Thaimaan konsulaatin kultaiset seinät

Kotiinpaluupäivä starttaa hölmöillen. Kuvaamme hostellihuoneessamme videon, jolla Roger vatkaa mahaansa ja me muut hurraamme. Annamme videolle nimeksi ”Naisten sadan metrin aidat”.

Videon kuvaamisen jälkeen pojat painivat sillä seurauksella, että yksi huoneen sängyistä hajoaa ja verhotanko menee poikki. Samassa rytäkässä hajoaa Rogerin selkä. Siihen alkaa muodostua valtava veripatti. Hostellin henkilökunta käy kuumana, vaikka vahinkohan se vain oli. Keikkajärjestäjät selvittävät asiaa samalla, kun passittavat meidät tuttuun hevibaariin odottamaan kyytiä. Bussi tulee hakemaan meitä yhdeltä iltapäivällä.

Ei hassumpi suunnitelma. Siinähän ehtii vielä riipaisemaan vaikka parit oluet ennen kotimatkalle lähtöä.

Ensin on kuitenkin ostettava tuliaisia vaimolle. Käyn läheisessä kaupassa ostamassa karkkia. Kielitaitomme eivät kohtaa, mutta pyydän pakkaamaan hyllyltä elekieltä käyttäen kymmenen pientä karamellipussia vaimolle vietäväksi. Tuliaiset on ostettu eikä tullut kalliiksikaan.

Baariin valuu muutakin väkeä edellisöiseltä keikalta. Kaikilla on jotain Veljekset Perse -logolla varustettua krääsää yllään. Pikainen inventaario osoittaa, että kassaan on tullut rahaa kuitenkin vain yhdestä paidasta. Olemme olleet jossain vaiheessa yötä ilmeisen hövelillä päällä.

Vaan onpahan tuo ainakin komea näky, vaikka tulopuoli kärsii.

Meille ilmoitetaan, että bussin lähtö viivästyy. Se ei lähdekään yhdeltä vaan vasta kahdelta. Puoli kolmelta tulee tieto, ettei bussi lähde ennen neljää. Viiden maissa tiedotetaan, että bussi lähtee matkaan joskus illalla. Koko ajan täytyy kuitenkin olla valmiusasemissa bussin lähdön varalta.

Mikäpäs tässä. Tuttu baari ja halvat hinnat. Maisemat alkavat vain näyttää hieman yksipuolisilta. Nähtävyyksien katselu on jäänyt koko lailla vähiin, vaikka aikaa olisi ollut.

Lopulta tulee tieto, että bussi odottaa meitä lähtövalmiina kaupungin toisella puolella. Sinne on ehdittävä kiireellä. Syöksyn Jonssonin kanssa ulos baarista.

Kitaristikollegani huomaa ulkona, että hänenhän pitää käydä vielä kusella. Hän ei kuitenkaan jaksa enää palata baariin vaan päättää mennä kuselle läheisen kivitalon edessä olevan kioskikopin juurelle.

Jonsson jättää kitaralaukkunsa kadulle ja kävelee kymmenen metrin matkan kopille. Sopivan paikan löydettyään hän alkaa kusta lorottaa talon seinään kopin katveessa.

Katson kauhuissani, kun kopin yläosassa olevaan ikkunaan ilmestyy koppalakki. Koppalakkia seuraa loput miliisin päästä.

Miliisit ovat vartioimassa Thaimaan kuninkaallista konsulaattia, jonka kylkeen Jonsson helpottaa parastaikaa painetta rakostaan. Jonsson ei huomaa tätä ennen kuin miliisi pomppaa ulos kopista ja nappaa hänet kiinni. Paikalle tulee toinenkin koppalakki, joka soittaa paikalle miliisimaijan toimittamaan kaveria putkaan.

Yritämme vedota miliiseihin, että olemme juuri poistumassa koko maasta.

”Tämä mies ei poistu tästä muualle kuin putkaan!”, toinen sheriffeistä ilmoittaa.

Paikalle saapunut Vladimir käskee meidät sivummalle ja alkaa neuvotella virkavallan kanssa.

Menemme loitommalle pitämään bändipalaveria. Eihän Jonssonia voi tänne yksinkään jättää. Sovimme, että etsimme itsellemme majoituksen ja varaamme junaliput sitten kun Jonsson pääsee putkasta. Toivottavasti jo huomenna.

