Kypsymisiä

Osa-aikainen posteljoonituuraaja ei ole unelma-ammatti eikä rokkihommienkaan rahavirroilla itseään elätä. Keväällä 1995 saan tarpeekseni ja haen Pohjois-Karjalan ammattikorkeakouluun matkailu- ja ravitsemislinjalle. Matkailuhan on mukavaa puuhaa ja syöminen myös. Molemmista on kokemusta.

En tosin tiedä, että onko puskissa nukkumisen asiantuntijalle alalla ihmeemmin tilausta. Kokeillaan kuitenkin, mieleen ei tule mitään muutakaan. Teija hakee opiskelemaan vaatetusteknikoksi.

KaMu ry:n jäsenet ottavat yhteneväiset taiteilijanimet, jotka mukailevat Irwin Goodmania. Bändissä ja lähipiirissä pyörii yhtäkkiä tyyppejä nimeltään Riiwin, Mylwin, Erwin, Alvin, Hirwin ja Karwin.

Minusta tulee Darwin. Mitään erityistä syytä nimenvalinnalle ei ole. Se rimmaa ja kuulostaa hyvältä. Nimi jää elämään myös bändin ulkopuolella. Sukunimeäni ja pukeutumistyyliäni mukailevat lempinimet Sortsi ja tästä tukkahevimäisittäin väännetty Sorzy säilyvät nekin.

Jotkut jopa kutsuvat minua Pasiksi.

Keikkaa pukkaa edelleen tasaisesti Joensuussa ja lähikunnissa. Käymme pistokeikalla aina Kotkassa saakka, kun bongaamme Rumbasta sikäläisen baarin etsivän esiintyjiä. Keikka on keskellä viikkoa, tietysti.

Keikkapaikkana toimivassa baarissa on suuret ikkunat, jotka antavat kadulle. On kuin soittaisi näyteikkunassa. Ilmeisesti paikassa ei ole käynyt ihmeemmin bändejä. Ainakaan se perusteella, että baarin puhelin soi kuumana koko keikan ajan, kun naapuruston ärtyneet asukkaat soittavat yksi toisensa jälkeen.

”Mikä helvetin mekkala siellä on? Seuraavaksi paikalle soitetaan poliisit!”

Kyrwiniksi itsensä nimennyt Kusela pääsee näyttämään show-miehen taitojaan. ”Kaljaa ja sirkuksia” -kappaleessa on väliosa, jossa soitan Riivatun kanssa kaksiäänistä harmoniaa. Kusela ei keksi ollenkaan mitä kohtaan soittaisi.

Keksimme siihen koreografian. Minä ja Riivattu asetumme osan alkaessa naamat vastakkain ja otamme polviasennon Hurriganesia apinoiden. Paitansa riisunut basisti kiipeää polviemme päälle, ojentaa kätensä ja sukeltaa lattiaan tervettä järkeä ja tyylikkyyttä halveksuen. Me soitamme samaan aikaan tulisesti.

Koko juttu on niin hölmö, ettei kyse voi olla muusta kuin neroudesta.

Palaamme Joensuuhun hieman ennen aamuseitsemää. Kuselaa tervehtii rappukäytävässä voimakas palaneen käry. Hän oli tullut edellispäivänä töistä ja ladannut juuri peltiseen pöytägrilliin läjän pinaattilettuja, kun kurvasimme hänen parvekkeensa alle soittamaan auton äänitorvea.

”Basso kainaloon ja kyytiin, Kotka odottaa!”

Letut jäivät grilliin, kun basisti leiskautti itsensä valloitusreissulle. Aamuseitsemältä ne olivat ehtineet kypsyä jo 18 tuntia. Lettujen ja grillin lisäksi kuumenemaan olivat ehtineet myös keittiön pinnat ja kaapistot. Tulipalolta sentään vältyttiin, mutta hilkulla oli.

Kun lettuja koski sormella, ne muuttuivat tuhkaksi.

Samaan aikaan kolmen korttelin päässä kypsyn minä. Postilta soitetaan, että pitäisi mennä tuuraamaan. Olen niin väsynyt, etteivät silmäni meinaa pysyä auki.

”Joo, kiva kun soitit, mutta nyt jätän väliin. Nukuttaa.”

”Mitä, eikö työ kelpaa?”, ihmetellään linjan toisessa päässä.

”No, juuri nyt ei kyllä kiinnosta pätkääkään. Muutenkaan en aio päivystää lopunelämääni puhelimen vieressä ja odottaa, että se soisi”, sanon ja isken luurin soittajan korvaan.

Vittu, kun pääsisi sinne kouluun.

Soittohommistakin tuli taas rahaa sen verran, että saimme ostettua polttoaineet edes toiseen suuntaan.

kamutjoensuussa

Mainokset