Baltia on nähty

Baarin henkilökunta alkaa tehdä lähtöä. Kello on puoli kahdeksan aamulla. Roger haluaa tarjota minulle kahvit.

”Saanko myös pullaa?”

”Pullakin järjestyy.”

Lähdemme Riian linja-autoasemalle, vaitonainen Tumppi lähtee mukaan. Kumppanusten välit ovat vielä hieman kireät yön jäljiltä. Niitä ei yksillä pullakahveilla paikata.

Minä olen aina ollut helppo.

Linja-autoaseman kahvilassa saan kupillisen kahvia ja luvan valita haluamani pullan tiskiltä. Otan isoimman. Istumme ikkunan kupeessa oleville baarijakkaroille vierekkäin kuin rokkikukot orrelle. Minä otan paikan keskeltä, murjotun ja murjottavan kaksikon välistä. On hiljaista, ei juuri jutella. Minua alkaa hymyilyttää.

”Meinasitteko murjottaa toisillenne koko loppuelämänne?”, en malta olla kysymättä.

Kumpainenkaan ei vastaa, vaan he katselevat tahoillaan seinille.

Eroamme linja-autoaseman ulkopuolella. Rogerin puoliso on tulossa päivälennolla Riikaan. He lomailevat Riiassa muutaman päivän ja auttavat samalla Otran kotiinpaluussa. Ensimmäisenä shoppailukohteena on kuulemma kaupan kemikalio-osasto, josta ostettavalla meikkivoiteella voi peittää pahimmat mustelmat basistin kasvoista.

Ruhjottu Roger suuntaa kohti varaamaansa hotellia. Minä lähden Tumpin kanssa etsimään kahta kiertuekumppaniamme, jotka toivottavasti ovat vielä mukana remmissä.

Paluumatka kohti kotia alkaa. Makaan alkumatkan vanin lattialla keräten voimia. Kuulen, kuinka viestit ja puhelut sinkoilevat Suomen ja Latvian välillä. Sairaalaan jääneelle kitaristille järjestetään hoitoa Suomesta käsin tutun lääkärin avustuksella. Kotijoukot kertovat mielipiteitään keikkamatkastamme.

”Sai olla sitten viimeinen kerta, kun lähdet mukaan noille Sorjosen paskareissuille.”

Parempi olla kommentoimatta mitään. Rock nyt vain on raju harrastus.

Loppumatkasta pystyn jo hoitamaan oman ajovuoroni. Kurvaamme Tallinnan satamaan. Sisäänkirjautumisessa satamavirkailija katselee matkalippujamme.

”Teitä on siis kuusi henkilöä ja auto?”

”Nyt on vain neljä henkilöä.”

”Mutta tässä lipussa lukee, että kuusi.”

”Juu, oli. Tuolla nyt sattui vähän kaikenlaista.”

Laivalla ei onneksi ole tällä kertaa kuvausryhmiä. Nyt ei enää oikein jaksaisi. Minulla on takki tyhjänä. Tumpin takki on hävinnyt. Jurskis uhoaa voivansa lähteä vastaavalle kiertueelle vaikka saman tien.

”Buukkaa mulle vaikka yhden miehen tanssikiertue. Minä oon valmis!”

Salttukaan ei anna vastoinkäymisten lannistaa vaan vetää mukavat kännit. Oma kiintiöni juopottelun suhteen on taas hetkeksi täynnä. Soitan Teijalle ja lupaan tuoda yöllä kotiin tullessani jotain syötävää.

Päätän, että nyt on tämä Baltia nähty.

rokkireissaajat

rokut

salttu

Mainokset

Yö kadulla

Keikan jälkeen menee tovi selvitellessä henkilökohtaisia välejä. Roger on tehnyt päätöksensä bändistä eroamisesta enkä yritäkään saada häntä sitä pyörtämään. Olen huolissani siitä, että kaveruutemmekin on mennyttä. Juttelu menee taas volinaksi. Jos touhu ei ole ollut jo aiemmin naurettavaa, niin viimeistään nyt reissu alkaa saada säälittäviä piirteitä.