Onneksi Vladimir saa kuin saakin neuvoteltua kaverin pois pälkähästä. Hän lupautuu pesemään seinän ja toimittamaan Jonssonin pikavauhtia Suomeen lähtevään bussiin. Tämä käy miliiseille. Vladimir käy ostamassa läheiseltä kioskilta pullon kivennäisvettä, jolla hän huuhtelee enimmät kuset pois.

Nyt vain alkaa olla jo julmettu kiire. Meitä patistetaan kiirehtimään metroasemalle. Kaikkia muita paitsi Rogeria, jonka Vladimir toteaa olevan liian humalassa metroon. Hän tilaa paikalle taksin, joka lähtee viemään basistia kohti linja-autoasemaa. Oppaikseen Roger saa kaksi kuvankaunista venäläisnaista, jotka ovat saapuneet baariin minihameissaan ja korkokengissään hetkeä aiemmin.

Juominen kannattaa aina.

Me muut saamme seikkailla halki Pietarin metrolla. Vaihdamme junasta toiseen puolijuoksua. Linja-autoasemalle saapuessamme on jo pimeä. Lastaudumme bussiin, mutta se ei lähdekään heti liikkeelle. Päätän käydä vielä ulkona kiittämässä Vladimiria ja muita kavereita. He ovat kauhuissaan kun huomaavat minut ulkona hortoilemassa.

”Hei, sinun pitäisi olla bussissa! Nyt kiireellä takaisin!”

Bussi nytkähtää liikkeelle samassa kun ehdin kyytiin.

Näen ikkunasta kun pietarilaiset ystäväni puhaltelevat pihalla helpottuneina ja taputtelevat toisiaan selkään.

Rajamuodollisuudet sujuvat tällä kertaa jouheasti. Tuhon mukana matkustanut valokuvaaja Tero kaivaa passin ja paperit taskustani venäläiselle rajamiehelle, kun nukun bussin lattialla umpiunessa tämän tehdessä tarkastusta. Rajavyöhykkeellä herään jaloittelemaan ja pistäydyn kahville. Kahvin jälkeen menen ulos tupakalle, josta suomalaiset rajavirkailijat taluttavat minut ja kaverini bussiin.

”Onpa täällä hyvä palvelu”, ihmettelen.

”No, päästään itse loppujen lopuksi helpommalla kun vähän katsotaan teidän perään.”

Tampereella istun kavereiden kanssa vielä hetken Ale-pubissa ennen kuin palaan Siuroon. Jukeboksi soittaa ”Moskovan valoja” ja minua itkettää.

Parempi lähteä kotiin.

Kotona yritän seurata yhdellä silmällä televisiosta Harry Potteria, mutta en tajua siitä yhtään mitään. Juuri ennen nukahtamista kuulen, kun Teija avaa keittiössä tuliaiskarkkipusseja.

”Taas näitä vitun paahdettuja siemeniä!”

hostelli

hevibaarissa

hevibaarissa2

thai

Mainokset

Orlandina

Orlandina on hulppea keikkapaikka verrattuna edellisiltaiseen Deepsoundiin. Backstagena toimii alakerrassa sijaitseva baari, josta löytyy pieni lavakin. Varsinainen keikkapaikka on yläkerrassa. Levynjulkkareitaan viettävää Need For Treatmentia ei paikalla näy.

Tuhon rumpali Ile saapuu alakerran baariin kamojaan kantaen. Meitä lapsettaa.

”Hei, sinun pitäisi mennä kiireesti kasaamaan rumpuja lavalle!”

Pila menee täydestä ja Ile alkaa pystyttää rumpuja backstagelle vimmatulla kiireellä. Ammattimieheltä homma hoituu tohinalla. Ihmiset ympärillä ihmettelevät, että mitä oikein on tapahtumassa.

Setti on jo lähes kokonaan pystyssä ennen kuin raaskimme paljastaa, että mitään kiirettä ei ole ja soittopaikkakin on kokonaan toisessa kerroksessa.

Aikamme alakerrassa lorvittuamme lähdemme tutustumaan keikkapaikkaan. Vaikuttaa hemmetin hyvältä. Ihan mukavan kokoinen lava, jolle pääsee pienen virityshuoneen kautta. Salin takaosasta löytyy baari, jonne pystytämme krääsäkioskin. Rane rakentaa paidanmyyntipisteen kahdesta pöydästä.

