Pari viikkoa syksyisen Baltian-pyörähdyksen jälkeen Bulldoser lähtee soittamaan Helsinkiin. Vuoritalon keikka sattuu olemaan sopivasti syntymäpäivänäni. Vuokraamme minibussin Vastavirta ry:ltä, ja saamme tutun kaverin kuskiksi. Paukku ajaa, ja matka sujuu rattoisasti Iron Maidenia kuunnellessa.

En ole käynyt Vuoritalolla koskaan aiemmin. Tiedän, että siellä järjestetään keikkoja ahkerasti. Vanhasta syntymäpäiväsankarista porukka vaikuttaa kovin nuorelta ja asenteelliselta. Alusta saakka on olo, että tänään eivät kysyntä ja tarjonta tule kohtaamaan. En anna sen häiritä, vaan napsautan uuden oluttölkin auki. Niitä on mennyt tasaisella tahdilla jo Tampereelta lähdettyä.

Käyn hakemassa käteeni leiman lipunmyyntitiskiltä.

”Onko teillä vieraslistaa?”, reippaan oloinen nuorimies kyselee tiskin takaa.

”Joo, pistä Bulldoserin listalle Rakel Liekki!”, huikkaan.

”Ei tarvitse. Rakel Liekki on pysyvästi talon omalla listalla”, nuorukainen vastaa hymyillen. Onhan täällä järki-ihmisiäkin.

Bulldoserin listalle päätyy ystäväni Tomi, joka saapuu keikalle suoraan firmansa juhlista pyhäpuku päällään. Mies erottuu hauskasti muusta yleisöstä. Mutta niin erottuu bändikin. Reiska on pukeutunut McDonald’sin paitaan ja minä heilun The D-Devil-puvussani. Yleisön suut menevät mutruun. Sen vaikutus on sama kuin joku heittäisi bensaa liekkeihin. Päätän esittää rajuimmat ja irstaimmat koreografiani.

Pökin kitaraani ja avaan supersankaripuvun vetoketjua niin, että voin hieroa nännejäni. Nuoriso vastaa näyttämällä keskisormea. Vuorovaikutus on vahvaa. Jälkeenpäin luen jostain, että ilmassa on ollut jopa lynkkausmielialaa. Saavutus kai tuokin.

Onneksi kaikki eivät ole yhtä herkkähipiäisiä. Muutamia tyyppejä tulee kehumaan keikkaa ja annamme haastattelun punkkareiden pitämään radio-ohjelmaan.

Varsinainen show alkaa kotimatkalla. Suutahdan Vuoritalon pihassa, koska en saa istumapaikkaa autossa. Autoon on pakkautunut kyytiä vailla olevia kavereita. On se nyt jumalauta. Maksan vuokraa kyydistä, jossa saan seisoa koko matkan Helsingistä Tampereelle. Hyppään pihalle ja tempaisen oven kiinni niin kovaa, että sen lukkomekanismi hajoaa. Lähden kävelemään pois ilman, että on hajuakaan minne pitäisi mennä.

Pääasia, että mies lähtee, ajattelen. Muut seuraavat autolla perästä ja houkuttelevat kyytiin, mutta enhän minä tietenkään suostu moiseen, vaan teen ainoan tyylikkään ratkaisun.

Pistän juoksuksi.

Siinä sitä mennään vierekkäin, minä juoksen ja kaverit ajavat rinnalla. He yrittävät puhua minulle järkeä aikansa, kunnes kyllästyvät valopään oikutteluun ja lähtevät ajamaan Tampereelle.

Minä yritän hahmottaa, että missä olen. Aikani haahuiltua löydän junaradan. Päättelen, että tähän aikaan siellä ei kulje enää paikallisjunia, mutta nyt minulla on edes jokin maamerkki. Päätän soittaa taksin.

Soitan taksikeskukseen, jonka numero on tallennettuna puhelimeeni.

”Mihin osoitteeseen sen taksin pitäisi tulla?”, kysyy naisääni linjan toisessa päässä.

Hyvä kysymys. Huomaan hieman kauempana katukyltin ja kipaisen katsomaan. Kerron osoitteen puhelimeen, seuraa hetken hiljaisuus.

”Niin, sinäkö olit nyt Helsingissä?”

”Joo, täällä ollaan!”

”Tulisi varmaan halvemmaksi tilata se taksi sieltä Helsingistä. Täältä Tampereelta se tulee maksamaan aika paljon ja ottaa aikansa ennen kuin se ehtii paikalle.”

Kiitän vinkistä, katkaisen puhelun ja soitan paikalle taksin numerotiedustelun kautta.

Ajelen taksilla keskustaan ja käyn katsomassa meneekö Tampereelle yöbussia. Näemmä menee, mutta vasta parin tunnin päästä. Tapan aikaa baarissa. Muu porukka ajelee sillä välin Tampereelle sivuovi raollaan. Lukkomekanismin rikkoutumisen vuoksi ovi ei mene enää kokonaan kiinni. Kaverit saavat kylmää lokakuista kyytiä. Maksan myöhemmin korjauksen omasta pussistani.

Saavun Tampereelle aamun jo sarastaessa. Joudun odottamaan Siuroon menevää bussia vielä muutaman tunnin verran. Kypsyttää. Takana on ikimuistoinen keikkareissu, jonka olisi mieluusti jättänyt tekemättä.

Vaikka kaipa tämäkin opetti jotain.

Ainakin sen, että pitää olla tarkkana, mistä taksinsa tilaa.