Patapata

Brasilialaiset johdattavat minut pienehköön alakulttuurikapakkaan St Paulin toiselle laidalle. Baarissa on meininki kohdallaan. Olut on halpaa ja musiikki soi lujaa. Eiköhän täällä viihtyne. Seurustelen jonkin aikaa uusien tuttavuuksieni kanssa, mutta nämä häipyvät vähitellen jonnekin omille teilleen.

Puoli tuntia saapumiseni jälkeen istun pöydässäni yksin. Olen päissäni kuin ankka.

Ihmettelen, että olikohan tässä koko siirrossa mitään järkeä. Kylläpä kannatti tulla istumaan hirveässä hönössä baariin, jossa ei ole yhtään tuttua.

Samassa huomaan viereisessä pöydässä toisen minut mukaan houkutelleista tytöistä. Hän istuu jonkun korston kanssa, joka tökkii tyttöä sormilla naamaan. Ei lujaa, mutta tyttö ei ilmeistä päätellen näytä tykkäävän. Olen huomaavinani kyyneleenkin silmäkulmassa.

Johan on perkele! Päätän, että jos tuo tyyppi tökkää vielä kerrankin, niin minä menen ja tökkään takaisin. Ja eikös se perhana teekin niin. Niinpä minä känni-idiootti menen voimani tunnossa pöytään ja tökkään vuorostani kaveria.

Nyrkillä.

Kaveri pomppaa ylös pöydän äärestä ja tökkää takaisin.

Paljon lujempaa.

Ja monta kertaa.

Pataan tulee huolella. Tyypin nyrkit ovat kuin pajavasarat. Ne mätkivät minua kuin vierasmaalaista sikaa, joka tietysti olenkin. Tipahdan maahan ja korsto viimeistelee hommansa vielä muutamalla iskulla. Jotain muutakin porukkaa käy luonani, kun makaan maassa piestynä. Umpeen muurautuvasta silmäkulmastani näen miten Hampurin Tyson häipyy tyttönsä kanssa paikalta kipeitä rystysiään pidellen.

Mutta loppuipa jätkältä tökkimiset!

Baarin väki on suunniltaan. Tunteet käyvät kuumina kun horjun baarista ulos. Pihalla huomaan, että povitaskustani on kadonnut niin passi kuin lompakkokin. Menen takaisin sisälle, jossa saan kuulla olevani lievästi sanottuna ei toivottu persoona. Kantaporukka nimittää minua sylki lentäen arschlochiksi.

”Scheisse sentään! Nyt pihalle!”

Vastaan, että en lähde minnekään ennen kuin tavarani löytyvät. Etsin niitä lattialta ja huonekalujen alta, mutta eihän niitä tietenkään löydy. Lopulta on parempi niellä tappionsa ja poistua paikalta.

Lähden vaeltamaan takaisin keikkapaikalle. Aamu sarastaa. Minulla ei ole varmaa tietoa, että minne pitäisi mennä, mutta edellispäiväisen kävelyn perusteella tiedän, että jos löydän tieni Reeperbahnille, osaan kyllä kävellä sieltä perille. Yritän hahmottaa oikeaa suuntaa parhaani mukaan ja lähden kävelemään hiljalleen kohti kerrostalojen välistä pilkottavia satamanostureita, joiden päättelen olevan Reeperbahnin kupeessa Elben rannalla.

Matkalla minut yllättää kakkahätä. Ei auta mikään. Ei tästä konkurssista puuttuisikaan enää kuin sonnat housussa. Painun tarpeilleni pyörätien vieressä olevan nurmikkokaistaleen reunalle, jossa pikkuruinen pensas antaa näkösuojaa. Paperia ei ole, mutta paikalla kasvaa valkoapilaa runsaasti.

Kun kiskon housujani takaisin ylös huomaan keski-ikäisen saksalaisrouvan muutaman metrin päässä. Rouvalla on mukanaan puudeli, joka on samoissa puuhissa kuin minäkin.

Helvetti, nyt pitää kysyä reittiä. Pomppaan puskasta rouvan silmien eteen.

”Wo ist Reeperbahn?”, saan älähdettyä.

Nainen ei sano mitään, mutta osoittaa suunnan kädellään. Kiitän tyrmistynyttä rouvaa avusta ja lähden suunnistamaan hänen osoittamaansa suuntaan. Reeperbahn löytyy muutaman minuutin kävelyn jälkeen ja samassa löydän oikean reitin keikkapaikallekin.

Ennen keikkapaikkaa huomaan kadunvarressa Vastavirran auton. Paukku on tullut sinne nukkumaan. Saan hänet hereille ja pääsen kyytiin. Kuulen ensimmäiset ripitykset. Arvattavasti tulen kuulemaan niitä lähipäivinä kosolti lisää.

Haukon hetken aikaa henkeä bussin lattialla ja mietin mitä tehdä. Pitäisi varmaan selvittää ainakin passiasiat. Autolla matkatessa papereita tuskin kysytään, mutta olen palaamassa Suomeen lentäen. Pitää saada kiinni joku, joka voisi selvittää minulle Suomen konsulaatin yhteystiedot.

Soitan pomolleni Suomeen. Tämä katkaisee puhelun ensimmäisellä yrittämällä. Hän tietenkin ajattelee, että soitan ihan vain vittuillessani. Laitan pomolle tekstarin, että nyt on tosi kyseessä. Toiseen puheluun hän lopulta suostuu vastaamaan. Kerron lyhyesti mitä on tapahtunut ja pyydän häntä etsimään Hampurin Suomen konsulaatin puhelinnumeron, että voin hoitaa itselleni uuden passin. Pomo sanoo pistävänsä tiedot tulemaan tekstiviestillä.

Nukahdan.

Herättyäni soitan konsulaattiin ja selitän tilanteen. Minulla on paluulento varattuna kolmen päivän päästä ja tarvitsen passin viimeistään silloin. En oikein ole tajuissani vieläkään enkä ymmärrä kaikkea mitä linjan toisessa päässä oleva nainen selittää. Olen kuitenkin ymmärtävinäni, että he hoitavat asian ja tilaavat kopion passistani Nokian poliisilaitokselta. Homma vaikuttaa selvältä ja asiat alkavat järjestyä kuin itsestään. Sanon soittavani myöhemmin kuullakseni asioiden etenemisestä. Nyt ei ymmärrys riitä.

Palaan Paukun kanssa takaisin keikkapaikalle, jossa näen kauhistuneita ilmeitä. Menen vessaan ja katson itseäni peilistä. Pääni on paisunut kuin rantapallo, toinen silmä on muurautunut umpeen, otsassa mustelmia, huulet turvoksissa.

Kertakaikkisen karu näky.

Päässäni alkaa soida sanoituksenpätkä, jota etsin turhaan Zum Ankerista. Kaivan taskustani kynän ja kirjoitan rivin keikkapaikan vessan seinään.

”Jos ei täällä osaa käyttää käsiään, kohta omakseen ei tunne pläsiään.”

hampuri