Kauppa varmasti kävisi, jos myyjä ei olisi niin pelottavassa kunnossa. Ranen karjumat myynninedistämispuheet eivät ota toimiakseen. Ihmiset kiertävät kioskin kaukaa. Toivottavasti paikalliset joisivat itsensä yön mittaan rohkeammiksi.

Yö menee haahuillessa kahden kerroksen välillä, kunnes lopulta tulee meidän vuoromme soittaa. Pikainen soundcheck enteilee kaaosta. Paikalle on toimitettu vain kaksi kitaravahvistinta sovitun kolmen sijaan eikä toisessa niistäkään ole minkäänlaista etuastetta. Minulla itselläni ei ole äänensärkijää, kun en sellaista normaalisti tarvitse. Wilson antaa minulle oman särkijänsä lainaan. Vaihtelemme kamoja edestakaisin. Jonsson vetää suoraan linjaan efektilaitteen kautta. Tunnelma lavalla on kireähkö, keskisormiakin vilahtelee äänenpainojen kiristyessä. Yleisö katselee spektaakkelia lavanedustalle pakkautuneena.

Keikan alkajaisiksi Ukkos-Jussi viskoo kaikki kapulansa yleisöön. Ensimmäisen kappaleen pitäisi alkaa, mutta rumpali levittelee käsiään. Ei voi mitään, ei ole millä soittaa.

Onneksi Rane on tällä välin laittanut kioskinsa kiinni ja tullut lavamanageriksi. Hän ottaa vanhasta tottumuksesta rumpaliteknikon roolin. Rane marssii virityshuoneeseen ja kertoo siellä istuksivalle Ilelle kyseessä olevan hätätilanteen. Ile antaa Ranelle kaikki kapulansa, joita onkin kunnon nippu. Rane vie kapulat tuumaustaukoa pitävälle Ukkos-Jussille. Ensimmäinen kappale jyrähtää käyntiin.

Sen päätteeksi Ukkos-Jussi mättää kaikki saamansa lainakapulat yleisöön. Vilkaisen rumpalia odottaessani hänen laskevan alkutahdin seuraavaan kappaleeseen. Ukkos-Jussi levittelee käsiään. Katson yleisöä. Kaikilla eturivissä olevilla on käsissään rumpukapula, parhaimmilla kaksi. He heiluttelevat niitä iloisina.

Rumpaliteknikko reagoi nopeasti. Hän kävelee lavan etuosaan ja kumartuu nappaamaan parin kapuloita yleisöltä.

”Sorry, we need these”, Rane sanoo ja vie keräämänsä kapulat Ukkos-Jussille.

”Ja äskeiset oli sitten viimeiset kapulat, jotka lentävät yleisöön. Nyt soitat näillä keikan loppuun.”

Kolmen vartin settiimme mahtuu lopulta kahdeksan pariminuuttista kappaletta. Muu aika menee yleisön huudatukseen, säätöön, flyereiden heittelyyn ja muuhun sekoiluun. Yleisö kuitenkin tykkää. Lavalla on tarjolla jotakin ihmeteltävää koko ajan.

Keikan jälkeen Ile käy ymmärrettävästi kuumana. Kukapa ei kävisi. Ukkos-Jussi lupaa korvata kapulat ja asia saadaan sovittua.

Hevikääpiö on soittanut bassoa meitä ennen esiintyneessä Införnal Fuckissa. Hän ryntää virityshuoneeseen heiluttaen kädessään jättimäistä dildoa. Hevimiehen yllä on metallista tehty rinnan peittävä paita, jonka on kaiketi tarkoitus mallata rintapanssaria.

Viritys näyttää enemmänkin rintaliiveiltä.

”You are the best fuckin’ band from Finland!”, hän karjuu innoissaan.

Dildo viuhuu villisti.

Menneistä viisastuneena mietin, että olisi hyvä ottaa jonkun järjestäjän puhelinnumero talteen paperille. Olisi edes jokin yhteystieto, jos tässä sattuu eksymään tai hukkaamaan puhelimensa.

Menen kysymään asiaa Vladimirilta, jolla on taas tukka sekaisin ja naula päässä. Synttärisankari kaivaa taskustaan paperilapun ja yrittää kirjoittaa puhelinnumeronsa siihen.