Onneksi käy ilmi, että pysymme kavereina.

Aamun jo sarastaessa huomaan osan seurueestamme lähteneen hostelliin nukkumaan. He ovat ottaneet huoneet keikkapaikkaa vastapäätä olevasta hostellista. Keikkajärjestäjä on varannut meille majoituksen, mutta sinne on liian pitkä matka.

Ainakin tälle porukalle.

Pähkäilen hetken yöpaikkaa Tumpin kanssa, ja päätämme lähteä autoon nukkumaan. Kävelemme sunnuntaiaamuun heräilevän vanhan kaupungin läpi. Vasta autolla älyämme, että eihän meillä ole edes avaimia mukana. Ne ovat Jurskiksella, joka koisaa parhaillaan hostellissa. Meidän pitäisi kävellä äsken taivaltamamme matka edestakaisin, että saisimme vanin ovet auki.

Laiskottaa.

Jäämme makailemaan kadulle auton viereen. Tuttua puuhaa, samaa tuli harrastettua Riivatun kanssa jo yli kaksikymmentä vuotta aiemmin.

Jalkakäytävällä on rokkarien mukava lepuuttaa jäseniään. Alkaa hymyilyttää. Melko vahvaa esitystä on ollut taas kautta linjan. Makailemme kaikessa rauhassa tunnin verran, kunnes lähdemme kahville kulman takana olevaan pikaruokapaikkaan. Ovella huomaamme paikan menneen kiinni tunniksi juuri minuuttia aikaisemmin. Muuten paikka on tietysti auki ympäri vuorokauden.

Hyvin menee.

Emme jaksa lähteä seikkailemaan minnekään, vaan jäämme odottamaan paikan avautumista terassille. Ihmisiä alkaa liikkua kaduilla yhä enemmän ja aurinkokin paistaa. Katselemme ohi kulkevia naisia, viheltelemme perään ja nauraa kätkätämme keskenämme. Hölmöillä on nastat huvit. Emme saa vastakaikua, mutta se on ihan hyvä. Suurimmalla osalla naisista on puolisot mukana. Elämme vaarallista rock’n roll -elämää.

Viisi minuuttia ennen paikan aukeamista saamme tarpeeksemme odottamisesta ja lähdemme takaisin keikkapaikalle. Kuinkas muuten. Olemme vahvassa vireessä.

Uhmaamme logiikan lakeja.

Kävelemme taas halki vanhan kaupungin ja toivomme, että keikkapaikalla olisi vielä joku. Depon ovi on auki. Henkilökunta on ottamassa aamun viimeisiä oluita. Yhdessä pöydässä kuorsaa Roger nenä lytyssä ja silmä mustana.

”Huomenta! Ootko nukkunut pitkäänkin?”, kysyn häneltä varovasti herätellen.

”Ihan äskettäin torkahdin. Muuten tässä ollaan oltu hereillä koko yö”, vastaa Roger haukotellen.

”Onko sinulla mitään hajua keikkapalkkioista? Ootko käynyt kysymässä?”

”Ei oo kyllä mitään käryä.”

Olemme keikalla lippuriskillä. Ties vaikka lippukassaan olisi kertynyt pari latia. Käyn juttelemassa henkilökunnan kanssa.

Keikkajärjestäjä kertoo, että keikalle myytiin lippuja huimat kahdeksan kappaletta. Tulot eivät ole kattaneet edes miksaajan palkkiota.

voikiesus

Takahuoneessa kuohuu

Olisi minun ajovuoroni, mutta eipä minusta ole kuskiksi. Jurskis lukee tilannetta tarkasti ja toteaa voivansa ajaa. Jonkun on otettava ohjat. Minä helpotan oloani ottamalla tuikkua murheeseen, joka taas saa Rogerin nyreäksi.

Eipä ihme. Liepajan tapahtumat ja sairaalaan jääneen kaverin kohtalo painavat jokaista. Rogerin nenä on murtunut ja on varmasti kipeä. Ilmapiiri on huomattavasti aiempaa kireämpi. Lisäksi minua vituttaa puhelimeni katoaminen. Työsuhdepuhelimen hukkaaminen tietää taas visiittiä pomon luokse. Mieluummin kadottaisin omiani.

