään ja käydä ostamassa mehua. Älä sitten kerro pomolle”, Sepe avautui ja kiskaisi hihastaan Aperita-pullon, josta hän paranteli oloaan ahnain siemauksin.

Postilaatikoiden siirtäminen aiheutti asukkaissa jonkun verran närää. Touhujamme kävi ihmettelemässä ja kritisoimassa useampikin emäntä tai isäntä. Laatikkojen uudet paikat tulisivat kuulemma lumiauran runtelemiksi. Sepe keikkui Aperita-päissään hiekkatiellä ja kertoi asiakkaille, ettei ole pienintäkään syytä huoleen.

”Postilaitoksen pääjohtaja Pekka Vennamo on luvannut, että ensi talvena ei tule senttiäkään lunta!”, Sepe uhosi huitoen samalla käsillään suurieleisesti.

Minä häpesin silmäni päästä.

Mutta hommat sujuivat. Uudet puomit täyttyivät laatikoista, joihin postinjakajan oli tipauttaa laskut ja mainokset suoraan jakeluauton ikkunasta.

Eräänä aamuna soitin Sepelle ja varmistelin päivän ohjelmaa. Meidän piti lähteä hommiin Kontiolahden ja Juuan rajamaille Romppalaan. Sepe pyysi minua käymään auton sekä tarvittavat tarvikkeet varikolta ja tulemaan sitten noutamaan hänet Rantakylässä olevalta huoltoasemalta. Kuulin Sepen äänestä, että nyt olisi tulossa taas näitä jännempiä reissuja, mutta tein työtä käskettyä.

Huoltoasemalla Sepellä oli kaveri. Kaverin nimi oli Repe ja hän oli juuri päässyt linnasta. Vapautumista oltiin juhlittu rankasti. Aamupäivästä oloa korjaillessa Sepelle oli tullut mieleen pyytää Repe työreissulle mukaan.

Niin sitä mentiin Romppalaan, keskiolutkaupan kautta. Siirtelimme postilaatikoita kesäisessä maalaismaisemassa verkkaiseen tahtiin. Toinen kavereistani teki rautakangella reiät laatikkopuomia varten ja toinen paukutti lekalla puomin tukevasti pakoilleen. Minulle jäi tehtäväksi käydä irrottamassa laatikko entiseltä paikaltaan ja surauttaa se akkuporakoneella puomiin kiinni.

Kaljat kuitenkin loppuivat ja kaverusten mielessä alkoi siintää ajatus viinakauppareissusta. Mikäpäs siinä. Lupasin heittää kaverit Alkoon heti kun hommat olisi tehty. Työstä oli kuitenkin vielä puolet jäljellä. Pojat tottelivat nyreinä.

Laskuhumalaksi kääntyvä hutikka sai tunnelman lopulta kiristymään niin, että vanhoja muistellessaan Sepe ja Repe hermostuivat toisiinsa. Alkuun se oli pientä vittuilua, nasevia heittoja ja piikikkäitä sohaisuja. Pikkuhiljaa se eteni yhä äreämmäksi naljailuksi, lopulta henkilökohtaisuuksiin meneväksi suoraksi huudoksi. Ja kuinkas ollakaan, kaverit olivat valmiina mittaamaan kumpi on kumpi.

Katselin Romppalan raitilla akkupora kädessä miten Repe uhkasi Sepeä lekalla ja Sepe heilutti rautakankea julmasti kaveriaan mulkoillen. Kaverusten humalainen huojuminen muuttui uhoksi, jossa saattaisi käydä huonosti. Katseista paistoi viha, kohta halkeaisi jonkun kallo.

On tämä työelämä yhtä juhlaa, mietin katsoessani isojen poikien alkavaa leka- ja kankitanssia. Näinkö tässä joutuisi vielä hommaamaan työpäivän päätteeksi ambulanssia? Ja selvittämään tapahtumien kulkua kamarille? Mietin, että millä saisin laukaistua tilanteen ilman isompia vammoja kenellekään.

”Sitä ei muuten tätä menoa ehditä sinne Alkoon”, keksin sanoa lopulta.

Sepe ja Repe jähmettyivät aloilleen. Kumpikaan ei puhunut mitään. He katselivat toisiaan hetken, sitten selvittelivät kurkkua parilla kohteliaalla rykäisyllä ja lopulta löivät kättä päälle.

”Eiköhän hoideta nämä hommat.”

Ja kyllä hommat hoituivatkin. Kanki löi reikää ja leka paukutti puomia niin kiihkeästi, etten meinannut pysyä perässä millään. Työkaverini olivat liekeissä ja hoputtivat minua kiinnittämään laatikoita nopeammin.

Paluumatkalla Joensuuhun autossa ei juuri puhuttu. Kollegani tuijottivat hermostuneina kojetaulussa olevaa kelloa.

Tunnelma laukesi lopullisesti vasta Joensuussa, kun jätin helpottuneen kaksikon kyydistä keskustan Alkon edessä kymmenen minuuttia ennen sulkemisaikaa. Pojat morjestivat minulle ovelta iloisina, kun lähdin palauttamaan autoa varikolle.

Postilaatikkobusiness is serious business.

Mainokset