Toivotonta. Parista ensimmäisestä numerosta saa selvää, loput ovat tunnistamatonta töherrystä. Ehkä on parempi vain olla eksymättä.

Alakertaan johtavassa portaikossa törmään siivoojiin, jotka jynssäävät verijälkiä seinästä. He kertovat, että joku on tapettu siihen aiemmin illalla paikallisen artistin levynjulkaisukeikalla. Verityö on tapahtunut samaan aikaan, kun me sekoilimme minibussin ja taksien kanssa. Paikka ollut täynnä sairaanhoitohenkilöstöä ja poliiseja. Need For Treatment on kaiketi saanut tietää tapahtuneesta tuoreeltaan ja päättänyt skipata omat levynjulkkarinsa.

Siinä ihmetellessäni paikallista meininkiä luokseni saapuu kaunis goottityttö.

”Olen tulossa Tuska-festivaalille ensi kesänä. Voisimmeko nähdä siellä?”, hän kuiskaa korvaani.

”En tiedä, olen varmaankin Joensuussa silloin. Mutta moikataan jos nähdään.”

Tyttö katsoo minua syvälle silmiin ja palaa poikaystävänsä kainaloon.

Aikamoista touhua tämä kansainvälisen seksisymbolin elämä.

yhteystiedot

Follow that taxi!

Vladimir kavereineen pelmahtaa hostellille heti aamusta. Meillä on koko päivä aikaa ennen seuraavan yön keikkaa, joten voisimme lähteä vaikka porukalla baariin. Mikäpäs siinä. Kaavaillut videokuvauksetkin ovat peruuntuneet, kameroita tarvitaan kaiketi pornon kuvaamiseen. Eipä tuon toinna antaa häiritä, vaikka elämä Scorpionsina meneekin ohi suun. Niin se menee aina. Venäläiset ystävämme tietävät lähistöltä mukavan pienen hevibaarin, jonne lähdemme tappamaan aikaa.

Baari osoittautuukin mainioksi paikaksi. Musiikki on hyvää, kalja halpaa ja vodka puoli-ilmaista. Käymme välillä syömässä muutaman korttelin päässä sijaitsevassa blinipaikassa. Kasvisruokavalion noudattaminen osoittautuu hieman haasteelliseksi, mutta ankaran tutkailun ja neuvottelun päätteeksi löytyy ruokaa lopulta ituhipillekin. Ruoan päälle alkaa ramaista. Syytä olisi muutenkin vähän selvistellä.

”Hei, kaverit. Lähden hostellille nukkumaan pariksi tuntia”, huikkaan muille, kun palaamme hevibaariin.

”Ootko nyt aivan varma? Ei ehkä kannattaisi lähteä hortoilemaan yksin tuonne kaupungille. Osaatko edes perille?”

”Helposti! Eihän sinne ole kuin parin korttelin matka.”

Pari minuuttia myöhemmin löydän tutun peltioven ja astun sisään rappukäytävään. Hissin luona maleksii epäilyttävän näköistä porukkaa, joten päätän reippailla portaita pitkin. Pääsen viidennen kerroksen ovelle ja soitan ovikelloa.

Kukaan ei tule avaamaan.

Soitan uudestaan ja kuuntelen korva kiinni ovessa. Kuulen selkeästi, miten joku liikkuu sisäpuolella, mutta ovi ei aukene.

Koputan. Tuloksetta. Lopulta taon ovea nyrkilläni ja huudan:

”I am a customer, I am a customer!”

Ovi pysyy suljettuna.

Lopulta nielen tappioni, huudan viimeiset tilitykseni oven toiselle puolelle ja lähden laskeutumaan portaita alas. Ulko-ovesta ulos astuessani törmään pietarilaisiin kavereihini.

”Mistä ihmeestä sinä olet tulossa? Me ollaan matkalla teidän hostelliin”, he sanovat ja osoittavat viereistä taloa.

Samanlainen peltiovi.

Tällä reissulla on näemmä fokus hukassa vähän joka asiassa. Jonkun leppoisa pyhäpäivä häiriintyi juuri pahan kerran. Harmi homma, mutta näitä sattuu maksavalle asiakkaalle.

