Rane kerää porukan autoon kymmeneltä aamulla. Ajelemme hiljakseen kohti Vilnaa. Ylitämme Latvian ja Liettuan välisen rajan puoliltapäivin ja pysähdymme tutulle saslikipaikalle. Ituhippinä jätän koskematta lihavartaisiin. Kahvi ja tupakka riittävät aamiaiseksi.

Matkanteko on leppoisaa. Nukahdan hetkeksi, viime aikoina unet ovat jääneetkin melko vähiin. Ruvella oleviin jalkoihin koskee, mutta en anna sen häiritä.

Reissussa tuppaa rispaantumaan.

Saavumme perille Vilnaan jo aikaisin iltapäivällä. Onpahan aikaa katsella nähtävyyksiä. Ajamme Vilnan televisiotornille. Tornin juurella oleva muistomerkki ja museo muistuttavat viitisentoista vuotta aiemmin sattuneista tapahtumista, joissa Neuvostoliitto yritti vielä lannistaa itsenäiseksi julistautuneen Liettuan. Neuvostosotilaiden suorittamassa televisiotornin valtauksessa kuoli 14 aseetonta siviiliä. Lähihistoria vetää hiljaiseksi. Hullua touhua.

Nousemme hissillä ylös tv-torniin katsomaan maisemia ja aterioimme tornin näköalaravintolassa. Tilaamme alkuun paikallisen erikoisuuden: lankullisen drinkkejä. Niitä mahtuu laudanpätkälle melko monta. Maisemat ovat komeat.

Evästettyämme kurvaamme keikkapaikalle, jonka nimi on Gyvas DIY. Sinne ei ole saapunut vielä ketään. Ovet ovat visusti lukossa ja paikka näyttää autiolta. Jätämme auton parkkiin ja kävelemme katselemaan kaupunkia. Onhan se hieno, vaikka vanhan kaupungin kadut ovat monin paikoin revitty auki kunnostustöiden takia. Kauempana huomaan promoreissulta tutuksi käyneen puistonpenkin.

Tuttua taksikuskia ei sentään näy.

Aikamme kaupungilla patsasteltuamme älyän vilkaista puhelintani ja huomaan, että minulle on tullut puhelu. Useampikin. On näemmä jäänyt kuulematta. Soitan takaisin liettualaiseen puhelinnumeroon. Puheluun vastaa liettualainen keikkajärjestäjä, nuori naisihminen. Laurucia on huolissaan.

”Where are you? Are you lost?”

”No. We are at the bar”, vastaan totuudenmukaisesti.

Saavumme keikkapaikalle vajaata tuntia myöhemmin. Siellä ei enää olekaan niin autiota. Tutustumme Lauruciaan ja hänen ystäviinsä, jotka pyörittävät illan DIY-klubia. Kaikki ovat innoissaan saapumisestamme. Vaikuttaa hyvältä, väkeä on paikalla runsaasti. Aikoinaan Neuvostoliiton hajoamisen vuoksi peruuntunut Vilnan-valloitukseni saa tänään revanssin.

Paikalliset auttavat kamojemme roudaamisessa sisälle rakennukseen. Keikkapaikka on hieno. Se on perustettu vanhan teollisuuskiinteistön kellarikerrokseen. Heti portaita pitkin alas laskeuduttaessa vastassa on baaritiski. Tila jatkuu käytävänä, jonka varrella on erikokoisia huoneita.

Niistä suurimmassa on tänään meidän keikkamme.

Saamme kamamme kasaan nopeasti ja seurustelemme paikallisten kanssa illan keikkoja odotellessa.

Illan avaa paikallinen neljän nuoren miehen muodostama punk-yhtye Wasted Bullets. Bändin soitto ei ole erityisen tiukkaa, mutta yritys on kovaa. Ihan kelpo esitys. Hienointa on huomata, miten yleisö nauttii ja on menossa mukana. Rokkipoliisit ovat jääneet taas kotiin.

Sitten on meidän vuoromme ja kyllä jyrähtää. Koko huone on pakkautunut täyteen ihmisiä, jotka menevät aivan sekaisin jo ensimmäisestä nuotista. On kuumaa ja hikistä. Happi meinaa loppua. Yleisö kiskoo soittajia matalalta lavalta käsiensä päälle kuljettaakseen näitä katonrajassa. Kukka lipsahtaa fanien otteesta ja tipahtaa vahingossa lattiaan. Ei tunnu haittaavan.

”Thank you!”, fiiliksissä oleva tamperelaiskitaristi kiittää hänet pudottanutta vilnalaisyleisöä samalla kun kömpii hymyssä suin ylös betonilattialta.

Jossain vaiheessa Roger kaivaa esiin täyden pullon vodkaa, avaa sen, ottaa huikan ja pistää pullon yleisöön. Pullo kiertää yleisössä ja palaa varttia myöhemmin takaisin. Se on vajentunut matkalla niin, että pohjalla on enää viisi senttiä jäljellä. Sekopäisin ja siistein meininki mitä ikinä missään. Bändi ja yleisö tekevät molemminpuolisen vaikutuksen.

Näin sen pitää mennä. Bändin ensimmäiset keikat on hoidettu komeasti.

Keikan jälkeen ehdimme fiilistellä jonkin aikaa ennen kuin lähdemme paluumatkalle. Päätämme lähteä ajamaan kohti Tallinnaa vielä yötä vasten, että ehdimme varmasti paluulauttaan. Nukumme matkalla jos on tarpeen. Paikalliset ovat pettyneitä, ettemme jää pidemmäksi aikaa paikalle. Bileet tulevat jatkumaan vielä pitkään.

Pettymyksestään huolimatta ihmiset auttavat meitä roudaamisessa. Roger polttaa pihalla sikaria vodkapullo toisessa ja puhelin toisessa kädessään samalla kun parikymppiset liettualaisneidot kantavat bassokamoja autoon.

”Pakko ottaa kuvia, kun ei tätä muuten uskota kotona millään!”, Roger hehkuttaa.

Aamun sarastaessa jossain Liettuan ja Latvian rajamailla otamme väsyneestä ukkolaumasta kiertueen viimeiset kuvat. Vanin lattialta herätetty Ukkos-Jussi näyttää niissä aivan Johnny Thundersin kauan kadonneelta pikkuveljeltä.