Kävin tuossa aamusta salilla. Huomasin siinä ähkiessäni, että ajattelin koko ajan vain ruokaa. Vaikka muuten kulki ihan hyvin, olisin lopettanut treenaamisen heti, jos joku olisi iskenyt karjalanpiirakan nenäni eteen.

Aloin miettiä omaa kuntoilu- ja laihdutushistoriaani. Minullahan on sahannut paino edestakaisin koko elämäni ajan. Välillä sitä tulee lisää pirusti, sitten otan itseäni niskasta kiinni ja laihdutan pari-kolmekymmentä kiloa. Lasken kaloreita ja hyppään aktiviteetista toiseen.

Ja sitten läskit tulevat hiljalleen takaisin.

Yleensä nuo laihdutuspuuskat ajoittuvat kevääseen ja viimeistään keskikesästä itsekuri ratkeaa liitoksistaan.

Salilla aloin miettiä, että mitä sitten? Mitä väliä sillä on, jos syksyllä painoa tulee lisää ja kunto rapistuu? Eikös eläimetkin tankkaa talven varalle? Kuka täällä syksyn pimeydessä edes näkee, jos läskit pursuavat farkuista?

Vauhdikkaan kesän jälkeen on muutenkin niin pirun vaikeeta tarttua taas kahvakuulasta kiinni. Aivan turhaa. Ennemmin ottaa rennosti – syö hyvin, makoilee sohvalla lukemassa sarjakuvia ja pitää vaimoa sylissä samalla kun katsoo telkkarista hömppää.

On vain leppoisa ja lupsakka kuin tarpeeksi elämää maistaneen miehen mulkku.

Sitten kun plösöily alka kyllästyttää, joulut on syöty ja vaimokin alkaa huomautella, että vois taas sitä elämää maistella vähän terhakammin, niin voi taas ottaa itseään niskasta kiinni. Päivä pitenee ja mies hoikistuu.

Kun on kevään lipittänyt vihannesmehuja, tehnyt kuolemaa salilla ja pannut itsensä solakaksi, niin sitähän on alkukesästä taas seksikäs kuin perkele!

Kelpaa hypätä tapahtumasta toiseen kuin nuori orhi. Ei tarvitse laskea kaloreita eikä tuoppeja, kunhan vain nauttii elämästä ja viettää rakkauden kesää. Syksyllä voi taas levätä ja kerätä motivaatiota tulevaa kevättä varten. Kiertokulku jatkuu.

Mitähän sitä seuraavaksi söis?