Palaan baariin, ei enää nukuta. Siellä vierähtää mukavasti muutama tunti, kunnes palaamme porukalla hostelliin. Pienen lepohetken jälkeen meitä tullaan noutamaan minibussilla keikkapaikalle. Veljekset Perseen lisäksi bussiin ahtautuvat Vladimir, Need For Treatment ja meille edellisiltana kaljaa kantaneet tytöt. Lähdemme hakemaan Tuhoa. He ovat majoittautuneet hotelliin, joka sijaitsee muutaman korttelin päässä.

Lopulta olemme kaikki kyydissä ja valmiina lähtemään keikkapaikalle. Minibussin kuljettaja on kuitenkin asiasta toista mieltä. Hän kurvaa yllättäen auton parkkiin kadunlaitaan ja alkaa vaatia meiltä rahaa.

Emme suostu maksamaan. Kaikki on maksettu jo etukäteen. Kuski ilmoittaa, että kyyti loppuu tähän, jos rahaa ei löydy.

Poistumme autosta ja alamme purkaa soittovehkeitä kadulle. Kuski hyppää autoonsa ja nostaa kytkintä. Tuhon laulaja HH menettää hermonsa lopullisesti, haistattelee kuskille ja potkaisee liikkeelle lähtenyttä autoa.

Seuraavaksi palaa hermo kuljettajalta, joka iskee jarrut pohjaan, hyppää ulos ja alkaa kiljua miliisiä paikalle.

Nyt on parempi pistää juoksuksi. Ajatus venäläisputkasta ei tunnu houkuttelevalta. Juoksen kitaralaukun kanssa satakunta metriä, kunnes huomaan ettei kukaan ajakaan takaa. Odotan aikani ja palaan hotellille, josta otimme Tuhon kyytiin hetkeä aiemmin. Sinne valuu hiljalleen lähes koko matkaseurue. Vain Need For Treatment, jolla pitäisi olla tänään levynjulkkarikeikka, on kadonnut jonnekin.

Pähkäilemme seuraavaa siirtoa. Jollain olisi päästävä keikkapaikalle. Kehotan Vladimiria hommaamaan meille jonkin kyydin.

”I think we have a problem. No battery”, hän sanoo näyttäen mykistynyttä puhelintaan.

Kovin tuntuvat nämä ulkomaanvalloitukset lepäävän varmalla pohjalla.

”Hei, selvitä se keikkapaikan osoite nyt jotenkin. Otetaan vaikka taksit.”

Vladimir saa kuin saakin selville keikkapaikan osoitteen. Saamme paikalle liudan takseja hotellin lähistöllä partioivien miliisien avustuksella. Samojen miliisien, joita juoksimme hetkeä aiemmin karkuun. Tilanteet elävät niin että hitaampaa hirvittää.

Taksit täyttyvät nopeasti. Vladimir kertoo osoitteen kolmen ensimmäisen taksin kuljettajille. Hyppään Ranen kanssa neljänteen. Samassa kun istumme taksin virkaa toimittavaan Ladaan, älyän, ettei Vladimir ole kertonut osoitetta tämän pirssin kuljettajalle.

”Follow that taxi!”, parahdan kuskillemme osoittaen sormella edellä olevaa Ladaa.

Edellä ajavat taksit tekevät kaikki u-käännöksen. Meidän taksikuskimme polkaisee kaasun pohjaan ja kiihdyttää suoraan eteenpäin. Syöksymme kaupungin katuja täysin päinvastaiseen suuntaan mitä pitäisi.

Hoen keikkapaikan nimeä taksisuharille. Tyyppi ei reagoi siihen mitenkään. Mieleeni välähtää, että jos vain löydämme nettikahvilan, niin voin selvittää paikan osoitteen netistä. Kerron ideani kuljettajalle.

”Nevski, Nevski”, hän vastaa pälyillen ja polkee lisää kaasua.

Tajuan, ettei hän ole tajunnut puheestani sanaakaan koko aikana.

Onneksi Ranella välähtää. Hän soittaa toiseen taksiin Rogerille, joka antaa puhelimensa kuljettajalle. Rane antaa oman luurinsa meidän katurallitähdellemme. Kuskien keskinäisen yhteistyön ja avunannon sekä puolenkymmenen harhaanajon jälkeen kurvaamme kolme varttia myöhemmin keikkapaikan ovelle.

En jaksa stressata enää mistään.

Kyllasetasta