Hävettää.

Pääsemme Riikaan, jossa jätämme auton kilometrin päähän keikkapaikasta ja kävelemme kitaroinemme paikalle. Päätämme hakea auton myöhemmin lähemmäksi tarpeen vaatiessa. Enimmät hifistelyhalut soundien ja soittokamojen suhteen ovat kummasti kaikonneet mielistä, vaikka olenkin ottanut mukaani omat kitarakamani. Nyt välttävät huonommatkin.

Menemme keikkapaikalle ja toteamme, että paikalla oleva backline saa välttää. Ehdotan Tumpille, että lähtisimme käymään kaupungilla syömässä ja katsomassa samalla nähtävyyksiä.

Kierrämme torit ja vanhat zeppeliinihallit, jotka toimivat nykyisin kauppahalleina. Niitä on yhteensä viisi ja jokaisessa myydään erilaisia tuotteita. Kahdessa halleista myydään sekalaista krääsää vaatteineen ja saippuoineen, kolmannessa juustoja, neljännessä lihaa ja viidennessä kalaa. Viimeistä paikkaa olen pyrkinyt välttämään etenkin krapuloissani. Nyt tuollakaan ei ole suurempaa merkitystä. Olo on tarpeeksi huono muutenkin.

Tapaudumme lähistöllä olevaan rokkibaariin, mutta se on pannut lapun luukulle. Koukkaamme vanhaan kaupunkiin ja käymme syömässä terassilla. Syöminen saa olon paremmaksi. On vaihteeksi ihan mukavaa. Istumme auringonpaisteisella terassilla ja elämä on leppoisaa. Ihmisiä on mukava katsella, naisetkin näyttävät taas kauniilta.

Palaamme keikkapaikalle, jossa auringonpaisteiseksi muuttunut mieliala synkkenee. Muut ovat kyrpiintyneitä. Poissa ollessamme on paikalle saapunut äänimies. Kaverit ovat joutuneet tekemään soundcheckin hänen kanssaan ilman, että paikalla on ollut kokonaista bändiä. Se ei tunnu minusta kovinkaan isolta jutulta tässä konkurssissa, mutta Rogeria se tuntuu rassaavan.

Kyllähän nuo asiat toki pitäisi hoitaa. Olisimme voineet ainakin ilmoittaa kaupungille lähdöstämme. Kaverit ovat kuitenkin saaneet soundit tsekattua ja mekin olemme nyt paikalla. Kyllä tämä tästä vielä rokkijuhlaksi muuttuu.

Ainoana ongelmana on vain se, että kuuden hengen porukkamme on kutistunut viisihenkiseksi ja paikalla pitäisi kuitenkin esiintyä kahden yhtyeen voimin.

Jalostamme varamiespalvelua entisestään. Roger siirtyy tuuraamaan sairaalaan jäänyttä Otraa kitaraan ja Jurskis ottaa hoitaakseen myös Terveyskeskuksen basistin tehtävät. Pojat ottavat kitarat mukaansa ja lähtevät treenaamaan Terveyskeskuksen settiä ulos kadulle. Puolisen tuntia myöhemmin he palaavat takaisin sisälle treenattuaan lyhyen, mutta sitäkin napakamman kymmenen kappaleen setin.

Ensin Depon lauteet lämmittää Terveyskeskuksen entistäkin erikoisempi erityiskokoonpano. Sehän toimii kuin tauti. Paikalle ei ole saapunut yleisöä muutamaa henkeä enempää, mutta heille tuntuu kelpaavan senkin edestä. Pari kaveria joraa lavan edessä läpi keikan.

Minulla on ongelmia virvelitelineen kanssa. Koko hökötys ei meinaa kestää pystyssä, vaan joudun tukemaan virveliä jaloillani koko setin ajan samalla kun yritän itse pysyä rumpupallilla. Taistelusta huolimatta saan pidettyä kompit jotenkin kasassa.

