Saab 99 GLs

Äitini päätti hommata uuden auton vuonna 1986. Tarkoituksena oli ostaa perheeseen kakkosauto, jota minäkin sitten aikanani voisin käyttää. Jostain syystä Saab oli kirinyt autosuosikiksi ja niitä kierrettiin katsomassa Joensuun autoliikkeissä.

Muistan erään lauantain, kun minun piti lähteä katsomaan lupaavaa autoa naapurini kanssa. Naapurin isäntä oli värvätty konsultiksi, olihan hän itsekin saabisti. Hänellä oli kuitenkin venähtänyt edellisilta pitkäksi eikä ajokunnosta ollut tietoakaan. Minulla ei tulisi olemaan korttia vielä vuoteen. Hälytin kuskiksi juuri kortin saaneen kaverini ja lähdimme hakemaan Saabia koeajolle. Kaverini kuittasi auton, jonka jälkeen ajoimme läheiselle soramontulle. Siellä puikkoihin hyppäsi jo hyvään nousuun päässyt naapuri, joka sanoi testaavansa onko autosta mihinkään. En ole koskaan nähnyt autoa höykytettävän niin. Eteen ja taakse, kierrokset tapissa koko ajan. Päätön soramontturalli päättyi siihen, kun auto alkoi piiputtaa. Testi oli liikaa kytkimelle, moottorille ja hermoilleni. Palautimme savuavan Saabin takaisin liikkeeseen naapurin haukkuessa auton myyjälle.

”Eihän tämä romu kestänyt edes koeajoa!”

Lopulta sopiva auto löytyi. Vihreä Saab 99 GLs, Grand Luxe Super, vuosimallia 1982. Kaksiovinen, kaksilitrainen ja kaksikaasarinen unelma, jossa oli hevosvoimiakin toistasataa. Jumaliste, että se oli siisti! Siellä se vietti suurimman osan ajastaan autotallissa, äidilläni ei ollut siihen aikaan juurikaan ajoa. Vihreä kaunotar vain odotti, että minä saisin kortin. Onneksi seuraavana kesänä sain jo lainata autoa, jos vain sain jonkun kavereistani kuskiksi. Pakkauduimme Saabiin ja kävimme katsomassa Anthraxia Oulun Kuusrockissa. Kulkupeli oli kuin tarkoitukseen tehty, olihan sen rekisterinumerokin aivan selvästi lyhennetty Anthraxista: ANX-614.

Mikään auto ei tuntunut niin hyvältä ajaa, saati istua kyydissä. Vaikka sain lopulta ajokortin, olin monesti itse vain kyytiläisenä ja joku kavereistani oli kuskina. Keikkareissuja varten Saabin perään laitettiin katettu peräkärry, joka tungettiin täyteen soittokamoja.

Saab kiisi ympäri maakuntaa ja Suomea. Lopulta Suomen rajojen ulkopuolellekin. Auton 108 hevosvoimaa saivat aikaan vahinkoakin. Kun kaahasin tutkaan toistasataa kilometriä tunnissa, peräkärry perässä ja kahdeksankympin lätkä takaikkunassa, katsoi nimismies asiakseen kutsua nuoren rallitoivon puhutteluun.

”Ne on otettu nyt löysät pois, Sorjonen. Seuraavasta kerrasta lähtee kortti”, nimismies torui pöytänsä takaa.

Ja peltikin rytisi. Kun palasin Hirviniemestä jakamasta lauantaiaamun lehtiä Metallican huutaessa stereoista, lähti Saab käsistä. Se lipesi metsään ja palasi kahden männyn kautta takaisin tielle. Totesin autoon tulleen vain peltivaurioita, keräsin lehdet auton lattialta ja jaoin kierroksen loppuun. Pellit oiottiin kohdilleen Lehmon automaalaamolla.

Muutamaa kuukautta myöhemmin rytisi taas, tällä kertaa Saksassa. Olin palaamassa Anan kanssa Münchenistä ja Hampurin kohdalla meille tuli riitaa. Minä halusin käydä vielä Reeperbahnilla, Ana halusi jatkaa suoraan kotiin. Kinastellessa Anan tarkkaavaisuus herpaantui ja auton sivupeili sekä osa kyljen maaleista jäivät koristamaan saksalaisen autobahnin tietyömerkkiä.

Pari vuotta myöhemmin aloin seurustella Teijan kanssa. Saabin takapenkki pääsi todistamaan nuorta lempeä. Kainosti se sulki meidät syleilyynsä piiloon maailmalta, kun tutustuimme toisiimme pintaa syvemmältäkin. Se oli rauhan tyyssija, jossa meitä ei häirinnyt kukaan. Pääsimme sillä maailman ääriin.

Saabin pystyi luottamaan aina, se ei jättänyt tien päälle koskaan. Auto tarjosi meille kulkuvälineen, yöpaikan ja tukikohdan, kun reissasimme ympäri Eurooppaa. Joskus se halusi näyttää miksi se oli Grand Luxe Super ja kiidätti meitä lujaa vauhtia. Ruotsissa täräytimme tutkaan. Ajattelin, ettei niitä sakkoja tarvitse koskaan maksaa. Toisin kävi. Korotettu karhukirje saapui kotiosoitteeseen pari kuukautta myöhemmin. Lopulta kävin sopimassa sakkojen osamaksusuunnitelmasta Ruotsin konsulaatissa. Faksi lauloi Joensuun ja Tukholman väliä ja asia saatiin sovittua.

Kun Toyota Carina tuli kolmion takaa Saabin kyljestä sisään, luulin teidemme jo erkanevan. Vakuutusyhtiö totesi, ettei autoa kannattanut korjata. Pidin Saabista sitkeästi kiinni. Syrjäkyliltä löytyi nyrkkipaja, joka nikkaroi Saabista edullisesti uuden veroisen. Runkokaan ei ollut pahemmin vääntynyt.

Yhteinen matkamme jatkui vielä pari vuotta. Sitten yllemme alkoi kasaantua mustia pilviä.

Korjaajaystäväni olivat varoitelleet jo jonkin aikaa auton alustassa muhivasta pommista. Ruoste oli alkanut tehdä tuhojaan. Myös vaihdelaatikko alkoi oireilla. Yritin vielä toiveikkaana. Ennen seuraavaa katsastusta annoin Saabin bändini kitaristille Artolle, joka vilkaisi autoa omassa tallissaan.

”Löysin pohjasta 48 reikää, joista pisin oli reilut parikymmentä senttiä pitkä. Eihän tuossa ole enää edes mihin hitsata.”

Kun kakkosvaihdekin oli tipahtanut pelistä, tein raskaan päätöksen. Saabin oli päästävä lepoon. Vein sen Uimaharjun takana korvessa asuvalle isännälle, joka keräili autonraatoja pihaansa varaosiksi. Matkalla pysähdyin kahville siskoni luokse. Siskon luota lähtiessäni putosi pelistä kolmosvaihdekin. Jyryytin ylös vaaran laelle johtavaa hiekkatietä ja kytkin oli kovilla. Saab kampesi perille viimeisillä voimillaan. Se jaksoi viimeisen matkansa kunnialla kuin näyttääkseen. Parkkiin päästyämme vaihteista ei toiminut enää kuin pakki.

Saab jäi pihaan kaikkensa antaneena. Loin siihen viimeisen silmäyksen, kun paluukyytini kurvasi aurinkoiselta niityltä keskelle synkeää korpitaivalta. Saab vastasi hymyillen surullisesti.

Jotkut autot ovat enemmän kuin autoja. Ne ovat osa elettyä elämää.

saab

Mainokset