Hei, tiedättekö sen ihmistyypin, jota tuntuu olevan helppoa lähestyä?

Sellaisen kaverin, joka kerää seuraansa vaikka jos jonkinlaista viheltäjää ja on tehnyt sitä nuoruudesta saakka?

Tyypin, joka ehtii istua torilla vain minuutin, kun jo joku laahustaa paikalle avautumaan siitä, miten Kekkosen aikaan kaikki oli paremmin.

Juuri sen tyypin, jolle tullaan kauppaamaan pimeätä viinaa aamukahdeksalta, kun tyyppi on matkalla toimistolle. Ja jolta kysellään leveästi virnistellen, että ”joko Paussi on auki?”

Tyypin, jolta tullaan kysymään linja-autossa, että ”onko meillä jotakin henkilökohtaista?” Kuulemma pitää kysyä, kun ei aina voi muistaa. Että jos vaikka olisi.

Ja sen tyypin, jolle tullaan bussipysäkillä uhkailemaan, että nyt tuli turpaan, vaikka uhkailijat itse eivät tahdo humalansa takia edes pysyä pystyssä. Ja uhkailtava on niin väsynyt kuntosalitreenin jälkeen, ettei jaksa edes vastata saati alkaa painia. Vain istua bussipysäkin katoksen penkillä ja ihmetellä, että ei taas.

Sen tyypin, jolle sitten kerrotaan, että leikkiähän tämä. Seuraavaksi tarjotaan kouraa ja vannotaan ystävyyttä. Ilman, että pysäkillä istuja on ehtinyt vastata koko aikana yhtään mitään. Kunhan on vain ihmetellyt, että kestävätkö toisella sankareista edes housut jalassa.

Eivät kestä.

Sen nimenomaisen tyypin, jolle keski-ikäinen mies hihkaisee sunnuntai-iltapäivänä lähipitseriassa:

”Hei, sinä oot se muusikko, joka juoksee bussiin se vitun pipo päässä!”

Ja ennen kuin tyyppi edes ehtii vastata, tulee paikalle keski-ikäisen mukana oleva teinityttö, joka tuhahtaa kyselijälle:

”Ja nyt sä selität täällä jo randomeille!”

Tiedättekö tyypin?

Joo, se olen minä. Hörhömagneetti. Ja randomi.