Roger kurittaa keppiä antaumuksella ja tuuraajabasisti on liekeissä. Jurskis soittaa bassoa leveässä haara-asennossa ja välillä jopa niskansa takana. Mahtavan näköistä touhua. Laulusolistikaksikko on myös iskussa. Hommassa on taas tekemisen meininkiä.

Viimeisen kappaleen jälkeen kourallisesta muodostuva yleisö meluaa niin, että on aivan pakko soittaa encoret. Koska olemme soittaneet jo kaikki kappaleet, jotka tuuraajat ovat ehtineet opetella, soitamme setin ensimmäisen biisin uudestaan. ”Köyhät kyykkyyn” kajahtaa illan aikana toistamiseen. Menee täydestä kuin väärä raha.

Olosuhteisiin nähden mahtava keikka.

Seuraavaksi bändin solistit siirtyvät yleisön puolelle, kitaristi vaihtaa bassoon, basisti rumpuihin ja rumpali kitaraan. On Veljekset Perseen vuoro.

Yleisö ei käy ihan yhtä villinä kuin edellisen keikan aikana, mutta samat pari kaveria jaksavat heilua koko keikan lavan edessä. Soitto ei ole terävintä mahdollista, ei sinne päinkään, mutta toimii jotenkuten. Ainakin minun mielestäni.

Rogerin mielestä ei.

Viimeisessä biisissä humalaisen ote herpaantuu ja soitan riffin vituralleen. Se saa Rogerin käämit palamaan totaalisesti. Takahuoneessa hän huutaa suoraa huutoa saaneensa tarpeekseen minun ryyppäämisistäni. Hän ilmoittaa lähtevänsä Veljekset Perseestä, koska koko touhussa ei ole enää mitään järkeä.

”Kaikki on turhaa!”

Kuuntelen nöyrästi, koska eipä minulla ole heittää mitään vasta-argumenttejakaan. Rogerilla on pointti.

Tumppi on toista mieltä. Hän on nähnyt keikan eikä ole huomannut siinä mitään ihmeellistä. Tumppi alkaa puolustaa minua voimakkain sanankääntein.

Lopulta sanailu menee suorastaan ilkeäksi. Jopa niin ilkeäksi, että Roger napsauttaa Tumppia turpaan.

Roger saa välittömästi kenkää Terveyskeskuksesta.

Tuumaan, että tuohon en ole vielä pystynyt minäkään. Roger kerkesi minuutin sisällä erota yhdestä bändistä ja saada kenkää toisesta.

Tekijämiehiä.

DjaT

Mafian mätkittävinä

Rogeria vedetään turpaan tanssilattialla. Joku täysin tuntematon korsto on odottamassa nyrkkinsä kanssa, kun Roger nostaa päätään vähän ylemmäksi joratessaan. Basisti ehdi tehdä mitään. Hän tipahtaa tanssilattiaan nenä murtuneena.

Ilmapiiri muuttuu yhdestä iskusta. Juhlat ovat ohi. Seuraavien sekasortoisten sekuntien aikana joku käy taskullani. Huomaan, että minulla ei ole enää puhelinta. Yritän turhaan selittää kadonneen puhelimeni kohtaloa portsarille. Olen niin päissäni, etten muista edes omaa puhelinnumeroani. Ihmettelen järjestysmieskopin seinällä roikkuvia käsiaseita. Järeät ovat latvialaisportsareiden työkalut.

Jurskis on jo lähtenyt nukkumaan. Hän herää ovelta kuuluvaan koputukseen. Ovella on hotellin vastaanottovirkailijatar, joka kertoo, että yksi seurueemme jäsenistä makaa sairaalan teho-osastolla potkittuna.

Ei helvetti.

Minä olen Jurskiksen huonekaveri, eikä minua näy missään. Ensiksi Jurskis luulee, että minä olen uhri ja syöksyy herättämään muita. Rogerin ja Tumpin huoneen vuode on yltä päältä veressä, joka on tullut Rogerin murtuneesta nenästä.

Jurskis löytää minut terassilta. Selviää, että sairaalassa onkin Otra.

Juttelemme havaijipaitaan pukeutuneen nuoren latvialaisen kanssa, joka on nähnyt tapahtuneen. Otra on mennyt yöllä istumaan keikkapaikan terassille. Hetkeä myöhemmin paikalle on saapunut suurikokoinen venäläinen motoristi, joka on väittänyt kitaristin istuvan hänen paikallaan. Kun Otra on alkanut nousta pöydästä luovuttaakseen paikkansa, naamaan on kajahtanut nyrkki. Vaikka Otra onkin kaatunut jo ensimmäisen iskun voimasta maahan, ei asiaa oltu jätetty siihen, vaan opetusta on terästetty potkimalla häntä päähän porukalla.

Havaijipaitamiehen mukaan paikallinen venäläismafia yrittää savustaa klubin omistavaa latvialaistunutta tanskalaisyrittäjää pois markkinoilta aiheuttamalla paikassa levottomuuksia. Ihmisiä piestään surutta.

Jutellessamme kylkeeni liimautuu nuori naisihminen, jonka huomiota herättävän flirtin tarkoitusperät tuntuvat hämäriltä. Jurskis huomaa, että naisen seurueessa olleet venäläismiehet mulkoilevat ilkeän näköisesti minun suuntaani. Ilmeisen houkutuslinnun ansiosta otsaani on ilmestynyt teksti, joka kertoo minun olevan seuraava uhri.

”Pitäisiköhän sinun poistua ja käydä hakemassa kitarasi tuolta sisältä”, Jurskis vihjaisee.

Poistun terassilta eikä kukaan lähde perääni. Jurskis käy hakemassa tavaramme hotellihuoneesta ja huomaa palatessaan minun kävelevän ulos klubin ovesta. Samassa yksi terassilla notkuneista venäläiskorstoista lähtee ilmeisen pahat mielestään minua kohti. Kanssamme hetkeä aiemmin jutustellut latvialaismies nousee ylös ja yrittää suojella minua sillä seurauksella, että saa itse pataansa oikein kunnolla. Nyrkki heilahtaa ja havaijipaitakaveri tipahtaa maahan.

Paikalle kurvaa auto. Poliisit ovat olleet tarkkailemassa tilannetta sivummalla. He puuttuvat tilanteeseen vauhdikkaasti. Kaksi poliisia syöksyy edeltä kohti venäläistä mafiaveikkoa luotiliivit yllään ja kolmas varmistaa taustalla konepistoolilla. Paikan omat järjestyksenvalvojat seuraavat tilannetta valppaina. He sentään ovat jättäneet omat aseensa roikkumaan seinälle.

Ihmisiä sekä työkseen että harrastuksekseen hakkaava venäläiskorsto tietää mitä tehdä. Hän nostaa välittömästi kätensä ylös. Jopa niin nopeasti, että tyyppi on tiennyt tasan tarkkaan mitä tuleman pitää. Poliisit ottavat miehen haltuunsa rutiinilla.

Kaiken hulluus voisi jopa ahdistaa, jos jotain tapahtuneista älyäisin. Hortoilen kiihkeiden tapahtumien ohi naula päässä. Jurskis poimii minut auton kyytiin.

Heitämme Rogerin poliisiasemalle tekemään rikosilmoitusta ja kurvaamme pala kurkussa sairaalaan.

Kävelemme pitkin sairaalan käytäviä. Paikka on kaikessa ankeudessaan kuin toisesta maailmasta suomalaisiin sairaaloihin verrattuna. Matkalla onnistun eksymään muista. Hortoilen yksinäni ympäristössä, joka voisi olla suoraan jostakin kauhuelokuvasta. Päässäni suhisee. Onneksi löydän kaverini ennen kuin tulee itku.

Pojat ovat sillä välin saaneet yhteyden lääkäriin, joka esittelee Otran passikopiota, kyselee hänen osoitettaan ja hokee ”brain damage”. Pelkäämme pahinta.

Helpotus on suuri, kun huomaamme meille tulleen tiedon liioitelluksi. Monosta päähänsä saanut kitaristi ei makaakaan koomassa letkuihin kiinnitettynä, vaan pystyy istumaan sairaalan tuolilla ja puhumaan.

Otran ulkonäkö näyttää pahalta, mutta ihan helvetin paljon paremmalta mitä ensimmäiset uhkakuvat antoivat ymmärtää. Hänen päänsä on paisunut potkupalloksi. Minulle tulee Otraa katsoessani mieleen oma Hampurin turpasaunani.

Sairaala on esittänyt mielipiteensä, että Otran on jäätävä sinne. Lääkäri pääsee tutkimaan häntä kunnolla vasta maanantaina.

Lähden Jurskiksen kanssa poliisiasemalle noutamaan Rogeria. Roger on ehtinyt lähteä haahuilemaan omille teilleen. Jurskiksen puhelimesta on akku lopussa ja minun luurini on varastettu, joten emme saa kaveriimme yhteyttä. Lopulta Roger löytyy jokirannasta aamukaljalta.

Roger kertoo, että hänet hakannut tyyppi on saatu kiinni. Paskiaisella on tilillään kymmeniä vastaavia pahoinpitelyitä. Poliisit ovat levitelleet käsiään. Ei voi mitään.

Murjottu basistimme hyppää kyytiin ja palaamme sairaalaan. Kaverimme ovat tulleet ulos tupakalle. Annan Otralle kaikki edellisillan keikkapalkkiot, joita on kertynyt lateina huiman sadan euron edestä. Otralla voi tulla vielä käyttöä rahoille, meidän muiden konkurssiin niillä ei ole suurempaa vaikutusta.

Jätämme kitaristin sairaalaan lepäämään ja suuntaamme vanin keulan kohti Riikaa.

Terkkarit

Kaljanhuuruista paahtoa

Pari viikkoa Joensuun keikan jälkeen pakkaan soittokamani vaniin ja hurautan treenikiertueelle Baltian-reissua varten. Suunnitelmissa on treenata ensin Jurskiksen luona Kaarinassa Veljekset Perseen kanssa ja siirtyä sieltä Otalammelle pistämään Terveyskeskuksen setti kuntoon ennen kuin pyyhällämme aamulautalla Suomenlahden yli.

Sekalaisilla kokoonpanoilla tehtävän varsinaisen rokkiturneen ensimmäinen takaisku on tapahtunut jo muutamaa viikkoa aikaisemmin. Kiertueemme on typistynyt kahteen keikkaan tuplabuukkauksen takia. Peruutus tulee Jelgavasta, jossa en ole käynyt aiemmin soittamassa.

Enkä käy nytkään. Olen toki käynyt kaupungissa turistina Teijan kanssa ja tykästynyt siihen kovasti.

Treenit Kaarinassa muodostuvat melko kosteiksi, mutta saamme kasaan tanakan setin. Treenaamme Jurskiksen olohuoneessa keskiviikkoillan ja torstaiaamun. Setti sujuu niin hyvin, että ne pienet huolet, joita minulla on keikkojen suhteen ollut, hälvenevät saman tien. Nautituilla oluillakaan tuskin lienee liiemmin totuutta vääristävää vaikutusta.

Torstaiaamun treenien päätteeksi pakkaamme kamat autoon ja lähdemme ajelemaan kohti Otalampea. Pakkaamatta jäävät vahvistimeni kanavanvaihtopedaali ja auton vara-avaimet.

Kaikki tarpeellinen sentään on mukana. Napsautan seuraavan tölkin auki.

Otalammella saamme myös Terveyskeskuksen setin iskuun. Soitamme vain vanhoja kappaleita. Ei tässä ole hätäpäivää tämänkään bändin kanssa. Kunhan vain selviämme laivaan niin kaikki on hyvin.

Loppuillasta alan olla jo aika pierussa. Pari päivää on mennyt kaljan voimalla.

Onneksi muut ovat olleet skarpimpina kuin minä. Ehdimme laivaan komeasti. Olemme varanneet paikan henkilöautolle, vaikka vanin mitat menevät joka suhteessa yli henkilöautolle määrätyistä rajoista. Kukaan ei kiinnitä ylimääräisiin sentteihin huomiota, vaan ajamme auton parkkiin autokannelle ilman ongelmia.

Käyn syömässä aamiaisen ja juon pubissa pari olutta. Väsymys hieman painaa, mutta en anna sen haitata. Baarissa raikuva karaokekaan ei häiritse rokkireissufiiliksissä. Puhelimeni akku on päässyt lähes tyhjenemään, joten vien puhelimeni lataukseen laivan infotiskille.

Kun menen noutamaan sitä tuntia myöhemmin, on paikalla kuvausryhmä, joka kuvaa televisioon Laiva-nimistä tosi-tv-sarjaa. Saan puhelimeni latauksesta ja vaihdan muutaman sanan purserin kanssa päätyen samalla muutaman sekunnin ajaksi tv-sarjaan.

En osaa aavistaakaan sitä, että kun ohjelma tulee lopulta ulos, on puhelin jo aikapäiviä sitten kadonnut. Se tulee olemaan menneen talven lumia jo seuraavana yönä.

Ajamme kohti Liepajaa kovaa vauhtia. Matkaa kertyy Tallinnastakin vielä lähes 600 kilometriä. Onneksi keli on hyvä eikä minulla ole ajovuoroa. Keskityn juomaan kaljaa. Se lämmittää niin, että tauolla uskaltaudun käymään uimassakin. Kylmä vesi virkistää kummasti muun pulahtelun keskellä.

Jos minä alan olla kaljoissani, niin samaa voi sanoa myös Otrasta. Kitaristi hortoilee kusitaukoa pitäessämme keskellä maantietä vaarallisen näköisesti. Hänen peräänsä on parempi vähän katsoa, koska miehellä itsellään on vauhti päällä.

Enpähän ole yksin.

Tiedän, että minun on siirryttävä jossain vaiheessa vesilinjalle. Taktiikka on toiminut Liepajassa ennenkin. Pääasia, että keikat hoituvat kunnialla.

Perillä on odottamassa tuttu miksaaja. Hän tervehtii meitä leveästi virnistäen. Paikan backline on vaihtunut astetta huonompaan, mutta muuten laitteisto on asiallista. Kuulemme myöhemmin, että koko klubi on jouduttu rakentamaan uusiksi pari vuotta aiemmin riehuneen tulipalon takia.

Väännämme soundcheckiä miksaajan johdolla. Terveyskeskuksen osuus menee minun osaltani turhaksi kiukutteluksi, koska mielestäni soundcheckissä soittamamme biisit eivät vain nyt kulje niin kuin pitäisi. Syyllinen löytyisi helposti peiliin katsomalla, vaikka en sitä itse myönnä enkä älyäkään. Pitkä kaljanhuuruinen automatka on syönyt parhaimman terän. Kinastelusta huolimatta saamme väänneltyä äänet kohdilleen ja lähdemme syömään keikkapalkkiopitsoja.

Itse keikat menevät vaihtelevasti. Terveyskeskuksen keikka jättää toivomisen varaa, vaikka huonompiakin on tullut soitettua. En ole sisäistänyt bändin vanhoja kappaleita ja soitan välillä mitä sattuu.

Veljekset Perseellä raikaa hieman paremmin vaikka triona soittaminen tuokin haastetta lavankäytölle. Saamme kuitenkin aikaiseksi kohtuullisen show’n.

Yleisöä valuu paikalle jonkin verran, vaikka hetkeä ennen aloittamistamme on vaikuttanut todella heikolta. Väkeä on hieman vähemmän kuin edellisellä visiitillämme, mutta meidän ei sentään tarvitse soittaa tälläkään kertaa aivan tyhjälle salille.

Takahuoneessa muutaman tunnin kestänyt vesilinja saa tylyn lopun paikalle tuotujen vodkapullojen muodossa. Lähdemme viettämään iltaa ihmisten pariin.

Sitten kaikki alkaa mennä vahvasti päin persettä.

VPTreenit

VPTreenit2

Kuvat Tytti Juhola.